Minun akka on romun kerääjä

sinutkin, RomuPelle, niin vain...:-\

Sodan läpikäynyt sukupolvi ainakin pitää arvossaan kaiken sellaisen tavaran säästämistä, millä voisi olla "joskus" jotain käyttöä.

Voithan viedä ylimääräiset tavarat kierrätykseen. Eikö ole parempi, että jollain ihmisellä on vielä todellista käyttöä niille, kuin että ne lojuisivat jossain komerossa?

Ymmärrän sinua täysin!
Mulla on samanlainen ukko, äitiinsä tullut.
Onneksi meillä eri huushollit.
Ukko saa kasata romujaan äitinsä nurkkiin, minun asuntoni on asumista varten, ei mikään museo eikä varasto.

On se vaan kumma miten jotkut oikein keräämällä keräävät kaikenlaista krääsää, ihan vaan sen takia, että josko sille joskus jotain käyttöä olisi.
Jos minä tyhjää maitopurkkia olen vailla, menen kauppaan, ostan maitoa, juon maidon ja kas, siinä mulla oiva tyhjä maitopurkki.
Ei tarvitse miettiä varastointikustannuksia ja jää tilaa tavaroille joita oikeasti kannattaa säilyttää.

Muutenkin, meidän kaikkien olisi syytä miettiä, mitä me oikeasti tarvitsemme.
Inventaario vaikkapa kerran vuodessa.
Kierrätykseen kaikki mitä emme ole tarvinneet pitkiin aikoihin ja tavaroita, joita kuvittelemme tarvitsevamme vain satunnaisesti, jätämme hankkimatta.

Keräilijät ovatkin sitten aivan oma rotunsa ja yleensä puolisot jo niin samanhenkisiä että yhteinen harrastus ei rassaa, jos vaan tilaa ja mania riittää, niin siitä vaan keräilemään... mutta järki ja järjestys se olla pitää kerätessäkin.

Romujen sairalloinen keräys on sairaus.Valitettavasti ei eläkeperuste.

Minun akka on jo itsekkin romu.

Samanlainen muija löytyy. Roju sen kun lisääntyy vuosi vuodelta. Ei edes siivoa kotia vaan aika menee niiden romujen ihmettelemiseen. Siivoaminen jää minulle. Ketään ei yleensä' kehtaa enää sisään päästää. Jos joskus on pakko päästää vieraita taloon niin hirveää raivoamista saa kuunnella päiviä kun joutuu piilottamaan romujaan. On niin jästipää, että jotenkin tajuaa ongelmansa muttei voi sitä ääneen myöntää. Heitän pian koko akan pihalle romujensa kanssa kunhan lapset saa koulunsa loppuun. Tarvitsevat siinä apuani. Akka piilottaa nekin lasten tavarat varastoihinsa joista lapset olivat valmiita luopumaan jo viisi vuotta sitten. Jos puheeksi ottaa niin sitten aletaan haukkumaan jostain kymmenen vuotta vanhasta kännimokasta. Täys pehmee ämmä!

"Onkohan se joku nuoruuden trauma, joka panee kerämään romua ja kasaamaan romuläjiä.Ehkä sillä on sielussakin semmosia selvittämättömiä romuläjiä. Onko muilla tällaista ilmiötä?"

Tuossa voi olla syy tuon pakkomielteen takana. Jokin alitajuinen luopumisen pelko, joka sitten toteutuu romujen kautta ymv.? Ilmeisesti tuon asteiseen pakkomieteeseen ei auta kuin mahdollisesti terapia.

Monilla on tapana aikansa säilytellä eri juttuja ajatellen josko sitä tuonnempana vielä tavitsee (kunnes tulee se ajoittainen saneerausvaihe jossa turhia heitetään pois kiusaamasta), mutta sairaaloisuuden asteelle menevä romun kerääminen onkin sitten toinen asia.

