Jep. Eli juttu on seuraavanlainen: Ala-asteella ollessani luokalleni muutti toisesta kaupungista jo silloin hemaiseva nuori neito. Tapahtui molemmin puoleinen ihastuminen. Hengailtiin samassa kaveripiirisssä n.vuosi, jonka jälkeen mentiin ylä-asteelle, jolloin porukka tietysti hajosi.
Tuli rippikoulu eteen, ja tää sama mimmi tuli samalle leirille. Yleensähän riparilla on tapana "vihkiä" pareja ns.leiriystäviksi, ja kun meille ilmoitettiin että tällainen homma olis edessä, ja suoritetaan arvonta, olin ihan kusi sukassa. Toivoin niin kovin sitä, että tää neiti tulis mun pariksi, ja niin kävikin.
Mä olin kuin taivaassa, kun yhdessä edettin sen tytön kanssa tuo yksi päivä. Sitten tuli konfirmaatio eteen, ja oli tarkoitus kävellä alttarille parijonossa pituusjärjestyksessä. Parikseni tuli eräs tyttö, joka ei pitänyt tästä kyseisestä mimmistä, ja alkoi nälviä tätä mimmiä tämän parista, kenen kanssa oli tarkoitus mennä alttarille. Mä toivoin taas niin kovin että jotain tapahtuis että tää mun ihastus tulis mun viereen. Kuin tilauksesta kävi opettajan käsky tytöille siirtyä yksi paikka eteenpäin. Ja taas oltiin vierekkäin tän typyn kanssa.-Jälkeenpäin hän kertoi, että oli myös itse toivonut sekä tätä juttua, että aikaisempaa "vihki"-arvontaa näin käyväksi.
Itselläni on ollut suht monta suhdetta tuon iän jälkeen, myöskin hänellä, mutta aina, ei väliä kumpi seurustelee, ja kun nähdään, alkaa joku ihme kipinä virkoamaan. On flirttiä, pusuja, tanssia, muutama yö jopa punkattu yhdessä, mutta ei koskaan mitään oikeastaan sen enempää.
Kerran, meidän suku kokoontui eräälle mökille ja ajattelin pyytää tän tytön mukaan, kun ajattelin reissusta tulevan hiukan tylsä ilman kaveria, ja hän lähti mukaan. Soudeltiin, juotiin viiniä ja saunottiin. Pikku hiprakassa mentiin nukkumaan ja meininki alkoi jo mennä vähän liian mukavaksi. Hyväilin hänen rintojaan aika pitkään ja tunsin kuinka kiihotus alkoi jyllätä. Ajattelin vaikka mitä, mutta mietin kuitenkin siinä tilassa vähäiselläkin järjen rippeellä, että hei, me ollaan kuitenkin vaan kavereita, ja koko mökki oli täys porukkaa nukkumassa. Mitä jos oltais oltu kahdestaan?
Tää juttu on siis alusta alkaen kestänyt jo n.12 vuotta, eikä mitään tapahdu. Mä en oikein tiedä mitä hän musta aattelee, eikä sekään kai mitä mä siitä aattelen. Eli on vähän sellanen että-niinkun-mitä-fiilis. Ei oikein viittis pilata koko juttua sillä, että kysyis suoraan, koska pelkää että se oon vaan mä, joka tässä on messissä, ja sitten on juttu puissa. Vai pitäiskö? Miten?
Välillä mä näen unia hänestä, joissa must tuntuu, etten oo koskaan tuntenu ketään kohtaan sellaista fiilistä. En kai oo koskaan vaan voinut rakastaa ihan täysillä ketään, koska oon ehkä automaattisesti varautunut siihen, että se "oikea" voi tulla koska vaan kysymään mua "mukaansa".
Rehellisesti sanoen tää nainen on kaunein ihminen, jonka olen koskaan tavannut, sekä ulkoisesti, että sisäisesti,-joten eikö tää kuulosta varsin luonnolliselta että on ihastunut. Mutta vähän liian pitkään.
