Miten selvitä surusta.?

suureen suruusi. Itsemurha voi läheisissä herättää myös syyllisyydentunteen, mutta nyt sinun on tärkeää saada oma olosi paremmaksi. Esim. seurakunnan diakonilta voisit saada keskusteluapua. Etkö halua kertoa edes jollekin työkaverillesi murheestasi? On varmasti todella raskasta, jos sinulla ei ole ketään läheistä, joka voisi jakaa suruasi. Terveydenhuollosta voisit hakea ammattiapua. Jokaisessa suhteessa tulee sanottua pahojakin sanoja. Älä niitä murehdi. Sanoit varmasti myös paljon hyviä sanoja. Emme vaan aina voi tietää, mitä kenenkin mielessä liikkuu. Vaikka ystäväsi uhkailikin itsemurhalla, ei hänen elämänsä ehkä näytänyt muille niin vaikealta, että kukaan olisi ottanut uhkaukset todesta. Päätös oli hänen.
Eikä ystävälläsi ole sukulaisia, jotka järjestäisivät hautajaiset? Toivon todella, että saat näihin käytännön järjestelyihin apua. Ystäväsi varmasti haluaa, että sinä jatkat elämääsi. Tällä hetkellä kaikki kaatuu päälle, mutta meidän jokaisen surun kohdanneen on pikku hiljaa yritettävä ponnistella eteenpäin.
Ennen kaikkea haluan lohduttaa sinua ja toivottaa erittäin paljon voimia.

tunnistan tunteesi olo tuntuu musertavalta vaimoni kuoli yllättäen kolme viikkoa sitten hautajaiset olivat tänään. k ehoittaisin ottamaan yhteytttä kirkkoseurakunnan diakoniaan eivät puhu uskon asioista vaan aivan mistä itse haluat tekevät myös kotikäyntejä. kirkon yleinen palveleva puh 010190071.lääkärissä käynti oli omalta osaltani välttämätön sain lääkeapua jonka turvin olen jotenkuten kyennyt hoitamaan pakolliset käytännön asiat. , jos sinulla on jokin läheinen ystävä joka voisi hoitaa tai yhdessä.siellä hoidetaan kaikki hautajaisiin liittyvät asiat. kuvaamasi tunteet ovat aivan normaaleja kyseisessä tilanteessa. hae rakas ihminen apua yksin et selviä. tekstini on ehkä vähän epälooginen kovan surun keskellä.

Paras ystäväni surmasi itsensä vuosia sitten. Alkuun olotilat olivat shokin ja surun välimaastossa, sitten myös viha tuli kuvioon. Kuinka hän saattoi tehdä sellaista? Aika parantaa haavat myös tässäkin asiassa. Tosin kaipuu on ikuinen. Puhuminen on parasta terapiaa, ja asian läpikäyminen eri näkökulmista auttaa ajan kanssa. Tärkein opetus itsemurhasta on kuitenkin se, että se on aina tekijänsä 100% ratkaisu. Sen kun opit tajuamaan, helpottaa tuska huomattavasti. Ei kukaan olisi pystynyt sitä estämään kuin tekijä itse. Ja tämäkin päätös - kaikesta kauheudesta huolimatta, oli tekijänsä päätös, jolle ei kukaan muu mitään voinut. Se vain on niin. Nyt kannattaa pitää itsestä huolta, ettei masennus ota ylivaltaa. Toisilla auttaa työnteko pitämään kiinni arjessa, toiset tarvitsevat lomaa. Mikä tahansa käy, kunhan ei syytä turhaan itseään ja oppii antamaan tekijälle anteeksi.

Mun ex-poikaystävä teki itsemurhan syksyllä. Vaikka emme olleet yhdessä, välitin hänestä. olen hänen äidinsä kanssa puhunut pari kertaa ja hän on kysynyt multa nämä samat kysymykset, miksi ihminen ei näe muuta vaihtoehtoa? Sun kannattaa jutella läheisten kanssa tästä, käy vaikka psykologilla juttelemassa, se auttoi minua ymmärtämään että se ei ollut mun syy (vaikka exä sanoi että ei voi elää ilman mua).

Masennus on sairaus jota voidaan hoitaa, valitettavasti nämä merkit eivät ole muille aina selvät ja apua ei saada ajoissa kyseiselle henkilölle. Päätös voi olla harkittu tai sponttaaninen mutta näet aina jos ne oikeasti haluaa pois. vai onko se vain avunhuuto! Millä tavalla sun ystävä teki sen en tiedä, mutta tiedän että mun exä halusi pois täältä koska hän ei halunnut jäädä eloon sen jälkeen. (Nopea mutta tehokas kuolema siis)

Itse olen ajatellut paljon tätä, ja pelkään että en tule koskaan tulemaan tästä yli kokonaan mutta päivä kerralla ja keskittyä hyviin asioihin! Parhaat asiat oli sarjat ja elokuvat... Ei kannata ottaa drama elokuvia esim. mut ne auttoivat minua. (Ja ehdotan että menet juttelemaan psykologille myös :) se auttaa vaikka et uskoisi siihen)

ja lamaannus on nyt normaalia. Jos suru ei YHTÄÄN hellitä kun aikaa hautajaisista on kulunut hieman pidempään (muutama kuukausi), hakeudu lääkäriin ja ota selvää
läheisensä menettäneiden vertaistukiryhmistä paikkakunnallasi/ lähimmässä kaupungissa.
Ja mitä auttamiseen tulee, niin todennäköisesti et olisi pystynyt auttamaan.
Tuttavani pelastettiin itsemurha yritykseltään muutaman kerran, toimitettiin psykiatriseen hoitoon, tuettiin , vahdittiin, keskustelutettiin niin ystävien ,läheisten kuin ammattiauttajien toimesta.
Tuttava puhui itsensä psykalta "tervehtyneenä ja elämänhaluisena" ulos ja paineli samaa soittoa junan alle.

