Onko tämä kenellekään tuttua?
Suhteen alku on huumaa ja kaikki vapaa-aika vietetään yhdessä. Yhteen muutetaan mahdollisimman pian, onhan kyseessä elämäsi rakkaus. Ihanaa symbioosia kestää pari vuotta, jonka aikana laitetaan asunto uusiksi, hankitaan lemmikki, puhutaan lasten hankkimisesta ja jaetaan kaikki maan ja taivaan välillä. Sitten iskee laskuhumala. Seksi loppuu tai siitä tulee pakkopullaa, oman kumppanin pienimmätkin viat alkavat ärsyttää ja arjen ongelmat kaatuvat päälle. Kun asioita ei osata selvittää, hypätään seuraavaan naiseen - yleensä niin, ettei edellistä suhdetta olla ehditty edes kunnolla lopettaa. Uusi ihastus kantaa säbävehkeensä ja koiransa sisään muutaman kuukauden seurustelun jälkeen, ja näin koko rumba alkaa taas alusta. Vikoja edellisen suhteen kariutumiseen etsitään aina kaikkialta muualta paitsi peilistä. Ja aina kuuluu sama laulu: juuri tämä suhde kestää, ihan varmasti.
Tuntuu, että vain harva kykenee oikeasti pitkään, kypsään ihmissuhteeseen ja elämään sen tosiasian kanssa, että hyvä parisuhde vaatii ihan helvetisti työtä. Sitä ei vain olla valmiita tekemään. Kun ensimmäiset ongelmat tulevat vastaan ja selviää, että se jumalainen naisystävä onkin vain tavallinen ihminen, kääntyy kiinnostus muualle. Ja näin ei ole käynyt vain minulle, vaan myös usealle ystävälleni. Onko meissä lesboissa tosiaankin enemmän rikkinäisiä, tunne-elämältään epätasapainoisia ihmisiä kuin väestössä keskimäärin?
En jaksa enää tällaisia epäkypsiä tuuliviirejä, jotka vielä neljänkympin kynnyksellä laukkaavat naisten perässä kuin pahaiset teinit. Mieluummin olen sinkku.
Suhteen alku on huumaa ja kaikki vapaa-aika vietetään yhdessä. Yhteen muutetaan mahdollisimman pian, onhan kyseessä elämäsi rakkaus. Ihanaa symbioosia kestää pari vuotta, jonka aikana laitetaan asunto uusiksi, hankitaan lemmikki, puhutaan lasten hankkimisesta ja jaetaan kaikki maan ja taivaan välillä. Sitten iskee laskuhumala. Seksi loppuu tai siitä tulee pakkopullaa, oman kumppanin pienimmätkin viat alkavat ärsyttää ja arjen ongelmat kaatuvat päälle. Kun asioita ei osata selvittää, hypätään seuraavaan naiseen - yleensä niin, ettei edellistä suhdetta olla ehditty edes kunnolla lopettaa. Uusi ihastus kantaa säbävehkeensä ja koiransa sisään muutaman kuukauden seurustelun jälkeen, ja näin koko rumba alkaa taas alusta. Vikoja edellisen suhteen kariutumiseen etsitään aina kaikkialta muualta paitsi peilistä. Ja aina kuuluu sama laulu: juuri tämä suhde kestää, ihan varmasti.
Tuntuu, että vain harva kykenee oikeasti pitkään, kypsään ihmissuhteeseen ja elämään sen tosiasian kanssa, että hyvä parisuhde vaatii ihan helvetisti työtä. Sitä ei vain olla valmiita tekemään. Kun ensimmäiset ongelmat tulevat vastaan ja selviää, että se jumalainen naisystävä onkin vain tavallinen ihminen, kääntyy kiinnostus muualle. Ja näin ei ole käynyt vain minulle, vaan myös usealle ystävälleni. Onko meissä lesboissa tosiaankin enemmän rikkinäisiä, tunne-elämältään epätasapainoisia ihmisiä kuin väestössä keskimäärin?