Ps. Tuo sinun tekstisikin editointi on hieman romuläjä, kun kaikki on tuupattu yhteen putkee ilman lukemista helpottavia kappalejakoja ;-)

Terve, Ossi, olen kohtalotoverisi Lassi. Tunnistan jutustasi myös rakkaan vaimoni piirteet, en vielä ihan noin voimakkaasti oirehtivina, mutta saman suuntaisina. Roskiksesta on meilläkin haettu tavaraa takaisin...Kyse on todennäköisesti jostakin traumaperäisestä, mutta miten auttaa tai saada apua, kun ihminen itse kiistää terhakkaasti kaiken. Sydämeni särkyy ja mieleni masentuu kaikkea tuota seuratessa. Joko on perustettu Hamstraajien omaisten tuki ry? Olisin anonyymin istunnon tarpeessa. Epätoivossani harkitsen jo lopullista ratkaisua: irtaimistomme luovuttamista Postin kuljetettavaksi. Uutisten mukaan se on varma keino kadottaa tavara lopullisesti. Miehet, toverit, tiedän, että meitä on paljon. Tulkaa vihdoin ulos kaapeistanne, joihin teidätkin on sullottu, ja huutakaa tuskanne taivaalle. Sen jälkeen, ööh, no, mietitään sitä sitten tuopin ääressä.

Minulla aivan samanlainen muija!! Olen joskus väkivalloin siivonnut asuntoa kun muija oli vielä töissä, mutta nyt on kotona ja kyttää sairaalloisesti etten mitään 10 v vanhoja lehtikasoja kanna pihalle. Tuokin on joskus hakenut roskiksesta takaisin kamaa mitä sinne onnistuin viemään. Kaapit niin täynnä 30 vuotta vanhaa lumppua että kun oven avaa, niin tulee kuutiometri lumppuja syliin! Siis ihan totta!
Mulla sama, että en enää 10 vuoteen ole kehdannut ketään päästää kylään, kun siivo niin huono.
Henkisen puolen sairaushan tuo on, lapsuudestaan juontaa. Mutta ei sitä myönnä, eikä lähde terapiaan.
On myös sairaaloisuuteen saakka minusta läheisriippuvainen. Jos puhun erosta, niin uhkaa itsemurhalla. Läheisriippuvuus kyllä ahdistaa.
Liittyykö teidän muijiin myös tuo läheisriippuvuus, siis onko jokin kytkös tuohon roinariippuvuuteen?

Minun vaimolla - josta jo kirjoitin - on kyllä sama henkisen puolen vamma - johtuen samanlaisesta taustasta kuin mitä Lassi sun vaimolla. Mun vaimolla myös sairaalloinen läheisriippuvuus johtuu lapsuudessa koetuista (ei todellisista, mutta lapsi koki niin) "hylkäämisistä". Tarkemmin sanoen hänen kiintymyssuhdemallinsa on "Ristiriitainen". Vaimoni alkaa itkeä ja huutaa epäterveellä tavalla, jos yritän kantaa hänen vuosikymmeniä vanhoja - rikkinäisiä vaatteita ulos. Hän on myös Täysin kykenemätön puhumaan mistään tunneasioista, eikä juuri muustakaan, joten tilanteen purku ei ole 30 v liiton aikana onnistunut laisinkaan. Hänelläkin taloudellisesti varsin turvattu lapsuus ja minä taas 12-lapsisesta köyhästä perheestä ja minua on monet luonnehtineet terveeksi persoonallisuudeltaan.
Onko sun lapset "perineet" tällaisia ominaisuuksia? Nämä nimittäin tarttuvat helposti jälkipolville.

Jos olet kiinnostuntu kiintymyssuhdemalleista, niin täältä voi löytyä syy vaimosikin käytökseen. Sen hoitaminen voisi onnistua pitkähköllä terapialla, jos hänellä halukkuutta siihen olisi.
http://www.vauva.fi/artikkeli/lapsi/vauva_ja_taapero/4_eri_kiintymyssuhteen_mallia_ja_nain_turvallinen_suhde_syntyy

Kerään lenkillä kengännauhat. Lapset pilailee. Kerran toiselta katkesi luistimesta nauha ja tarvitsi pikaisesti uuden. Sieltähän löytyi pussistani jopa kaksi samanlaista.
Kun korjaan jotakin, aina löytyy prikulleen samanväristä lankaa, kun olen kerännyt ja perinyt niitä 50 vuoden aikana.
Hiuspidikkeitä (niitä munkkityypisiä) en osta milloinkaan, vaikka käytän jatkuvasti. Löydän kadulta ja otan pesukoneen kautta käyttöön, on joka väriä.