Koeta jaksaa. Perässä mennään. Kaikki me säätyyn ja sukupuoleen, ja mammonaan, katsomatta. Ota päivä kerrallaan uutta elämää, kuten mm. alkoholisteille sanotaan hoidoissa.Se ei ollut huono sanonta.....Olet tavallaan onnekas: Sinulla on Odottaja Siellä. Mutta älä mene liian aikaisin, voipi olla, että hänkään ei ole siellä vielä valmiiksi rakentanut Teille asioita. Kuin et ollut Sinäkään, menettämiseen. Matkalippu on kaikilla, vain passi ja kulkulupa puuttuu...
Voimia!

Olen ollut kuoleman rajamailla pieleen menneen itsemurhayrityksen vuoksi, se mikä sulla tuossa asenteessa on pielessä on aika! Aikaa ei yksinkertaisesti ole tuolla toisen puolella älä siis tee sitä mielessäsikään. Älä tähtää asian eteenpäin viemiseen, vaan pyri hyväksymään asia tässä ja nyt tilassa. Näillä eväin olen itse päässyt eteenpäin, mutta monesti on päiviä jolloin ei vain vieläkään pysty ottamaan kiinni hetkestä, kun ei ulkoiset asiani ole parantuneet sitten tuon yritykseni ainoastaan mielenhallintani on parantunut.

Ei kannata liikaa syyllistää itseään menneistä, lupaa mieluummin itsellesi ottavan opiksesi tuosta ettet enää toimisi noilla tavoilla. Itsemurhalla syyllistävä ystävä kuulostaa korvaan "epävakaalta" henkilöltä, joten sitä varmemmin sinun ei kannata surra syyllisyyttäsi. Ikävää se toki on että ystäväsi poistui tuotakautta, mutta yritä hyväksyä että niin oli sen tarkoituskin. Et voi muuttaa enää mitään tuosta, joten älä syytä itseäsi!

Aurinkoista kevään alkua!

Osanotto ensinnäkin. Minulta kuoli veli parisen vuotta sitten.
Hän oli minulle rakas ja läheinen ja auttoi aina, kun apua tarvitsin. Hänellä ei ollut omaa perhettä, mutta minun lapset olivat hänelle tärkeitä ja sain paljon apua ja tukea elämääni. Kuten toinen veljenikin ja kaikki muutkin läheioset ihmiset.Eli veljeni oli hyvä ja auttavainen ja tottakai mekin omalla tavallamme autoimme häntä jos hän apua tarvitsi. Veljeni,olkoon nyt tässä vaikka "Simo" oli tukeva ja vahva kuin honkapuu. Pienet ja hieman isommatkin huolet hän otti vastaan niin että aina niistä selvitään. Koskaan Simo ei elämässään ajatellut, että onpa liian vaikeaa elää ja selvitä. Oli hyvä työpaikka ja terveelliset elämäntavat.Kaikki siis hyvin. Sitten alkoi unettomuus,josta hän kertoikin ja helvetillinen ylitöiden teko,joista toinen veljenikin huolestui. Firma jossa veljeni työskenteli antoi tehdä töitä hullun lailla ja koska veljelläni oli taito ratkaista ongelmallisia pulmia töiden suhteen niin tottahan toki hänen annettiin olla töissä illat ja viikonloput ja jatkuvasti. Yöunet loppui kokonaan varmaan ihan liikarasituksen takia ja mieli alkoi tehdä tepposia. Kuulin jälkeenpäin, että veljeni oli käynyt useita kertoja kertomassa pomoilleen ettei voinut hyvin. Mielestäni heidän olisi tullut ohjata hänet lääkäriin ja sairaslomalle. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. No, en halua ketään syyttää tai itseäni olen osittain syyttänytkin. Olin lähes ainoa jolle hän suoraan kertoi sen,miten paha hänellä on olla. Alkoi esiintyä pelkoja,ahdistusta ja kaikkea mitä en olisi veljeni voivan koskaan potea. Ihana hymy katosi ja tilalle tuli surumielisyys ja tuska. Tiesin kokoajan että asiat on huonosti.Yritin puhua ja kuunnella. Yritin hakea apua muilta läheisiltä kertomalla heille että asiat ei ole hyvin. Ehkä hekään ei uskoneet tilanteen olevan niin paha. Meillä sisaruksilla ja vanhemmilla on aina ollut hyvät ja läheiset välit. Sitten veljeni alkoi vihjata kuolemasta minulle ja sanoin,ettei hulluja puhuisi. Mutta hänen mielestään ainoa syy elää oli vain me läheiset ja se mitä hänen kuolemansa meille tekisi. Tilasin ajan yksityiselle lääkärille koska apua Simo oli valmis ottamaan. Kuitenkin olisi tarvittu jo paljon muutakin,kuin rauhoittavia ja unilääkettä. Olisi tarvittu hoitoa ja terapiaa jne.
Olen syyttänyt itseäni etten hommannut häntä tai ettemme yhdessä hankkineet oikeanlaista apua. Pari viikkoa lääkkeiden saannin jälkeen hän kuoli. Lähti omasta tahdostaan,kuten kauniisti voidaan sanoa.
Ja koko sen ajan ennen hänen kuolemaa tunsin suurta tuskaa ja hätää ja ikäänkuin aavistin tulevan,kuten ehkä äitinikin ja muutkin.Ja se riittämättömyyden tunne,joka oli koko ajan vaihtui syyllisyyden tuntoon ja kaikkeen mahdolliseen.
Jäähyväiskirjeessä veljeni puhui työstään ja ahdistuksestaan. Hän kertoi rakkaudesta meihin jäljelle jääviin ja pyysi anteeksi raukkamaista tekoaan. Vanhemmat sukulaiset ehkä tunsivat häpeää hänen teostaa.Minä en häpeillyt,koska hänelle se oli ainoa keino.Toki ajattelen,että apua olisi ollut,mutta emme sitä osanneet hankkia tai hän itse ei osannut eikä jaksanut enää lopulta. Hän oli kuollessaan vähän yli 40 vuotias. Vieläkään ei mene päivääkään etten häntä ajattelisi tai etten itkisi ikävää välillä. Kuoleman jälkeen kävin terapiassa,mutta koen etten saanut sieltä kuin lääkeapua,josta olikin tulla oikea vankila. Masennuslääkkeitä,rauhoittavia,unilääkkeitä...Nyt ajatellen vain hetkellinen unilääkkeiden käyttö olisi ollut lääkkeellisenä hoitona tarpeen. Varmasti hyvä vertaisryhmä tai kokenut terapeuttikin olisi auttanut. Minun tapauksessa puhuminen tapauksesta,tunteistaan,muistoista ja kaikesta läheisten ja ystävien jopa vieraampienkin (joihin kuitenkin luottaa) ihmisten kanssa auttoi.Tietenkään kaikkea tapahtuneesta ei halunnut kertoa,eikä tarvinnutkaan. Itkeminen aina kun itketti puhdisti mielen aina hetkeksi,kuten vielä nytkin. Sanotaan,että aika tekee tehtävänsä. Kahdessa vuodessa olen hyväksynyt,että veljeni on kuollut.Tosin joskus tuntuu että hän on vain jossain ja kohta tulee ja hymyilee leikkiä laskien..Kahdessa vuodessa pahin kipu ja kysymys miksi on hioutunut ja hyväksyy vain sen,että aina asiat ei menen kuten saduissa.Ikävä on ja pysyy,enkä sitä haluakkaan pois. Veljeni kuolema lähensi entisetään minua ja läheisiäni. Vain läheisen itsemurhan kokeneet voivat ymmärtää,kuinka suuren tunteiden sekamelskan jäljelle jääneetkin joutuvat kokemaan. Tie valoon on pitkä, mutta valo löytyy kyllä. Voimia kaikille saman kokeneille ja ajatelkaamme, että on ollut ihanaa tuntea ihminen,johon olemme olleet niin kiintyneitä,että itkemme hänen jälkeensä.

