Laiturilta katsottuna vesi on mustaa, kylmää kuin viha. Vihaan sinua niin että kaikki minussa hyytyy, jähmettyy. Mieli, ajatukset, liikkeet, kaikki kiertyy ympärillesi ja minun on tukala. Seison laiturilla ilman vaatteita, ilman suojaa. Pudottaudun tympeän tummaan veteen. Adrenaliini iholla estää tuntemasta kylmyyttä, tunnen vain katseesi. Olet pahoillasi, nyt kun on jo liian myöhäistä. Metsä on ilmiliekeissä ja turve savuaa syvällä maan sisässä, savuaa ja palaa tukahdutetusti, kuin rakkauteni sinuun, ilman happea ja lupaa.
Et tietenkään halunnut niin, en minäkään tahtonut rakastua ilman ihastumisen huumaa. Pysyvästi ja liian tukevasti jotta voisin riuhtaista itseni irti. Olen kiinni sinussa ja yritän rimpuilla sylistä syliin rakkauden janossani, rakkauden jota muut vannovat kun suusi on hiljaa.
Elin sinussa ennen kuin olin tullut itseksi, ennen kaiken loppua ja uuden alkua, ajassa jolloin ei laskettu aikaa. Vasta kun kuulin, ymmärsin ettei minua ollut paitsi siinä tympeän tummassa ja kylmässä vedessä sinun laiturisi päässä, katseesi alla. Ymmärsin että kaikki ne ajatukset joita olin kehitellyt, olivat turhia. Ei minulla ollut kuin yksi päämäärä ja yksi mahdollisuus, toive tehdä sinuun vaikutus. Niin syvä ettei mikään leikkaisi sitä muistoistasi irti, edes sitten kun olen poissa, haihtunut talveen ja kylmyyteen, kovaan lumeen ja viimaan joka viiltää kasvojasi hetkellä jolloin olet suojaa vailla.
Sinun laiturisi jonka alku sekoittuu saunaan ja metsään, sinun kättesi jälki ajatustesi asettelema uni jonka piti taata onni. Ehkä sinulla on onni, koska minulle ei jäänyt mitään, ehkä sinä sait kaiken. Kaiken mitä et edes halunnut ja minä menetin kaiken jolla elää. Kuten ilman keuhkoistani ja sykkeen suonistani. Sukellan ajattoman ajan silmät kiinni järven peilityynen pinnan alla aina siihen kun kylkiluideni alla hapettomuus haurastuttaa ajatukseni ja itken vailla kyyneleitä.
Viimein nousen pintaan ja huudan äänettömin huulin rakkauteni, mutta kaikki on vaiti ja vain sydämeni hakkaa ja laiturin päässä sinä, kädet lanteillasi vihaisin silmin siksi että sukelsin. Et sinä ymmärrä ettei minun tarvitse lopettaa kehoani, siksi että lopetit minut kuin ansaan lentäneen lepakon, jätit vain suljettuun rasiaan kunnes räpiköintini lakkasi.
Voin elää kokonaisen elämän ilman sydäntä ja ilman tunteita. Olen elänyt jo kokonaisen elämän, syntymän ja kolme kuolemaa. Et edes sinä saa puserrettua minusta sitä mikä pitää hengissä, kun ei enää ole syytä elää, paitsi elämä itse.
Vihaan sinua mutta nousen eteesi laiturille, katsomatta kohti. Olen liian väsynyt näkemään kaiken katseestasi, liian väsynyt kantamaan kosketustasi ihollani kohdissa joissa sydämeni eli.
En halunnut syyttää sinua koska rakastin, mutta syy oli yksin sinun ja tuolla hetkellä laiturin keinahtaessa kevyesti painoni alla jätin kaiken sinulle, sydämeni, syytteeni, selitykseni kaiken sen joka oli totta, mutta jota et halunnut uskoa, kaiken sen minkä tuhannesti ohitit.