En jaksa enää tällaisia epäkypsiä tuuliviirejä, jotka vielä neljänkympin kynnyksellä laukkaavat naisten perässä kuin pahaiset teinit. Mieluummin olen sinkku.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tuskinpa tuo on pelkästään lesbojen ongelma? Niinhän kaikissa suhteissa tuppaa käymään jos ei sovita oikeasti yhteen tai jompi kumpi/ kumpikaan ei halua tehdä töitä suhteen eteen. Heterosuhteissa vaan tolla aikataululla on jo se omakotitalo ja muksu, joten sitä kituutetaan huomattavasti pidempään yhdessä, ennenkuin annetaan periksi?
tulee mieleen ihmissuhteet ylipäätään sillä erotuksella että heteroparilla on se lapsi jo ensimmäisen 2v aikana ja toinen tulossa.
Ei suhteet ole helppoja, jokainen haluaa löytää sen oikean ja tarttuu tilaisuuteen kun sellainen tulee, se kuuluu elämään. Siihen kultakimpaleeseen harvoin heti törmää ja kaikki kuvailemasi jää kokematta. Yhtälailla voisi kysyä miksi ihmeessä valitetaan matkasta jonnekkin eikä vain oteta sitä matkana jonnekkin. Kaikesta jää jotain käteen, hyvää tai pahaa, se muokkaa sinua ja se on elämää.
Pakko kyllä sanoa lololozzz:n kommentteja seuranneena että bojot kotiin! Sana halllussa ja aivot oikeassa kohdassa. Mielenkiinnolla tuumailen minkälainen ihminen nimimerkin takaa löytyy.. Keep it up lololoo!
... mutta entä silloin kun kyseessä ovat keski-ikäiset, jo elämää nähneet ihmiset, joilla on takanaan kymmenkunta edellä kuvaillun kaltaista suhdetta, eikä loppua näy? Eivätkö he kyllästy ainaiseen kodinrakentamiseen, sukulaisten esittelyyn ja ties mihin kaikkeen, mitä uuteen suhteeseen kuuluukaan?
Juu, elämä muokkaa eikä mikään ole helppoa, mutta en minä ainakaan ajatellut "matkustaa" ihan vanhainkotiin asti.
itsesi siis luet? Kuinka monta samanlaista tapausta sinä olet känyt läpi? Oletko muuttanut itse omia valintojasi ihmisten suhteen vai osuuko edelleen vain näitä matkustajia kohdallesi. Jokainen tekee ne omat valinnat, toiset matkustaa varmaan vanhainkotiin asti, toiset osaavat jossain vaiheessa etsiä toisenlaista suhdetta ja myös välttämään samoja virheitä. Mikään ei ole aukotonta ja totuus on myös se että toiset eivät valitettavasti kehity ihmisenä, se kuitenkin vaatii toisenlaista otetta elämäänsä.
Ymmärrän kyllä turhautumisesi ja sen että tuntuu väsyttävälle huomata että jokaisessa simpukassa ei ole helmeä, tai edes merellisessä simpukoita. Mutta ei nyt vielä kannata luovuttaa vaan miettiä miten välttäisi enemmistön näistä matkustajista, ehkä siihen auttaa myös se ettei itse ala suhteeseen heti vaan tutustuu ihmiseen ensin kunnolla ilman mitään matkatavaroita ja kissanpentua. Ainakin omaa suuntaa voi ohjata jos toisten puolesta ei voikkaan suuntaa määrätä. Sehän on puoli voittoa sekin.
Itsellä kans noita taipaleita takana. Ei mikään lukematon määrä mutta kuitenkin sen verran että todella harkitsen seuraavan esittelyä vanhemilleni. Se on jotenkin aina aluksi kiusallisen väkinäistä, ennen kuin he tutustuvat ihmiseen ja alkavat oikeasti pitää hänestä, ja sitten yks kaunis kirkas päivä tää ihminen ei enää kuulu elämääni. Vanhempiani saan siis suht helposti säästettyä, mut entäs sit itseäni. Okei, kahen edellisen kanssa ei ehditty laittaa hynttyitä yhteen mutta tunnetasolla ehdin hyvin pitkälle, suht lyhyessä ajassa.
Tän viimeisimmän kanssa ehdin mennä todella ylös, ja tulla rytinällä alas. Viikossa tilanne muuttui niin ettei olla enää edes puheväleissä. MIkä vittu mussa on vikana??
pilkkoa osasiin koko suhde ja katsoa missä meni kaikki vikaan, ei sussa välttämättä mitään vikaa ole vaan asiat vain joskus ei mene niin kuin haluaa tai toivoo.