Osanottoni.

Ensinnäkin voisit hakea ehkä sairaslomaa jos olosi on kovin turta ja jotta tilanne ei kärjisty mihinkään mahdottomaan tilanteeseen, jossa olet loppuunpalanut tms. Ihan vaikka muutaman päivän, jos se helpottaisi. Oma kokemukseni on, että lääkärit ottavat stressin ja väsymyksen vakavasti ja voisit mielestäni hyvinkin saada edes pari päivää vapaata. Toisaalta työ auttaa pitämään ajatukset muualla, kotona vain ajattelisit ystävääsi ja syyllistäisit itseäsi. Päätös on nyt sinun.

Lohdutuksen sanana ystäväsi teosta voitaisiin sanoa, että jokainen on kuitenkin loppupeleissä vastuussa omasta elämästään ja mielenterveydestään. Itse masennuksen läpikäyneenä olen huomannut, että kukaan ei tule hakemaan kotoa terapiaan (paitsi pakkohoidossa, jossa tilanne onkin jo erittäin tuhoisa), vaan itse täytyy olla aktiivinen sekä reipas ja hakeutua hoitoon. Niin mahdottomalta kuin se masentuneena tuntuukin. Valitettavasti on myös niin, että jokaisella on omakin elämä ja huolet (pienet tai isot) kannettavana. Itsensä syyllistäminen ei kannata, uuvutat vain itsesi. Toki voit yrittää lohduttautua sillä, että nyt tunnistat ehkä paremmin toisten henkisen pahoinvoinnin ja osaat puuttua siihen jatkossa, jos siihen haluat ja kykenet.

Et välttämättä olisi voinut tehdä mitään. On olemassa moniakin tilanteita joihin ympärillä olevat ihmiset eivät voi vaikuttaa. Esimerkki: oma läheiseni kärsii lapsettomuudesta ja sanoo, että me läheiset emme voi auttaa, koska emme voi antaa hänelle lasta. Mitä siinä nyt sitten voit sanoa tai tehdä? Tottahan se oikeastaan on. Hänet tekisi onnelliseksi ainoastaan lapsen saaminen.

Mitä tulee tuohon ystäväsi uhkailuun, niin itsemurhauhkailut pitää mielestäni aina ottaa vakavasti. Kuitenkin ymmärrän sinua. Ehkä ystävästäsi – tai kenestäkään muustakaan – ei olisi uskonut, että hän sellaiseen hirvittävään tekoon pystyy. Se vaatii valtavasi rohkeutta ja erittäin toivottoman elämäntilanteen.

