Yksin masennuksen kanssa

Ymmärrän hyvin mistä puhut. Kannattaisi hakeutua terapiaan. Ammattihenkilö on sellainen kuka osaa käsitellä synkkiä ja järkyttäviä asioita. Itse en edes odota että läheiseni krstäisivät oikeasti kuulla mitä koen. Lisäksi terapeuttini ei todellakaan unohda mistä on puhuttu. Se olisi hoitosuhteelle erittäin tuhoisaa. Ei tässä tosin siltikään ole aihetta juhlaan kun on depressoitunut vakavasti. Tsemppiä sinulle!!! !

Ihmiset, jotka eivät ole kokeneet itse masennusta eivät voi sitä oikein ymmärtää. Tälainen ihminen ymmärtää sen vain itse kokemanaan tunteena kun on ollut ohimenevästi "masentunut" jostakin asiasta. Mutta sitä millaista todellinen masentuneisuus on ei ymmärrä kuin sen itse kokenut ihminen. Mitä on se kun mikään ei huvita, ei todellakaan innosta, ei jaksa, pelkkä liikkuminen jonnekin voi tuntua ylivoimaiselta, oleminen sietämättömältä jne. Niimpä masentuneelle saatateen sanoa että ryhdistäydyt vain" tms. Olen itse kokenut joskus pitkän masennusjakson lääkityksellä toipuen ja tunnen monia masennusta sairastavia. Täytyy vain osata ymmärtää että tallaisilta ihmisiltä ei voi edes vaatia ymmärrystä itseään kohtaan. Jos olet kovin ahdistunut ei kanntata terveiden niskaan kaataa jatkuvaan näitä ajatuksia, sillä ne voivat karkoittaa sellaiset jotka eivät ymmärrä. Älä kuitenkaan itse hylkää sellaisten seuraa vaan ajattele että heidän kanssa keskustelet sitten muista asioista. Eivät ihmiset voi olla täydellisiä ja ymmärtää. Monet haluavat sulkea vaikeat asiat joita eivät osaa käsitellä itse, pois elämästä. Mutta älä loukkaann vaan suhtaudu armahtavasti ihmisten vajavuuteen tässä asiassa. Toisaalta äitisi neuvoissa on viisautta. Kannattaisi pyrkiä saamaan jotain säännöllisiä ihmiskontakteja ja rutiinia elämään. Se auttaisi sinua toipumaan ja pysymään toimintakykyisenä. Eristäytyminen voi vaikeuttaa vain tilannettasi ja hohtaa syvempiin mielenterveys-ongelmiin. Kun tiedät sairautesi koeta nyt hoitaa sitä ja pidä huolta itsestäsi. Etkö voisi mennä jonnekin töihin? Jos et pääse "oikeaan" työhön voisitko hakutua johonkin tukityöhön. Mt-kuntoutujillehan on ainakin isommissa kaupungeissa tuki/toimintapisteitä, suojatyö/kuntouttavan työnpaikkoja. Työnvalityksestä voisit kysyä ihan tavallistakin työharjoittelupaikkaa. Työkkärissä on erityistyövoimaneuvojia jotka voi auttaa sua. Ajattele että tämä voi olla askel toipumisen tielläsi. Voisit löytää tallaisista paikoista kavereita ja kenties vertaistukea. Ainakin saisit juteltua vaikka niitä näitä ihmisten kanssa, purettua jotain ajatuksiasi ulos ettet tunne olevasi räjähtämäisilläsi.

Surullista. Just äsken tonne toiseen ketjuun kerroin kuinka ite saanut vaan hyvää vastaanottoa kun kertonut masennuksestaan jne. Tosi kurjaa että sullon tollasta kokemusta siitä =( Mutta muista että niitäkin ihmisiä on joille voi jutella ja jotka oikeesti kuuntelee, toivottavasti sellasen löydät =) Ite tuskin olisin nykyään niin hyvässä kunnossa jne ilman varsinkin yhtä ystävääni, joka aina jaksoi kuunnella mua vaikka olin psykoosissakin joskus. Ilman häntä, en tiedä olisinko edes olemassa enää...

Ei se ole oikein, että vaikeista asioista ei puhuta vaan pyritään kääntämään huomio väkisin johonkin muualle. Se ei myöskään auta niitä ongelmia yhtään, vaan ainoastaan hautaa ne jonnekin sisälle.

Ehkä voisit kertoa sille psykologille, miten yksin olet noiden kaikkien asioidesi kanssa (kertoa juuri tuo kaikki mitä kirjoitit)? Voisit myös sanoa suoraan sen, että olet turhautunut liian harvoihin tapaamisiin ja siihen, että saat puhua kuin kuuroille korville (psykologi ei muista mitä kerroit viime kerralla).

Voisitko löytää jostain muuta kautta nyt sellaisen ihmisen, joka kuuntelisi ja jonka kanssa voisit puhua kaikesta?

Sovittin psykologin kanssa, että tapaamme kahden viikon välein ja hänelle saa laittaa sähköpostia jos jokin asia kovasti mietityttää. Onhan tämäkin jo parempi :)