Hei!
Mä sairastin aikoinani anoreksian. Oon nyt 16 vuotias ja siitä on nyt kai jotain 4 vuotta. Se kuitenkin jätti muhun tosi pahat ja syvät arvet, sillä taustalla oli syömishäiriön lisäksi henkistä väkivaltaa. Nyt, yläastetta lopettelevana tyttönä, mulla ei oo oikeastaan ketään kaveria. Yksi on, mutta sekin tuli ala-asteelta. Lisäksi oon nykyään tosi ujo. En voi sille mitään, että tuon jälkeen minusta tuli todella sulkeutunut. En osaa ottaa oikealla tavalla toiseen ihmiseen kontaktia vaan minut leimataan ensi kättelyssä tylsäksi. En osaa avautua, enkä osaa enää olla luonnollinen. Se onnistuu ainoastaan kaikkein tutuimmassa seurassa.
Siis kysyisin, miten tästä voisi päästä eroon tai miten tätä voisi edes vähentää? Tuntuu pahalta kun en vain saa ystäviä, vaikka kuinka yritän. Pitäisikö hakeutua ammattiauttajalle tai vain harjoitella vähitellen keskustelemista tuntemattomien ihmisten kanssa? On ärsyttävää olla tällainen epäsosiaalinen hylkiö, jonkalaiseksi en oikeasti itseäni koe.
Onko täällä siis muita kohtalotovereita? Tietääkö joku miten tätä ongelmaa voisi helpottaa (sillä tämä TODELLAKIN on ongelma)? Kiitos niille, jotka vaivautuvat vastaamaan!
Mä sairastin aikoinani anoreksian. Oon nyt 16 vuotias ja siitä on nyt kai jotain 4 vuotta. Se kuitenkin jätti muhun tosi pahat ja syvät arvet, sillä taustalla oli syömishäiriön lisäksi henkistä väkivaltaa. Nyt, yläastetta lopettelevana tyttönä, mulla ei oo oikeastaan ketään kaveria. Yksi on, mutta sekin tuli ala-asteelta. Lisäksi oon nykyään tosi ujo. En voi sille mitään, että tuon jälkeen minusta tuli todella sulkeutunut. En osaa ottaa oikealla tavalla toiseen ihmiseen kontaktia vaan minut leimataan ensi kättelyssä tylsäksi. En osaa avautua, enkä osaa enää olla luonnollinen. Se onnistuu ainoastaan kaikkein tutuimmassa seurassa.
Siis kysyisin, miten tästä voisi päästä eroon tai miten tätä voisi edes vähentää? Tuntuu pahalta kun en vain saa ystäviä, vaikka kuinka yritän. Pitäisikö hakeutua ammattiauttajalle tai vain harjoitella vähitellen keskustelemista tuntemattomien ihmisten kanssa? On ärsyttävää olla tällainen epäsosiaalinen hylkiö, jonkalaiseksi en oikeasti itseäni koe.
Onko täällä siis muita kohtalotovereita? Tietääkö joku miten tätä ongelmaa voisi helpottaa (sillä tämä TODELLAKIN on ongelma)? Kiitos niille, jotka vaivautuvat vastaamaan!
Vastaukset 9
Vanhimmat
ollut melkeenpä aina. Pikkuhiljaa on ehkä tullut rohkeutta jutella ihmisten kanssa. Esimerkiksi koulussa kouluasioista jne. Kuitenkaan minulla ei ole ystäviä/kavereita, joiden kanssa olisin tekemisissä vapaa-ajalla... Jonkun verran ujouteen on auttanut olemalla mun sisaruksien kanssa jutellen, ainakin pystyn olla itse suurinpiirtein avoin heille. Sitähän sitä toivois että vois olla avoin kaikille muillekin, mut tuntuu että se on niin mahdotonta.. Edelleen mun on vaikeaa lähestyä tuntemattomia ihmisiä ja joskus tuttujakin, riippuu paljolti fiiliksestä.. on niitä päiviä etten puhu mitään.. joskus rohkaistun ja juttelen jollekin tutulle jotain.. helpompaa se on silti, mitä vuosia aiemmin, jolloin se tuntui täysin mahdottomalle.
niitä joita haluais lähestyä, niin se on ärsyttävää kun ei ujouteni vuoksi siihen pysty.. ja sitten pääni valtaa ajatukset, että mua pidetään sulkeutuneena ja outona. et kukaa ei haluu olla mun kanssa.. oon huono puhumaan ja mun puheesta ei aina saa selvää.. huomaan sen usein. Siksikin on mun vaikeaa olla sosiaalinen. Kuitenkin tiedän olevani humoristinen, mut sitä on vaikeaa sit muille näyttää.. Tää on siis kaikki suurta haastetta, johon on kuitenkin vastattava!!
