Elämästäni on kadonnut mielekkyys. Nykyisin en pysty muuhun kuin syömään ja viettämään päiväni netissä. Ulkoisesti kaikki on hyvin. Olen naimisissa ihanan naisen kanssa, joka tekee kaikkensa eteeni ja rakastaa minua. Minä en tunne häntä kohtaan mitään. Opiskelen ja tunnen olevani oikealla alalla, mutten vain pysty menemään kouluun ahdistuksen ja pelon vuoksi. Asiat kasaantuvat ja aiheuttavat ongelmia. Tiedostan sen, mutten silti pysty niitä hoitamaan. Olen pitkin elämääni harrastanut monenlaista ja monessa asiassa ollut varsin lahjakaskin. Olen kuitenkin heittänyt kaiken menemään. Mikään asia ei enää tunnu mielekkäältä tai tekemisen arvoiselta. Tunnen olevani mukavuusalueellani ainostaan sängyssä tietokoneen kanssa, mutta hiljalleen sekin on alkanut ahdistaa, sillä tiedostan elämän ja mahdollisuuksieni lipuvan ohitse. En ymmärrä miten päästä jälleen kiinni elämään ja päivärytmiin.
Miten palauttaa mielekkyys elämään?
Markku85
2578
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mulla vähän samanlainen juttu. Päivärytmiä en meinaa saada koska olen taistellut sen kanssa jo vajaat 4 v ainaski. Unta saan mutta ei ajoitu oikein. Käyn nukkumaan melkein aina tuossa illalla 12.00 - 06.00 aikaan ja nousen joskus päivällä 12-15 maissa joskus myöhemminkin. Pitää vaan yrittää saada se kuntoon. Mullaki välillä tekee mieli jäädä vaan olemaan sängyn pohjalle. Mut yrittää pitää. Ahistaaks sitä naistasi mikään muutes? Ja itselläkin on mielialan vaihteluita paljon.
Päivärytmin ja mielialan vaihteluiden kanssa täälläkin ongelmia. Vaimo on uskomattoman tasapainoinen ja ymmärtäväinen, vaikka kilahtelen milloin mistäkin ja syytän häntä omasta huonosta olostani. Olen toki kertonut hänelle ymmärtäväni itsekin käytökseni olevan irrationaalista ja epäoikeudenmukaista häntä kohtaan. Erota emme missään nimessä halua. En tunne häntä kohtaan mitään, mutta uskon sen johtuvan ennemminkin masennuksestani kuin hänestä. En usko, että voisin ketään toistakaan rakastaa. Tunnen toki syyllisyyttä, sillä haluaisin olla hänelle paras mahdollinen aviomies.
Noin yleisesti ottaen kaikki vaan tuntuu menettäneen mielekkyytensä. En oikeastaan tunne enää mitään muuta kuin ahdistusta. Kunpa vain pääsisin jälleen kiinni elämään.