Elämä otti, sinut minulta kuin ylivuotisen velan korkojen kera mukana sydän ja sielu. Turhaan katsot minua noin, tiedän että haluat pois, pois läheltäni, pois syyllisyydestä, sylistäni joka on aina lämmin, liian lämmin ohittaa.
Seisot laiturilla kun kävelen ohitsesi metsään, puiden ohi kuin ohikulkijoiden jotka ihmettelevät vihani määrää. En voi rakastaa unikuvaa, sitä kuvaa jonka löysin. Ainutta jossa näen kasvosi, ainutta joka on elämäni. Siksi minä vihaan, muistaakseni miksi täytän keuhkot ilmalla ja miksi lasken ilman pois. Vihaan jotta saan sinulta sanoja lohduttavia sanoja, joilla yrität murtaa pahan oloni joka on sinusta.
Sinä luulet että syyllinen on hän tai elämä, ikivanhat vääryydet tai pettymykset. Ei, ainut vihani kohde olet sinä. Sinun naurusi, sinun äänesi, sanasi kun on pimeää ja olemme kaksin, kun palan.
Rakastan sinua niin etten voi vihalleni mitään, teen itsestäni naurettavan, uhoan ja luulen etten käpertyisi jalkoihisi ja kuitenkin löydät minut kynnysmatoltasi vailla omanarvontuntoa.
En minä halunnut tietää miltä tuntuu rakastaa, halusin rakkautta.
Tulet viereeni kun kaikki on kylmää ja hiljaista, niin että kuulen kuinka kohotat peittoa. En saisi olla siinä, sijasit vuoteeni toisaalle mutta minun oli kylmä. Käytät minua enkä voi itselleni mitään, sille että suljen silmäni tunteakseni kaiken, yksityiskohdat, hengityksesi iholla johon se iskeytyy kun isket itsesi minuun viimeisen kerran.
Vihaan itseäni koska olen siinä, vihaan sinua ja hymyilen, haluaisin repiä silmät päästäsi jotta sinäkin tuntisit kaiken ja eilisen sen miten olin kuvitellut että sinussa olisi inhimillisyyttä. Silti sujen silmäni ja kaihdan kosketustasi, joka oli kiireinen vielä hetki sitten.
Et tietenkään halunnut niin, en minäkään tahtonut rakastua ilman ihastumisen huumaa. Pysyvästi ja liian tukevasti jotta voisin riuhtaista itseni irti. Olen kiinni sinussa ja yritän rimpuilla sylistä syliin rakkauden janossani, rakkauden jota muut vannovat kun suusi on hiljaa.
Elin sinussa ennen kuin olin tullut itseksi, ennen kaiken loppua ja uuden alkua, ajassa jolloin ei laskettu aikaa. Vasta kun kuulin, ymmärsin ettei minua ollut paitsi siinä tympeän tummassa ja kylmässä vedessä sinun laiturisi päässä, katseesi alla. Ymmärsin että kaikki ne ajatukset joita olin kehitellyt, olivat turhia. Ei minulla ollut kuin yksi päämäärä ja yksi mahdollisuus, toive tehdä sinuun vaikutus. Niin syvä ettei mikään leikkaisi sitä muistoistasi irti, edes sitten kun olen poissa, haihtunut talveen ja kylmyyteen, kovaan lumeen ja viimaan joka viiltää kasvojasi hetkellä jolloin olet suojaa vailla.
Sinun laiturisi jonka alku sekoittuu saunaan ja metsään, sinun kättesi jälki ajatustesi asettelema uni jonka piti taata onni. Ehkä sinulla on onni, koska minulle ei jäänyt mitään, ehkä sinä sait kaiken. Kaiken mitä et edes halunnut ja minä menetin kaiken jolla elää. Kuten ilman keuhkoistani ja sykkeen suonistani. Sukellan ajattoman ajan silmät kiinni järven peilityynen pinnan alla aina siihen kun kylkiluideni alla hapettomuus haurastuttaa ajatukseni ja itken vailla kyyneleitä.