Tuntemattomille ihmisille on mun mielestä vaikee jutella, niinku jos sanoinkin.. ja jos joku tuntematon tulee jutteleen mulle niin tosi vaikeeta se on itellekki, mutta kannattaa sun ehdottomasti harjoittaa sitä tuntemattomillekin puhumista, aloittaen ihan vaikka kaupassa asioimisesta jne. Tärkee juttu on parantaaa itsetuntoa tekemällä sitä, mistä pitää. Ei piä ajatella liikaa sitä, millanen pitäis olla. Tee jotain hauskaa, vietä aikaa tutuimmassa seurassa jne. Pääasia ettei murehdi liikoja. Ajattele, että olet upea ja onnistut tavoitteissasi. Ja tosiaanki sä oot hieno ja ainutlaatuinen! Älä lannistu vaikka epäonnistuisitkin juttelussa jonkun kanssa. Vastapuolikin voi olla ujo, eikä kaikki ole tottuneet juttelemiseen.. Itse aina katson ihmisiä silmiin, ja oikeestaa sen vuoksi jotkut varmaan luulee etten olis ujo, mut hyvin pian se aina selkiintyy kun oon silti niin omissa maailmoissa.. ja en saa sillon sanottua mitää, kun pitäis.. Mut on tärkeää aina katsoa silmiin! Muista myös olla kohtelias toisille. Se, että mulla ei oikeestaan ole itsellä ystäviä, koitan kuitenkin olla ystävä toiselle. Kiitän kun joku jollain tavalla huomio mut ja vaikken juuri puhukaan, niin ainakin yritän kuunnella toisia. Myös hymyileminen on tärkeetä..
Hienoo että oot päässy anoreksian yli. Nää on aina ikävii asioita, kun ne yhä on ja tulee olemaan syvästi mielessä. Pääaia että oot tämän sairauden yli nyt kuitenkin päässyt. Sulla on elämä edessä. Niihän se on että elämää on aina vaikee alottaa. Mutta mä rohkaisen sua, että sää alotat nyt ikään kuin alusta. Sanoit että tutuimmassa seurassa voit olla avoin, hyvä! Se on jo hyvä lähkökohta. Kun pystyt olla vielä avoimempi sun tutuilles niin varmaan pystyt irtautumaan myös ujoudesta parempaan suuntaa. Sitä määkin oon yrittänyt ja jotain edistystä on ollut. Kuitenkin vieläkin, nyt 20v miehenä tuntuu, että oonse kaikkein ujoin.
Minullakin on ongelmia olla täysin oma itseni muiden seurassa ja tunnen itseni aika yksinäiseksi. Juttelen kyllä niitä näitä, mutta se avoimuus ja pelleily jää usein pois, jolloin niiden oikeiden ystävien saanti on vaikeaa.Sellaisten ystävien, joille voisi soittaa vaikka yöllä kun itkettää. Jotka tuntisivat minut läpikotaisin, mutta pitäisivät minusta kuitenkin. Mutta kun kukaan ei tunne minua kokonaan, kun en pysty itsestäni kaikkea muille antamaan. Tunnen itseni usein tylsäksi ja epävarmaksi seurassa, ja se ärsyttää sillä tiedän myös että sisälläni asuu paljon mielenkiintoisempi ihminen, joka yleensä esim. kotona kyllä olen. Olen vain seurassa niin hillitty ja ujo, sillä pelkään kai sitä mitä muut minusta ajattelevat ja en uskalla olla. Haluaisin enemmän varmuutta ja rohkeutta,enkä olla näin mitäänsanomaton. Ehkä vain en ole löytänyt niitä omia ihmisiäni vielä.
Joskus toisten tapaaminen jännittää, ja käyttäydyn epävarmasti, mikä taas johtaa siihen että tunnen itseni tyhmäksi, mikä taas laskee itsevarmuuttani. Enkä välttämättä halua esimerkiksi vapaa-ajalla nähdä koulukavereitani, kun tylsä-kouluminäni napsahtaa päälle.
Minulla on kyllä kavereita, mutta joskus minulle tulee heidän seurassaan vähän paha mieli, kun kuuntelen kavereideni juttelua esim. poikaystävistään, ja tunnen itseni yksinäiseksi kun en seurustele ja tunnen itseni surkeaksi kun alan pelätä etten ikinä ketään löydäkään. Tuntuu että usein kadotan itseni kun juttelen muille, olen ennemminkin se kuuntelija, joka pönkittää kaveria ja oma minä jää sivuun.