Voisit hakeutua omaan terveyskeskukseesi ja yrittää saada lääkäriltä lähetteen mielenterveystoimistoon, jos olosi on niin huono. Voi kuulostaa radikaalilta, mutta pelkään vain että sinäkin menetät tässä elämänhalusi. Myös tuo nimimerkki mardon ehdottama seurakunnan tuki voisi toimia. Sinun pitäisi päästä nyt jakamaan suruasi, puhumaan jollekin. Muuten tunteesi patoutuvat.

siitä on aina vaikea päästä yli, mutta muista aina ettei se ole sinun vika. mieti mitä ystäväsi ajattelee. ja ystäväsi ei taatusti halua että suret häntä liikaa. mutta pidä miellessä aina kaikki hyvät muistot teistä:)

Ensinnäkin suureen suruusi erittäin paljon voimia ja todella tärkeää on, että yrität sisäistää asian, että ystäväsi itse päätyi ratkaisuunsa. Olen itse yrittänyt itsemurhaa ( siitä aikaa jo kyllä vuosia, mutta silti..) ja siksi voin EHKÄ osata vastata kysymykseen itsemurhan tekemiseen. Siispä, kun itse yritin itsemurhaa, niin minulla ei ollut enää yhtään valoa elämässä, olin kuin suljetussa pimeässä, pienessä huoneessa, jossa oli muutama ovi raollaan ensin, mutta kaikki ne lopulta sulkeutuivat edessäni jättäen minut pimeyteen. Tajusin kyllä ympärilläni olevat ihmiset, mutta koin, että aurinkoisena päivänäkään en valoa nähnyt ja maailma oli harmaa, väritön. Ja veljeni on tehnyt itsemurhan eli mielestäni osaan hieman ajatella miltä sinusta nyt tuntuu, siksi sanonkin, että mene vaikka terveyskeskukseen ja pyydä siellä apua itsellesi. SINUN EI TARVITSE JAKSAA KAIKKEA YKSIN !

kuten tässäkin on noita ohjeita annettu mistä sitä apua voi hakea niin hae kans. näissä asioissa kun ei voi läheisiin luottaa sillä saattavat reagoida miten sattuu, eivätkä varmasti ymmärrä että saatat oireilla pitempäänkin kuin jonkun pari viikkoo tai kuukautta...

nimim kokemusta läheisten "tuesta"

http://www.itsemurhantehneidenlaheiset.net/itsuomes_li.html

Voimia suureen suruun..

Semmosta se ihmisen elo on!! Itseltäni on kaksi veljeä riistänyt hengen itseltään sairauden vuoksi. Lopputulos olisi jokatapauksessa ollut sama, mutta he vain itse auttoivat tapahtumassa ja samalla ehkä itseään. Ei ole helppoa katsoa vuositolkulla toisen kärsimyksiä!!
Itse en tunne minkäänlaista syyllisyyttä, koska tein kaiken voitavan. Itsekäs teko itsemurha on kuulema, mutta asialla on monta puolta. Kannattaa ajatella asiaa suuremmassa mittakaavassa. Ehkä toinen / läheinen on siinä pisteessä ettei mikään auta.
Kannattaa vain jatkaa eteenpäin, jättää kaikki pahat muistot siksee. Kyllä se aurinko paistaa risukasaankin!!

Olen todella pahoillani sinun puolestasi, ja ystäväsi joka ei nähnyt muuta pois pääsyä pahasta olostaan kuin riistämällä oman henkensä. Hänen puolestaan ei voi enää mitään tehdä, mutta sinun voi. Ihan ensinnäkin, anna surun tulla, itke, raivoa, istu tv:n ääressä näkemättä mitään, mitä vain mikä on tullakseen. Suru pitää surra pois, niinkuin jossakin laulussa sanotaan. Ikävä ei ikinä katoa, mutta pahaolo helpottaa, oppii antamaan itselleen anteeksi ja ystävälleen. Toiseksi, hakeudu terveyskeskuksen päivystykseen, kerro tuntemuksesi ja vaadi saada apua. Tänä päivänä apua saa helposti, se on ainakin oma kokemukseni masennuksessa. Jättäydy työstä pois ja anna itsellesi aikaa. Älä kuitenkaan jättäydy ihan yksin, kerro lähimmäisillesi jotta he osaavat tukea sinua.

Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia

nikki joten saatat olla sama häirikkö, joka Miehen Logiikka palstalla häiriköi nikki piste systeemillä.

Toisekseen, kun käyt töissä, sekin on tekemistä.

Mikäli tod. käynyt miten kirjoitit, apua hakemaan ammattiauttajalta.

Sinulle pientä lohtua antanee se, ettet ole asiasi kanssa yksin. Meitä on monia, samat tunteet ja kokemukset. Aika on paras lääke, anna itsesi itkeä. Helppo sanoa, hae apua, mutta hae siitä huolimatta, vaikkei voimavarat riittäisikään. Jaettu suru puolittuu. Onneksi vuodenaika on puolellasi.

Hae ammattiapua, ole muiden ystäviesi seurassa ja puhu, puhu, puhu ja puhu asiasta ja tunteistasi. Aika on se joka auttaa parhaiten. Siihen on varmasti juuri nyt vaikea uskoa, kun aika tuntuu kuluvan tuskan ja surun kanssa niin kovin hitaasti. Älä jää yksin.

Isäni teki itsemurhan 13 vuotta sitten. Ikävä on ikuinen. Mutta sen kanssa oppii elämään. Niin opit sinäkin. Ihan varmasti. Kunhan vaan jaksat alkushokissa hetkestä seuraavaan. Sinä selviät kriisistäsi. Hitaasti, mutta varmasti. Tsemppiä ja jaksamista Sinulle

Kukaan ei voi täysin tietää toista ihmistä, ei koskaan.
Kuoleman jälkeen kaikki on kuitenkin helpompaa,
sillä silloin ihminen pääsee rauhaan.
Voimia ja jaksamista,
kokemusta asiasta on.

sanoa, että kaikesta huolimatta ystäväsi itsemurha ei ollut eikä olisi sun vastuulla. Se, mitä hän teki oli viime kädessä hänen itsensä vastuulla.