Itseäsi kannattaa säästää ja toisaalta taas ei, vaikeaahan se on tasapainoilla heittäytymisen ja varovaisuuden kanssa.
Ehkä sun kannattaa katsoa miten nopeasti ja mihin sinä tunteesi lyöt peliin, mikä ja mitkä ominaisuudet siinä toisessa saa sut heittäytymään ja mietit onko ne kohdallaan vai voisiko niitä tarkentaa ja kääntää omaa käyttäytymistään niistä pois. Käyt kaikki suhteesi läpi ja listaat asioita ja vertaat, mietit mitkä vaatii puuttumista ja koitat seuraavan ihmisen kohdalla muuttaa itsesi suhtautumista näihin epäkohtiin jotka vievät sinua väärään lopputulokseen.
todella armottoman vaikeaa tasapainoilua. Jos kokee että on epäonnistunut suhteissa, tai ainakin toivoo jotain pysyvämpää niin eihän sitä siinä tilanteessa voi alkaa itseään säästelemään..näin sitä ainakin luulisi. Jos ei heittäydy, ei voi saada, ja jos heittäytyy niin ennen pitkää sitä jää nuolemaan näppäjään, ja sitä pahemmalta se tuntuu.
Oon usein suhteissa omasta mielestäni ollut hyvin pitkämielinen, kärsivällinen, ei-vaativa, mukautuva (vähän liiankin?) jne. Näitä piirteitähän aletaan aina käyttämään hyväks jossain vaiheessa. Ei kai ne voi sille mitään, jos toinen on niin hönö. Ja sit jossain vaiheessa mulla menee siihen hermo.
Olen koettanut opetella etten olisi niin pitkämielinen ja aina sulattaisi mitä kohtelua hyvänsä. En ala meuhkaamaan, vaan siirryn hiljaa sivuun, takavasemmalle, annan toiselle totaalirauhan. Aika rauhassa saan olla..
Oon näköjään aina se, jolle isketään luuria korvaan, joka heitetään (tyttöystävän) kämpästä ulos, jolle pidetään päiväkausien mykkäkoulua ja kaikki tää ees jälkikäteen pahoittelematta. Ite en sais omasta kodista edes tuskin pahinta vihamiestäkään, vaan taatusti koettaisin siinäkin tilanteessa hieroa sovintoa.
Mulla jää riidoista aina kamala olo, varsinkin jos yhtään koen aiheuttaneeni sen itse. Riidan jälkeisessä tilanteessa ryven kärsimyksessä ja mietin mitä olisi pitänyt tapahtua toisin ettei riitatilannetta ois päässyt syntymään, ja siinä tilassa unohdan jo toisen tekemät vääryydet. Antaisin suurin piirtein mitä vaan että voitaisi ajassa palata siihen riidattomaan ihanaan tilaan.
Ehkä muutun sitten suhteessa (ainakin suhteen paremmalla alkupuoliskolla) jonkinlaiseks lampaaks, ja alan todella vältellä tilanteita/puheenaiheita joista voi seurata toisen suuttuminen.
Sit taas toisaalta mua on parissa suhteessa sanottu kontroilloivaksi. Tää on todella ristiriitaista, ja haluan itseopiskella itseäni että pystyisin jonain päivänä sellaiseen suhteeseen, jossa tiedän toimivani "oikein", ja olevani oma itseni ja tunnen että musta tykätään sellaisena kun olen.
löydät sen tasapainon koska tiedät että sellainen pitää itsestään löytää. Koitat pystyä ilmaisemaan tunteesi rehellisenä sille toiselle, kun tulee ristiriita kerro miltä sinusta tuntuu, älä koita piilotella oloasi ja jos hän tekee jotain mistä et pidä tai se herättää sinussa tuntemuksia suuntaan jos toiseenkin niin niistäkin kerrot suoraan. Mitä enemmän koitat piilotella sitä mitä todella tunnet niin sen vaikeammaksi sinun on löytää itseäsi parisuhteesta, siinä on vain kulisseja rakennettu jotta näennäinen tasapaino pysyisi yllä.
Ehkä itsevarmuutesi ei vielä riitä olemiseen sinuna suhteessa ja koitat kalastella lisäpisteitä antamalla toisen kohdella sinua miten haluaa. Hyvät ihmissuhteet syntyy tasa-arvoisuudesta ja toisen kunnioittamisesta, jos näin ei asiat ole, se suhde muuttuu työksi ja nuorallakävelemiseksi.