Välillä oloni on parempi,ja toivon että olen menossa parempaan suuntaan. Yritän kertoa tässä mikä on auttanut omaa itsetuntoani, vaikka matkaa on vielä. En tiedä onko sinulla samanlaisia ulkonäköön liittyviä ongelmia kuin minulla, mutta anoreksiasta päätellen et ainakaan silloin ollut tyytyväinen itseesi.
Tärkeintä on pitää itsestään. Lause "Jotta voi rakastaa toista, on ensin rakastettava itseään." on totta! Ainakin itse en päästä ihmisiä silloin lähelle, kun en itse pidä itsestäni, koska en usko kenenkään muunkaan pitävän. Ajattele itseäsi ihanana kaikista vioistasi huolimatta. Se ei ole helppoa, mutta kannattaa edes yrittää. Itse en osaa laulaa ja minulla on huono suuntavaisto, mutta olen hyvä esimerkiksi piirtämään ja olen aika fiksu. Huumori auttaa, ja vähän kevyempi asenne elämään. Vioistaan voi laskea leikkiäkin, kunhan ei jatkuvasti jankuta omaa huonouttaan. Ei kannata murehtia niin paljon. Nenäni esimerkiksi on iso, mutta mitä sitten. Jos se ei olisi, en olisi minä, ja Sarah Jessica Parkerillakin on iso nenä. Minulla on kuitenkin nätit kädet, kivat sääret ja suorat hampaat,vaikka jalkani ovat isot ja selkäni pitkä. Pelaa sillä mitä olet saanut, ja laita se toimimaan! Vaikka usein on helpompaa jäädä itkemään omaa rumuuttaan, ei se auta mitään. Pidä itsestäsi huolta ja hemmottele itseäsi. Esimerkiksi lakkaa kynnet siististi, opettele laittamaan tukkasi hienosti(youtuben hiustenmuotoiluvideot ovat auttaneet minua laittamaan hiuksiani, ja kun tukka on hyvin, kaikki on hyvin :) ) tai leivo ja syö jotain hyvää.(toivottavasti nykyään pystyt nauttimaan syömisestä) Ulkoile ja pidä itsestäni huolta.
Tee sitä mistä tykkäät, oli se sitten vaikka lemmikkien kanssa touhuilua tai vain lempisarjan seuraamista telkkarista. Unelmoi ja nauti elämästä, pienistä arkipäivän asioista. Kannusta itseäsi. Kun kävelet, tunne kuinka hienoa on olla juuri sinä siinä hetkessä. Olet ihana, koska olet juuri sinä kaikkine vikoinesi ja hyvine puolinesi. Kun olo on omissa nahoissa hyvä, on helpompi lähestyä toisia ja saada ystäviä. Itse toivon saavani sellaista elämäniloa, hehkua ja pilkettä silmäkulmaan. Sellaiset ihmiset houkuttelevat myös muita lähelleen.
Tietysti ammattiauttajakin on varmasti hyvä vaihtoehto, varsinkin kun sinulla on taustallasi syömishäiriö ja henkistä väkivaltaa. (Tarkoitatko tuolla henkisellä väkivallalla kiusaamista vai mitä?) Tsemppiä sinulle:)
(Kuitenkin se mitä ei missään nimessä kannata tehdä, on juoda päätä täyteen ja polttaa tupakkaa, ja luulla että sitten muut pitävät kovana tyyppinä. Eräs melko ujo ja epävarma kaverini teki näin, ja hänen örvellyksensä vain laski hänen suosiotaan, kun muut naureskelivat hänelle ja pilkkasivat häntä selän takana, ja ne jotka olivat pitäneet häntä järkevänä ja rauhallisena, eivät enää kunnioittaneet häntä. )
Tuota ketsekontaktia olen tosiaan harjoitellut ja pyrin aina hymyilemään kun hymyilemisen aihetta on. Minulle ei keskustelua ole niinkään vaikeaa aloittaa, mutta sen jatkaminen on lähes ylitsepääsemätöntä (en keksi enää aiheita joista puhua ja jos keksinkin, se yleensä tyssää siihen, että minä kysyn ja toinen vastaa jotain "niin" joo" -tyylistä. Luultavasti siksi että olen tylsä.). Mutta joka tapaiuksessa kiitos vielä että välititte ja vastasitte :) Rohkaisut auttavat aina jonkin verran pääsemään eteenpäin!