Muuta en osaakaan sitten sanoa. Mutta jospa tuo tieto auttaisi vähän.

Syvä osanottani suureen ja elämän mullistavaan suruusi. Surunauha ry- Itsemurhan tehneen läheiset yhdistys tarjoaa vertaistukea, ei ammattiapua. Yhdistys toimii vertaisten vapaaehtoisvoimin, ja siellä on eri ikäisiä, erilaisessa elämäntilanteissa olevia, eri taustat omaavia niin miehiä kuin naisiakin sekä lapsia, nuoria ja aikuisia. Suosittelen lämpimästi tämän tuen kokeilemista. Pahemmaksi se ei ainakaan voi tilannetta saada. Vaikka jokaisen suru onkin henkilökohtainen ja aivan omanlaisensa, niin silti vertaisilla on kyky ymmärtää toista paremmin kuin kukaan muu koskaan. Tuntuu kuin olisi mustassa aukossa, josta ei ole poispääsyä. Asiasta ei pääse yli, mutta sen kanssa voi joskus oppia elämään. Suru on raskasta. Se ei ole nousujohdannaista vaan aaltoliikettä. Riittävän lohduttavia sanoja ei ole, voin vain lähettää sinulle suuren halin ja tiedon ettet ole yksin. Älä ole ankara itsellesi, ei sinun tarvitse kuunnella musiikkia jos et itse halua. Sure niinkuin itse haluat!
Yhdistyksellä on omat internet-sivut.

Otan osaa suruusi. Olet varmasti sellaisen tunnemyrskyn keskellä, ettet tiedä mitä ajatella. Suru tuntuu nyt raskaalta ja ylitsepääsemättömältä, mutta se helpottaa ajan kanssa. Kipeä muisto ei haihdu ikinä, mutta menetykseen liittyvä alkushokki helpottaa lopulta. On tärkeää, että tunteet saavat tulla nyt kun ne puskevat pintaan. Tiedän, että tuollaisen menetyksen tunteet ovat oikeasti todella rankkoja käydä läpi ja kohdata, mutta niiden pidättely hidastaisi surutyötä.

Omaiset miettivät aina läheisen tehdessä itsemurhan, että mitä olisi voinut tehdä toisin. Silti kukaan ei voi syyttää itseään toisen valinnasta. Itsemurhan tekevä ihminen ei yleensä ole toteuttanut suunnitelmaansa hetken mielijohteesta, vaan miettinyt sitä niin kauan, että lopulta kukaan ei olisi voinut kääntää hänen päätänsä.

Sairastuin itse kuusi vuotta sitten masennukseen, ja olen vasta 20-vuotias, joten tilanteeni ei ole valoisin mahdollinen (jotenkin näen asian niin, että olen ihmisenä "pilalla", ja jo tässä iässä se tuntuu lannistavalta). Masentuneen ihmisen pääkoppa ja sen kaoottisuus ovat ehtineet tulla minulle vähän turhankin tutuksi, koska tiedän millaiseen omaan ahdistuksen värittämään maailmaan masennus voi ihmisen sulkea. Kun ahdistus ja epätoivo ottavat vallan ajatusmaailmassa, toisen sanat, vaikka kuinka olisivatkin hyviä ja kannustavia, tuntuvat lopulta aika köykäisiltä, koska vain sairastunut ihminen itse tietää, mitä käy läpi. Jokainen masentunut kokee tilansa eri tavalla. Jotkut saattavat pystyä olemaan kuin kuka tahansa "tavallinen" ihminen, mutta sisällä he kirkuvat pahaa oloaan. Minä luultavimmin lukeudun näihin ihmisiin, koska opiskelen, olen parisuhteessa, minulla on jokunen ystävä, enkä näytä joka sekunti maani myynneeltä - voisi siis hyvin luulla, että minulla ei ole ongelmia. Mutta oikeasti olen todella väsynyt ja elämä käy usein taistelusta.

Sehän masennuksessa vaarallista onkin. Kulttuurissamme masennus on edelleenkin häpeän aihe ja heikkouden merkki, ja masentunut ihminen yrittää kynsin ja hampain roikkua "normaalien" ihmisten rutiinissa ja jäljitellä normaalia elämää. Se väsyttää. Itse olen päätynyt sellaiseen vaiheeseen, että pelkään milloin katkean poikki totaalisesti ja jään sänkyyn makaamaan, koska en enää vaan jaksa.

Ja kaiken paineen ja pahan olon keskellä masentunut ihminen tuntee usein olevansa hyvin yksin, vaikka hänen ympärillään olisi ihmisiä. Hänen päässään saattaa pyöriä päivät pitkät ajatuksia, joita toinen ei voi edes kuvitella. Hän kyllä arvostaa muiden tukea, mutta loppujen lopuksi hänen taakkansa ei välttämättä kevene kuin hetkeksi, kun joku läheinen tarjoutuu kuuntelemaan.