Viimein nousen pintaan ja huudan äänettömin huulin rakkauteni, mutta kaikki on vaiti ja vain sydämeni hakkaa ja laiturin päässä sinä, kädet lanteillasi vihaisin silmin siksi että sukelsin. Et sinä ymmärrä ettei minun tarvitse lopettaa kehoani, siksi että lopetit minut kuin ansaan lentäneen lepakon, jätit vain suljettuun rasiaan kunnes räpiköintini lakkasi.
Voin elää kokonaisen elämän ilman sydäntä ja ilman tunteita. Olen elänyt jo kokonaisen elämän, syntymän ja kolme kuolemaa. Et edes sinä saa puserrettua minusta sitä mikä pitää hengissä, kun ei enää ole syytä elää, paitsi elämä itse.
Vihaan sinua mutta nousen eteesi laiturille, katsomatta kohti. Olen liian väsynyt näkemään kaiken katseestasi, liian väsynyt kantamaan kosketustasi ihollani kohdissa joissa sydämeni eli.
En halunnut syyttää sinua koska rakastin, mutta syy oli yksin sinun ja tuolla hetkellä laiturin keinahtaessa kevyesti painoni alla jätin kaiken sinulle, sydämeni, syytteeni, selitykseni kaiken sen joka oli totta, mutta jota et halunnut uskoa, kaiken sen minkä tuhannesti ohitit.
Elämä otti, sinut minulta kuin ylivuotisen velan korkojen kera mukana sydän ja sielu. Turhaan katsot minua noin, tiedän että haluat pois, pois läheltäni, pois syyllisyydestä, sylistäni joka on aina lämmin, liian lämmin ohittaa.
Seisot laiturilla kun kävelen ohitsesi metsään, puiden ohi kuin ohikulkijoiden jotka ihmettelevät vihani määrää. En voi rakastaa unikuvaa, sitä kuvaa jonka löysin. Ainutta jossa näen kasvosi, ainutta joka on elämäni. Siksi minä vihaan, muistaakseni miksi täytän keuhkot ilmalla ja miksi lasken ilman pois. Vihaan jotta saan sinulta sanoja lohduttavia sanoja, joilla yrität murtaa pahan oloni joka on sinusta.
Sinä luulet että syyllinen on hän tai elämä, ikivanhat vääryydet tai pettymykset. Ei, ainut vihani kohde olet sinä. Sinun naurusi, sinun äänesi, sanasi kun on pimeää ja olemme kaksin, kun palan.
Rakastan sinua niin etten voi vihalleni mitään, teen itsestäni naurettavan, uhoan ja luulen etten käpertyisi jalkoihisi ja kuitenkin löydät minut kynnysmatoltasi vailla omanarvontuntoa.
En minä halunnut tietää miltä tuntuu rakastaa, halusin rakkautta.
Tulet viereeni kun kaikki on kylmää ja hiljaista, niin että kuulen kuinka kohotat peittoa. En saisi olla siinä, sijasit vuoteeni toisaalle mutta minun oli kylmä. Käytät minua enkä voi itselleni mitään, sille että suljen silmäni tunteakseni kaiken, yksityiskohdat, hengityksesi iholla johon se iskeytyy kun isket itsesi minuun viimeisen kerran.
Vihaan itseäni koska olen siinä, vihaan sinua ja hymyilen, haluaisin repiä silmät päästäsi jotta sinäkin tuntisit kaiken ja eilisen sen miten olin kuvitellut että sinussa olisi inhimillisyyttä. Silti sujen silmäni ja kaihdan kosketustasi, joka oli kiireinen vielä hetki sitten.
Vastaukset 11
Vanhimmat
....... mielestäni
tekotaiteellista skeidaa.
mutten omista väsäelmistäsi. Varmaan sama juttu minulla:)
Teksti oli mielenkiintoista, mutta tuskin julkaisukelpoista. Ei tuota kukaan huvikseen lue, eli sitä ei paineta.
Niin, jatkan vielä, kun kerran pyysit arvostelua.