mää taas vastailen aika usein just noin "joo", "niin" ja en sit keksi mitä muuta vastais. Mule se tulee luonnostaa noin, eikä riipu siitä kuka mulle puhuu. siks tunnen oloni tyhmäksi :().. mut sit huomaan että jos kuitenkin saisin jotain muuta sanottuu niin sitte on jatkos helpompi keskustella. Eli sit voi ite kysyy sitä samaa, mitä iteltä just kysyttii jne.
mä luulin et oon ihan ainoo tämmöne kehari joka ei osaa jatkaa keskusteluu avauksen jälkee , ei niinku vaa keksi mitää sanottavaa ja uusien ihmisten ja välil tuttujenki kaa menee iha liia vakavaks ja kunnioittavaks et se kaikki pelleily ja avoimuus jää vaan pois. Ja mullaki kans vaa tyssää se siihe et mä kysyn toiselta jotain ja sit vaa vastataa ''joo'' tai ''niinpä'' . Ei vittu oikeesti miten kukaa voi olla tämmöne? Kotona kuiteski oon iha huumorintajuinen ja kauhee huutaja mut koulus vaa naksahtaa se koulu-vaihde päälle eikä uskalla olla oma ittensä. Kaikki vanhat ala-astekaverit sanoo '' hei, puhu ny jotain'' tai '' mikä sua vaivaa?'' ja mä vaan iha kusi sukas siinä pönötän enkä ees uskalla vastata melki mitään. Siis ärsyttää ku oon tälläne hissukka, oon käyny psykiatrilla mut vitut se puoskari mitää osannu auttaa, tai no, miks nyt osais jossai tälläses asias. Mun sisko on aina haukkunu pienestä pitäen julkisil paikoil käytyämme tyyliin : '' näytit taas ääliöltä'' ja '' olit taas niin sanoinkuvaamattoman kärsivän näkönen''. Siis en tiiä, johtuuko tää noista kommenteista vaa mikä vitun skitso määki oon.Munki pitäis enemmän yrittää puhua julkisil paikoil ja se ''kaveriporukois huutaminen ja nauramine'' kuulosta iha mahdottomalta! katon aina vaa kateellisena vierest ku sellasii menee ohi. On mul pari kamuu nyt yläasteel, mut ei ne mitää sellasii joiden kaa voisin olla vapaa-ajalkin.
Oisko kenelkää mitää vinkkei tähä, vai meneeks tää vaa ohi murrosiän jälkeen ?
Se toinen vasta tylsä onkin jos ei osaa sanoa mitään takaisin. Älä syytä itseäsi siitä että toinen ei osaa jatkaa keskustelua.
Mullekin on tosi vaikeaa jatkaa keskustelua aloituksen jälkeen. Oon nyt yläasteella oleva tyttö, ja en ole saanut kavereita yhtään parin vuoden aikana, koska olen niin ujo, ja luulen ihmisten pitävän tylsänä tämmöistä hylkiötä.
Ala-asteella mua vähän syrjittiin, ja siitä se ujous ja epävarmuus lähti. Odotan jo, että saisin itsevarmuutta lisää ja pystyisin juttelemaan ihmisten kanssa luonnollisesti ilman hiljaisia hetkiä jne.
Sori elämänkertomus, oli pakko avautuu jossain. :)
"En osaa ottaa oikealla tavalla toiseen ihmiseen kontaktia vaan minut leimataan ensi kättelyssä tylsäksi. En osaa avautua, enkä osaa enää olla luonnollinen." Täysin sama ongelma mulla.. tais olla 4. luokka ala-asteel viimeks ku ei oo tuntunu yksinäiselt. ja sit ku kattelen facebookis niit mun "kavereit" nii kaikil suunnillee vähintää puolet enemmä kavereit ku mul ja osal viel paljo enemmänki. ja sit jos koitan fb:ssä jotai jutella nii se keskustelu loppuu niinku seinää 2 minuutis. oon kans ujo ja aina ollukki tämmönen hiljainen ihminen. haluisin vaa pitää hauskaa ulkona kavereiden kans ku oonkin 17v. poika, mut se ei taida tapahtuu ku ei oo kavereita...
Nyt taas tuli pitkästä aikaa tällä palstalla käytyä ja oli ihana huomata, että täällä oltiin vastailtu ja kerrottu omista tuntemuksista. On aina mukavaa huomata, ettei ole ainut ihminen tämän ongelman kanssa :)