Kaiken tämän ahdistavan sepustukseni tarkoituksena oli valoittaa teille masentuneiden läheisille, että jos edes epäilette läheisenne olevan masentunut, kysykää. Jos hän ei saa vielä tukea mistään, etsikää se hänelle. Ja jos kaikki päättyy kuitenkin huonosti, älkää ikinä syyttäkö itseänne, te olette vain ihmisiä siinä missä me kaikki, ja teitte kuitenkin todennäköisesti parhaanne niillä resursseilla mitä teillä oli. Mutta yrittäkää myös antaa anteeksi heille, jotka eivät jaksa kuormansa alla.

Lapseni teki itsemurhan vajaa 3 vuotta sitten ja mieheni kuoli reilu vuosi sitten..kaikkein pahin mahdollinen asia elämässä on tapahtunut, kun joutui hautaamaan oman lapsensa. Kuukausia kului lapsen kuoleman jälkeen kuin sumussa ja tuosta ajasta ei ole oikein edes muistikuvia..mieletön ikävä on jokapäiväinen vieras ja usein on tunne, että suru vie ihan väkisin mennessään, mutta jostain kummasta sitä vaan saa voimia jatkaa tätä omaa maallista taivaltani. Onhan täällä elämässä kuitenkin niin paljon hyviäkin asioita, jotka pitävät arjessa kiinni.

Kun lapsen kuoleman jälkeen alkoi hiljalleen päästä jaloilleen, niin mies löydettiin kuolleena. Hän teki hidasta itsemurhaa juomalla itsensä hengiltä.
Vaikeinta on ollut päästä eroon niistä itsesyyöksistä, että olisinko voinut tehdä jotain toisin auttaakseni läheisiäni, mutta toisen puolesta kun ei voi elää, niin minun on ollut pakko hyväksyä ajatus, että nämä asiat eivät olleet minun käsissäni. Täytyy osata olla armollinen itselleen, vaikka vaikeaa se välillä onkin.

Toivon kaikille teille, jotka olette läheisenne menettäneet, oli se tapa nyt sitten mikä tahansa, voimia. Itse uskon, että ajan myötä suru helpottaa niin, että on helpompi hengittää. Koskaan ei unohda, mutta surun kanssa voi oppia elämään ja huomaan, että hiljalleen ilo on palaamassa myös omaan elämääni ja odotan kevättä ja kesää innolla pitkästä aikaa ja moneen vuoteen en ole huomannut edes linnunlaulua, mutta muutama päivä sitten ilokseni sitä kuulin. Teille, jotka pohditte olisiko itsemurha se ainoa keino päästä eroon omasta tuskasta, toivon myös voimia. Niiden mustien hetkien yli kun pääsee, niin valoa näkyy varmasti tunnelin päässä..ainakin toivon niin. Voimavarojahan se vaatii rämpiä sieltä suonsilmäkkeestä ylös, mutta mikään asiahan ei varmasti hetkessä tapahdu, mutta usko itseen ja auttaviin tahoihin auttaa löytämään itselle selviytymiskeinoja. Voimia kaikille!

elämän. Se vie itsetutkimisen paikalle, eli katsomaan peiliin, eikä sieltä näe juuri muuta kuin syyllisyyttä. Jokainen on kuitenkin itse vastuussa elämästään ja valinnoistaan. Toisen puolesta ei voi elää, jokaisen on elettävä itse elämäänsä. Elämä on nykyään kovaa, joskus tuntuu, että vain vahvat selviävät. Läheisen kuolema vie tarkistamaan omia elämänarvoja, miten elän, arvostanko toisia, huomioinko heitä, annanko aikaani heille. Kaikkien elämä on niin älyttömän arvokasta, kuitenkin kun katsoo ympärilleen tätä maailman menoa, näyttää siltä, että ihmiselämä ei ole centinkään arvoinen, niin hirvittävää on maailman julmuus. Ihmiset ovat petoja toisilleen. Yritetään pysähtyä. Terveellä tavalla itsensä hyväksyminen antaa voimia myös toisen hyväksymiseen ja arvostamiseen.

Läheisen tekemä itsemurha altistaa myös jäljelle jääneitä itsemurhalle lähinnä noiden mainitsemiesi tuntemusten vuoksi. Otapas nyt kiltisti puhelin käteen ja soita terveyskeskukseen. Sano, että ystäväsi teki itsemurhan ja nyt olet menettänyt oman elämänhalusi. Sillä pitäisi saada päivystysaika, jota kautta pääset hoitoon. Ovat havainneet, että itsemurhan tehneiden läheiset tarvitsevat apua myös.

Älä välitä niistä pahoista sanoistasi. Se, että ystäväsi olisi elossa ei tekisi niitä pahemmiksi tai keveämmiksi. Ne tuli sanottua. Olen kerran ollut jo puukko kädessä henkeäni luovuttamassa toisen ihmisen sanojen vuoksi, mutta päätin ettei mikään ilkeys saa minua kuolemaan.

Itsemurha lähtee aina tekijästä itsestään. Joillain on voimaa ottaa vastaan kaikki, mitä elämä kaataa niskaan - toisilla ei. Jotkut kestävät ilkeitä sanoja, toiset eivät. Se ei missään vaiheessa ole sinun vastuullasi. Mitä tämä elämä olisi, jos kenellekään ei voisi mitään sanoa tai omia ajatuksiaan pukea sanoiksi? Kyllä toisille pitää välillä pahasti sanoakin, jos muu ei auta. Kunhan ne pahat sanatkin tulevat hyvästä sydämestä, auttamisenhalusta ja huolehtimisesta.

Joskus ihminen tappaa itsensä aiheuttaakseen muille mahdollisimman paljon kipua, ikään kuin jättääkseen viimeisen "haistavitun" jälkeensä. En näe tuollaisen ihmisen kohdalla mitään suremisen aihetta. On eri asia ottaa itseltään elämä pois, jos sitä ei pysty elämään kuin ottaa elämä itseltään pois pilatakseen sen muiltakin.