Näkökulmasi on lukijalle aivan liian subjektiivinen. Tämä kirjoitus varmaan helpottaa oloasi, mutta lukijalle se ei anna mitään. Paremman kirjoituksen saat, kun kerrot ulkopuolisena kertojana ja kohteesi on esim. Mies. Lisäksi luo tapahtuma, josta syntyy jännite ja draaman kaari. Odottelen tulosta.
Mutta ahh, taas kerran niin tätä. Kaunistakin.
Eikö kirjoittajat osa enää tänä päivänä tuottaa taloudellista kieltä? Tuo on päiväkisjanpalanen, ei mitään julkaisekelpoista tekstiä. Kelpaa sormiharjoitukseksi.
Mutta ei kai tuontasoista tosissaan kukaan kustantajalle tyrkytä.
Mielestäni tekstisi oli mielenkiintoista ja onnistuit välittämään tunnelman ja tunteet hyvin. Jotkin sanavalinnat ja lauseet eivät oikein itseäni miellyttäneet, mutta kaketi sekin on mielipideasia. Tällaisena pätkänä hieman irtonainen, mutta osana tarinaa ja hieman hiottuna toimisi. Olen sitten kai tekotaiteellinen mutta itseasiassa pidin pätkästä. En ainakaan kirjoitustaidon puutteen takia jättäisi tuotostasi lukematta, jos sellaisen joskus sattumalta käteeni saisin.
Kirjoitat sujuvasti ja melko virheettömästi, mutta jään kaipaamaan suurempaa sisältöä kuin pelkkiä suuria tunteita. Tekstisi on kuvailultaan taidokasta, mutta se toistaa jatkuvasti itseään. Ei ole alun loppua eikä ole lopun alkua. Sisällön voisi tiivistää kolmeen lausahdukseen: (1) Minä, sinä ja meidän menneisyytemme. (2) Minä, et sinä ja minun nykyisyyteni. (3) Hei, katsokaa! Ryven itsesäälissä, mutta en pääse rakkauden ja vihan tunteistani eroon.
Näyttäisi siltä, että et halua kirjoittaa tarinaa vaan haluat kirjoittaa subjektiivisista tuntemuksista, ja pelkästään itsellesi. Kirjoitus saisi puhutella myös lukijoita eikä vain sinua, koska olet täällä sen julkaissut. Lukiessa herää ajatus, että kurkistan nyt kirjoittajan myrskyäviin tunteisiin, jotka ovat kerrottu yhtä paljastavasti kuin jos lukisin toisen päiväkirjaa. En sano, että kuuluisin niihin ihmisiin, joita tällainen toisten ihmisten pään sisälle tunkeutuminen kiinnostaa, mutta siitä huolimatta teksti voisi tarjota muutakin sisältöä.
Tällainen "rakkauden ja vihan terälehtien närpiminen" voisi toimia tarinana, jossa tunteet ovat pääsijalla, mutta jossa olisi myös kerronnallista ajatusta. Jos haluat säilyttää kirjoituksen totaalisena tunteiden mellastuskenttänä, kirjoitusta pitäisi muuttaa siten, että henkilösi tuntemukset muuttuvat edes hieman alkuasetelmasta. Nykyisellään teksti alkaa sekavasta vihasta ja päättyy sekavaan vihaan. Lukija miettii: mitä tästä jäi käteen? -Kenties taidokkaita mielikuvia? Miksi oikeastaan luin tämän? -Kenties säälistä kuvattua henkilöä kohtaan? Riittääkö se lukijalle? -Tuskin.
Loppukaneetti: kirjoitat hyvin ja kuvailevasti, mutta unohdit kertoa tarinan, ja johon lukija voi samaistua.
lukea tuollaista - siinäpä kysymys?
periaatteessa käy esimerkiksi Prologiksi johonkin kostotarinaan.
Hmmh... onko liian kliseisiä ja tutuksi tulleita tapoja kuvata tunteita? Jotenkin toiminta on vähissä, odotus myös. Ja selittäminen on viety aivan liian pitkälle sellaisella tyylillä, joka ei ole mietitty riittävän taiteellisesti kunnianhimoiseksi.