Mulla oli sellainen ukko ja tuo tavaran kerääminen oli yksi painava syy eroomme. Ei siivonnut, työkaluja ja muuta autotallikamaa oli sisällä. Soittovehkeitä, johtokasoja, vaatekasoja, roskia, banaaninkuoria, tuhkaa uunin edessä.
Lidlistä kannettiin uutta hilavitkutinta joka viikko. Paikkoja hakattu rikki suutuspäissään eikä sitten korjattu. Remontit jääneet kesken. Pihassa kaikkea roinaa ja auton romuja. Ihan kamalaa elämää ! En enää jaksanut ! Nyt olen minimalisti mitä vähemmän tavaraa kotonani, sen parempi. En juuri osta mitään. Paikat pysyvät helposti siistinä. Oikein välillä ihmettelen, että miten täällä on näin siistiä ja kaunista.

Tuohan sitä avioliiton normaalia arkea ja siihen on kai vain sopeuduttava. Kun tutustutaan ja rakastutaan, niin velatkin on silloin saatavia, mutta kun juttu arkistuu, niin erilaisuus alkaa ärsyttää ja tökkiä.

Minulla on hieman taipumasta moiseen. Kerään ylimääräistä tavaraa: ehkä voi joskus hyödyntää, vaatteelle tai hyödykkeelle löytyy tarve. Ja kun asunto on pieni ja en ole järjestyksen ihminen, niin paikat pursuaa roinaa, vaatevarastot ovat täynnä ja varastossa on huusholleissa niin on tyhjiä, siistejä pintoja ja onhan helppo pitää paikat siistinä, pyyhkiä pölyt, mutta eihän tuollaisessa kodissa voi elää.
En jaksaisi joka kerta laittaa kirjaa hyllylle, käsityötä koriin tai kaappiin. Varmaan tylsistyisin kodissa, joka on esimerkki sisustuslehdestä.
Tuskin kukaan jaksaa istua takan ääressä, katsellen tauluja ja kuunnella musiikkia tai katsella telkkua.
Aikoinaan eron jälkeen tapailin miestä, joka oli töissä armeijassa. No sen tietää millainen aikataulu- ja järjestyksen ihminen sellainen on. Jo se erilaisuus olisi tullut kompastukseksi yhteiselolle. Kun hän oli käymässä, niin hänellä jo silloin oli taipumusta huomauttaa ja tarjoutua antamaan siivousapua, ym.
Ja entäpäs jos on aamu-uninen ja kumppani nousee koluamaan kukonlaulun aikaan, toinen kuuntelee musiikkia ja toinen ei... Listaa erilaisuudesta voi jatkaa.
On se upeata elää yksin. Ei sitä hevin luovu "saavutetuistaan eduista". Jos joskus kumppani olisi, niin ei takuulla luopuisi omasta rauhasta ja kodista.

Mie olen romunkerrääjä, vanha roina haiseekin niin mukavalle ja näyttää.
kerran löysin lenkillä vanhan pölykapselin ja vein sen ukolleni ja sanoin, ostq tähän auto. en ymmärrä miksi suuttu ihan hirveesti, harvoin suittuu mutta silloin suuttu.

Kävin tapaamassa yksinelävää iäkästä naista, jolla ei ole perhettä ja sukua kai elossa. Nainen on harrastanut kauan eläinsuojelutyötä ja keräillyt ja entisöinyt nukkeja. Nukkeja hän on kerännyt 40 vuotta ja niitä hänellä on ihan valtavasti. Pieni asunto on niillä vuorattu ja kun oli laitellut vielä jouluvaloja, niin olihan se melkoinen satulinnatunnelma. Huushollissa asuu vielä kolme kissaa ja eläimet ovat niin fiksuja, etteivät pudottele nukkeja ja koske niihin.

Monta näyttelyäkin on harrastelija pitänyt ja nyt hän yrittää löytää kokoelmalleen omistajaa testamenttaamalla omaisuuden niin, että pesänhaltija sitoutuu huolehtimaan ja säilyttämään aarteen ja huolehtii ettei se turmellu ja häviä. Nukkeja ei saa myydä, mutta bisnes tai elinkeinonharjoittamiseen kokoelemaa saisi hyödyntää. Sopimukseen sisältyy myös se että testamentin saaja hoitelee mummelin hoitoon jos kunto heikkenee, järjestelee asiat aina perunkirjoitukseen saakka. Hän kai olisi jo nyt valmis antamaan kokoelman toiselle. Niin ymmärsin.