Tsemppiä. Katso vain sitä aurinkoa, tänään näytti erityisen kauniilta auringonnousu. Ehkä saisit valosta vähän virtaa. Jos sielläkin on pakkasta, niin pue vaatteet päälle ja käy vetämässä kirpeää ilmaa keuhkontäydeltä - tunnet olosi elävämmäksi. Ja sitten sitä apua hakemaan.

Otan osaa suruusi, luulen tietäväni miltä sinusta tuntuu ja silti en tiedä, koska jokainen tapaus lienee omanlaisensa. Olin ns elänyt pumpulissa näinkin pitkälle, ympäriltä oli kuollut vain kaksi mummoani ja joitain kaukaisempia tuttuja ja sukulaisia. Mummot olivat jo vanhoja. Vajaa pari vuotta sitten ystävättäreni teki itsemurhan ja siitä meni puoli vuotta, kun miesystäväni teki saman. Se oli musertavaa aikaa ja väkisinkin on jäänyt tunne, että kuka on seuraava... Sukelsin kummallakin kertaa todella syvälle, tuntui kuin vaivoin riippuisin elämässä kiinni, teki mieli päästää irti. Piti miettiä jopa omaa suhdetta omaan itsemurhaan, kaikki siinä vaan käy läpi. Onko itsellä voimia elää enää, ja tietenkin sitten nuo itsesyytökset ja huonot omatunnot ja epätietoisuus. Ystävättäreni kohdalla tilanne oli eri, hän oli antanut viitteitä, hyvin voimakkaitakin, että ihan yllätys se ei ollut. Ehkä se hiukan helpotti. Mutta tämä mies, hänestä en ikinä olisi uskonut ja epäilykset ja arvailut jäivät. Kun miesystäväni kuolemasta oli kulunut noin kolme viikkoa, kuljin kuin haamu, itkin suurimman osan päivästä, yhtäkkiä kesken kotihommien suutuin, suutuin tosi kovasti. Olin yksin kotona ja haukuin nämä itsensälopettaneet. En tiedä, kai se elämän kipinä meissä panee tekemään asioita. Siihen asti en ollut uskaltanut tavallaan arvostella heidän tekojaan, mutta silloin vaan mitta täyttyi. Olin jutellut monen muunkin läheisen kanssa, työkaverien ja muiden ja tajusin, että itsemurha on hirveän itsekäs teko. Itsemurhan tehnyt ihminen laittaa toiset ihmiset älyttömään tilanteeseen, ikäänkuin jättää kaiken "paskan" muiden niskaan ja poistuu. Muut jäävät arvailemaan ja epäilemään ja voimaan pahoin. Kaikki on pelkkää omaan napaan tuijottamista. Raaasti sanottu, enkä tavallan tarkoita tuotakaan, mutta niin se lopultakin on. Sen tajuaminen on alku surulle, joka on todellista. Todellista surua, muistelemista ja ihmisestä luopumista.
Sitä sitten jatkuu pitempään, mutta se on siedettävämpää. Toisen itsemurha ei ole sinun vikasi, se on teko, jossa ihminen ei ole aivan enää tolkuissaan, hän tuijottaa omaa napaansa niin, että ei tajua sitä, että toisillakaan ei mene aina niin hyvin.
Edelleenkin rakastan noita kahta ihmistä, muistelen ja ikävoin. Kävin tiheään haudoilla ja oikeastaan sen jälkeen lopetin, kun kävin kysymyssä, että onko siellä nyt muka sitten niin hyvä olla...

Surutyö on prosessi, sinä olet alussa. Mutta uskon, että sinullakin helpottaa, kunhan tajuat sen, että et olisi voinut asialle yhtään mitään. Ystävättäressäni näin sen, että itsemurhasta tulee joku musta asia ihmiselle, se vaan vie ja houkuttelee. Hänen tunne-elämänsä jotenkin vääristyi. En tiedä mitä se musta on, mutta aistin sen pitkään ja puhuimmekin siitä. Hänen kohdallaan oli kyse myös lääkkeistä ja alkoholista, vaikkakin hän yritti hoitaa itseään. Miesystäväni itsemurha on täysi mysteeri, hän oli jotekin kunnian mies ja se tekokin jotain sellaista. Toki tajusin hänestäkin, että hän oli herkempi sisältä kuin ulospäin näytti. Piti kaiken sisällään, melkein.. Minkäs sille silloin toiset voi.
Surullista !
Anna surulle aikaa, anna itsellesi aikaa. Ei ole mitään pikakeinoa. Anna itsellesi anteeksi, että et ollut täydellinen ystävä, sillä sellaisia ei ole olemassakaan. On vain hyviä ystäviä ja se riittää.. Itsemurha on oma päätös.

