Kukaan ei ota vakavasti tätä asiaa, aina väitetääm vain että kaikki ihmiset jännittävät kameroita eivätkä pidä itsestään otetuista valokuvista. Minä oikeasti haluaisin tappaa itseni aina kun joudun valokuvaan tai joudun katsomaan itsestäni otettuja kuvia. Peilikuvaani siedän kyllä, mutta sehän on tunnetusti paljon epärealistisempi kuin valokuvat, koska ihminen poseeraa itselleen.
Tietenkin kuvaustilanteita voi parhaansa mukaan vältellä, mutta välillä sekin voi olla hankalaa.
Tietenkin kuvaustilanteita voi parhaansa mukaan vältellä, mutta välillä sekin voi olla hankalaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuo johtunee siitä miten sä ylipäätään hyväksyt itsesi, miten mittaat onnistumistasi ja mitä se tarkoittaa sulle, kun sä ns. onnistut tai epäonnistut jossain. Valokuva jos mikä on yhteet sekunnin osaan tallentunut hetki elämästä eli ei kovinkaan luotettava kuva koko elämästä, koko ihmisen persoonasta, koko sun mielentilastasi, koko maailmasta sun ympärillä jne. Miksi se on sitten saanut sussa tollaset mittasuhteet..?
Onko sulla henk.koht. paineita ulkonäkösi suhteen? Oletko arka vastaanottamaan muiden kommentteja koskien sun ulkoista habitustasi? Onko sua kehuttu ulkonäkösi puolesta? Miltä ne kehut susta itsestäsi tuntuu?
Tuskin on olemassa ihmistä josta ei sen itsensä mielestä olisi koskaan otettu epäonnistunutta valokuvaa. Mutta ei sellaiseen asiaan voi jäädä jumiin, sillä kuvan ottaja ei välttämättä ajattele ollenkaan niin. Ja onhan elämässä paljon merkittävämpiäkin asioita joiden kautta ihmisiä mittaillaan tai kategorioidaan tai pisteytetään ym ym, joten itsensä voi kyllä suggestoida toisinkin kuin vain vihaamaan jotain helevatan kameraa.
Opettele katsomaan omaa kuvaasi erilaisella asenteella. Eivät ulkopuolisetkaan näe sua vain yhdestä näkökulmasta tai arvostele sua vain sen perusteella miten sä kuvassa poseeraat tai seisot tai hymyilet tai et. Kuvan ottajallakin voi olla miljoona muutakin syytä ylipäätään ottaa se kuva just sillon kun se sen ottaa, joten unohdapa itsesi ja ajattele olevasi vain osa sitä hetkeä jonka kuvaaja haluaa ikuistaa.
Kännykkäräpsimiset on sitten ihan oma lajinsa eikä niihin kande tuhlata ajatuksiaan senkään vertaa.
"Onko sulla henk.koht. paineita ulkonäkösi suhteen? Oletko arka vastaanottamaan muiden kommentteja koskien sun ulkoista habitustasi? Onko sua kehuttu ulkonäkösi puolesta? Miltä ne kehut susta itsestäsi tuntuu?"
Millälailla paineita oman ulkonäköni suhteen? Onhan kaikilla, varsinkin nuorilla naisilla kaikenlaisia paineita. Ei ulkonäön miettiminen mulla muuten ole mitenkään korostunutta, viihdyn vartalossani ja kuten todettua, tulen toimeen peilikuvani kanssa. Silloin harvoin kun päädyn valokuvaan, en kuitenkaan tule toimeen sen asian kanssa, miltä näytän valokuvassa.
"Opettele katsomaan omaa kuvaasi erilaisella asenteella."
En pysty opettelemaan, koska näytän ihan todella aivan vammaiselta niissä kuvissa, naama pullistuu ja vääristyy ihan täysin, ja sitten rupean miettimään että jos mä ihan oikeasti näytän siltä kuin niissä valokuvissa, niin silloin ihan oikeasti vihaan itseäni (ulkonäköäni). Ongelmana on siis etten tiedä pitäiskö valokuvia pitää totuutena ulkonäöstäni, vai uskoa peilikuvaa.
Ja olishan se tietenkin kiva, jos olis edes joku onnistunut kuva minusta. Mulla ei ole ylioppilas- ym. kuviakaan...
Minulla on melko samanlainen kamerafobia. En osaa poseerata kameralle, ja ilmeeni on yleensä jotenkin omituinen ja ruma kaikissa minusta otetuissa kuvissa. Nykyään vielä kun facebookiin ym. pitää laittaa profiilikuva, ja haluaisin sen onnistuvan. Ahdistaa, kun en ole tyytyväinen profiilikuvaani, ja se näkyy jos jollekin kommentoi ym. Tunnen itseni rumaksi, vaikka peilikuvani kanssa pääsääntöisesti olen sinut. Kuvissa silmistäni näkee epävarmuuden omasta ulkonäöstä ja pelon siitä että kuvasta tulee taas ruma.
Pitää kuitenkin muistaa että kaikista tulee joskus huonoja kuvia, ja et oikeasti ole niin ruma kuin epäonnistuneissa kuvissa näyttää. Täytyisi opetella tietty poseerausilme, jossa näyttäisi kuvassa hyvältä ja saada lisää itsevarmuutta.