Kun tulee tilanne missä haluat toimia aina niin kuin ennenkin ota hetki ja mieti miten se kannattaisi hoitaa ja kasvata itsevarmuutta olla oma itsesi. Vain siten löydät omanlaisesi naisen kun näytät sen kuka olet.
Hyvää jatkoja ja älä anna periksi vaan todella paneudu siihen mitä olet mitä haluat ja aseta tavoitteita ja kasva omaksi itseksesi ja uskon että sitten sinulle alkaa puhaltamaan uudet tuulet. Luota itseeesi.
..mitä 10 19 kirjoitti. Olen miettinyt ihan samaa, lieneekö lesboissa neuroottisia, epävakaita, naristisen persoonallisuushäiriön omaavia tai suorastaan psykopaattisia persoonia enemmän kuin naisissa yleensä keskimäärin. Itse haksahdin pari kertaa naisiin, jotka osoittautuivat todellakin psyykeeltään ongelmaisiksi lähisuhteessa, vaikka ulospäin muille ihmisille saattoivat esittää hyvinkin normaalia, eikä kukaan kai olisi voinut edes uskoa heistä, millaisiin lähes paranoidisiin skitsofreenisiin käyttäytymisiin he kykenivät.
Onneksi tajusin repäistä itseni suhteista ulos ja irti totaalisesti.
Tulin varovaiseksi ja skeptiseksikin, voisiko lesbojen joukosta edes löytyä vapaata, tasapainoista, neurooseista ja riippuvuuksista vapaata ja järkevää naista. -mutta niin sitten vain löytyi. Yhdessä on elelty saman katon alla jo kohta 5 vuotta.
Toinen asia on sitten ystävyyssuhteet. Joskus nuorena ajattelin niin naivisti, että lesbot muodostavat sisarellisen yhteisön, jossa vallitsee myötätuntoinen yhteenkuuluvaisuuden tunne ja että suurinpiirtein kaikki ovat kavereita keskenään. Voi kamalaa, -nyt tuollainen noviisin fantasia-ajattelu hymyilyttää ja huvittaa, kun totuus on aivan toisenlainen.
Ei sama seksuaalinen suuntautuminen ole mikään perustavaa laatua oleva asia ystävyyssuhteille. Meikäläisiä on niin moneen junaan, niinkuin ihmisiä yleensäkin. Ei ystävyyden saati parisuhteen pohjaksi riitä edes samat harrastukset tai mielenkiinnon kohteet. Toimivan parisuhteen ja ystävyyden perusta ja pohja on molemminpuoleinen henkinen yhteys, toisen ymmärtäminen, empatia ja kunnioitus.
Luulenpa, että suurin este aitojen ystävyyssuhteiden syntymiselle on pelko. Pelko siitä, että toinen ihan oikeesti näkee minut sellaisena kun olen ja ei sitten hyväksykään. Se vaan johtaa siihen, että harhailemme täällä koskaan kohtaamatta aidosti toisiamme. Harhailemme yksin omassa itsessämme ja yksin joukossa.
Onko lienee suurempaa yksinäisyyden tunnetta kuin tuntea itsensä yksinäiseksi joukossa, muiden keskellä.
Onneksi on nyt nykyään nämä tietokoneet. Jollekin voi olla helpompaa puhua ja ilmaista itseään muille kirjoittamalla kuin puhumalla. Hyvä edes niin, että edes jotenkin kommunikoidaan, toivottavasti myös rakentavasti, positiivisessa mielessä.
Tulipa vielä mieleen näistä ihmissuhteista, että ois kätevää jos ihmissuhteissa ois myös käytettävissä F8-nappula niinkuin tietokoneissa. Sitä painamalla koneen käynnistyessä pääsee ns. "vikasietotilaan" ja sitä kautta voi korjata syntyneet ongelmat, poistaa haitalliset ohjelmat jne. Ja taas kone (tai ihmissuhde..) rullais jouhevasti ja iloisesti.
Kevyttä mieltä ja auringonpaistetta kaikkien sydämiin, vaikka kivi kiveä hioo.
lueppa tuo mun kertomus.
lueppa toi mun 'kertomus'