Jaksamista !

itkemällä.tee pitkiälenkkejä kerro jollekkin mutta älä koko ajan käy sururyhmässä älä jää surunvangiksi.puhu auttaviin puhelimiin ,mutta ajattele sulla on muistot hänestä voit myös vihatanhäntä koska se tulee myös aikanaan.katso taaksepäin huomaat montakopäivää siitä on.muista että vain hänellä oli paha olla.tulee päivä jolloin voit nauraa .älä jääkoukkuun jossa uudestaan ja uudestaan puidaan samaa asiaa..poikani murhattiin6v sitten ,tein kaikki nämä mutta ainakun tunsin olevani tyhjä .lähdin, ulos koirani kanssa,sen jälkeen kirjoitin kuolleelle pojalleni kirjeen jonka sitten revin,kaikki kirjeet revin.välillä haukuin us kovaisista pysyn kaukana

hei! Suuren surun olet kohdannut mutta aika on ihme, se parantaa. Itsemurhan tehnyt on varmasti käynyt henkisen helvetin, kiirastulen, jota me jäljelle jääneet emme voi käsittää. Olkoon taustalla mielen sairaus tai "vain" väsymys tai uupumus, manalaa jossa itsemurhaa hautova ui ei pidä vähätellä. Vihaa toki saat tuntea ja uskaltaisin jopa sanoa että niin kuuluukin, mutta yritä hyväksyä, niin kornilta kuin kuulostaakin, että läheinen ihminen sai kantaakseen taakan jota hän ei jaksanut kantaa. Ystäväsi lisäsi tuskaasi uhkaamalla itsemurhalla ja jätti sinulle syyllisyyden taakan kun et auttanut. Mutta juttu on niin että vaikka mitä olisit tehnyt, näin tapahtui ja sinun tulee nyt löytää apua pahaan oloosi. Kirkko on hyvä alku ja ammattiapu mikäli on tarpeen. Tarvitset apua jotta saat surutyön alkuun. Jotta ensijärkytys ja shokki menevät ohi, sen jälkeen suru alkaa pikkuhiljaa muuttaa muotoaan.

Anna vaan itsellesi lupa surra suurta menetystäsi. Mutta hae keskusteluapua heti kun jaksat ja siltä tuntuu. Olet kuitenkin jaksanut jotenkin käydä töissä ja jakaa pahaa oloasi edes täällä. Se on hyvä alku. Toivon sinulle voimia.

"Varmasti voi, mutta asiat eivät useinkaan puhumalla parane."

Siellä jossain välissä oli tuollainen tokaisu. Pelkkä puhe sinällään ei tietenkään asioita miksikään muuta, mutta puheen tarkoitus on antaa ihmiselle ajatuksia, 'eväitä', lohtua, neuvoa, apua ...

Samoin esim. kirjojen, taiteiden, musiikin, kaiken kulttuurin ... Niidenkin tehtävä on sama, panna ihminen ajattelemaan. Itsariajatuksia kantava ihminen on kai sitten tosi heikoissa kantimissa ajattelun suhteen, sisältöä ei löydy tai se on jotenkin vajavainen.

Luin vasta kirjoituksesi(EN KERRO) Minulla kävi samoin menetin läheisen perheen jäsenen.Noin kuukauden päästä siitä kuin olet kirjoittanut tänne. En tästä selviä,ajatukset hyvin samanlaiset kuin mitä olet kirjoittanut.Tarvitsen apua mutta en tiedä mistä sitä hakea.

Minä myös menetin rakkaan poikani äskettäin, en millään jaksa uskoa sen olevan edes totta. Ahdistus on aivan kauhea, ikävä kestämätön. Olen minäkin yrittänyt töissä olla, mutta yhtenään saa juosta vessaan itkemään. Millään ei ole enää väliä, miksi, miksi sinä et hakenut lapseni apua vaikka itsekin olit sitä mieltä että tarvitset auttajaa. En osaa auttaa sinua, olen itse tilannut ajan psygologille, saa nyt nähdä onko siitä mitään apua. Voimia sinulle sanovat kaikki, mistä niitä voimia saa? Tällä hetkellä ei mikään muu lohduttaisi, kuin se että lapseni vielä eläisi. Koko loppuelämäni tulee olemaan aivan hirveätä, jaksanko minäkään enää kauaa.

käy sururyhmässä

Itke, itke ja vielä kerran itke. Älä työnnä tunteitasi syrjään ja peitä suruasi, se voi myöhemmin alkaa vaivaamaan sinua. Kuuntele niitä biisejä ja muistele ystävääsi, suru helpottaa ajan kanssa suremalla.

Itsellä isoveli teki viimevuonna hirttäytymällä viimeisen lähdön. Olimme tosiläheisiä ja hän oli minulle erittäin tärkeä. Isäni löysi sinisenä roikkumasta. Aikansa otti päästä pahimman yli,ja nyt 1,5v myöhemmin olen päässyt jatkamaan elämää. Terapiassa käynti ja puhuminen asiasta auttoi. Kannattaa puhua niin kauvan ja paljon että pääsee jaloilleen.

Aika.

Kaikille Teille voimia. Itse tuntui, ettei jaksnut enää ja annoin melkein periksi...ihme että tässä vielä olen. Mutta Oma Kulta ei olisi halunnut, että lopetan oman elämäni elämisen. Aloitin sen uudelleen: uusi paikkakunta,uusi työ...Hän katselee minua valokuvan takaa ajatellen : " Hyvä kulta!" :D Kaikkea Voimia Teille Rakkaimpanne menettäneille, muistakaa, ette ole yksin surunne kanssa. Meitä on monta.

Voimia sulle Pusutanja95.

Itse suren tällä hetkellä läheisen ihmisen kuolemaa, viiltelevää siskoaani ja sitä että paras ystäväni muuttaa pian pois. En vain pääse yli ja tuntuu kun surua kertyy vain entistä enemmän.. Jos jotain olen oppinut, niin sen että surusta ei pääse yli vaan täytyy vain kestää ja mennä läpi! Vaikka kuinka mahdottomalta se kuulostaakin, niin joskus on vaan hyvä että itkee surunsa pois ja vaikka puhuu jollekin kun se että yrittää vaan olla ajattelematta. Voimia kaikille surusta kärsiville!