Herää kysymyksiä: Miksei me olla koskaan sitten seurusteltu? Ollaanko me joskus pari? Mitä jos hän ei oliskaan se "oikea"? Mitä jos jompi kumpi perustaa perheen?
Tuntuu kuin olisi riikinkukko-uros, joka ei viitsi edes pörhennellä sulkiaan täysillä muita naaraita kohtaan, vaan säästää sen komeutensa vasta parhaalle yksilölle.
Joten haenko tuon kuun tuolta taivaalta jollekkin muulle, vai annanko roikkua siellä..kenties ikuisesti?
Tuli rippikoulu eteen, ja tää sama mimmi tuli samalle leirille. Yleensähän riparilla on tapana "vihkiä" pareja ns.leiriystäviksi, ja kun meille ilmoitettiin että tällainen homma olis edessä, ja suoritetaan arvonta, olin ihan kusi sukassa. Toivoin niin kovin sitä, että tää neiti tulis mun pariksi, ja niin kävikin.
Mä olin kuin taivaassa, kun yhdessä edettin sen tytön kanssa tuo yksi päivä. Sitten tuli konfirmaatio eteen, ja oli tarkoitus kävellä alttarille parijonossa pituusjärjestyksessä. Parikseni tuli eräs tyttö, joka ei pitänyt tästä kyseisestä mimmistä, ja alkoi nälviä tätä mimmiä tämän parista, kenen kanssa oli tarkoitus mennä alttarille. Mä toivoin taas niin kovin että jotain tapahtuis että tää mun ihastus tulis mun viereen. Kuin tilauksesta kävi opettajan käsky tytöille siirtyä yksi paikka eteenpäin. Ja taas oltiin vierekkäin tän typyn kanssa.-Jälkeenpäin hän kertoi, että oli myös itse toivonut sekä tätä juttua, että aikaisempaa "vihki"-arvontaa näin käyväksi.
Itselläni on ollut suht monta suhdetta tuon iän jälkeen, myöskin hänellä, mutta aina, ei väliä kumpi seurustelee, ja kun nähdään, alkaa joku ihme kipinä virkoamaan. On flirttiä, pusuja, tanssia, muutama yö jopa punkattu yhdessä, mutta ei koskaan mitään oikeastaan sen enempää.
Kerran, meidän suku kokoontui eräälle mökille ja ajattelin pyytää tän tytön mukaan, kun ajattelin reissusta tulevan hiukan tylsä ilman kaveria, ja hän lähti mukaan. Soudeltiin, juotiin viiniä ja saunottiin. Pikku hiprakassa mentiin nukkumaan ja meininki alkoi jo mennä vähän liian mukavaksi. Hyväilin hänen rintojaan aika pitkään ja tunsin kuinka kiihotus alkoi jyllätä. Ajattelin vaikka mitä, mutta mietin kuitenkin siinä tilassa vähäiselläkin järjen rippeellä, että hei, me ollaan kuitenkin vaan kavereita, ja koko mökki oli täys porukkaa nukkumassa. Mitä jos oltais oltu kahdestaan?
Tää juttu on siis alusta alkaen kestänyt jo n.12 vuotta, eikä mitään tapahdu. Mä en oikein tiedä mitä hän musta aattelee, eikä sekään kai mitä mä siitä aattelen. Eli on vähän sellanen että-niinkun-mitä-fiilis. Ei oikein viittis pilata koko juttua sillä, että kysyis suoraan, koska pelkää että se oon vaan mä, joka tässä on messissä, ja sitten on juttu puissa. Vai pitäiskö? Miten?
Välillä mä näen unia hänestä, joissa must tuntuu, etten oo koskaan tuntenu ketään kohtaan sellaista fiilistä. En kai oo koskaan vaan voinut rakastaa ihan täysillä ketään, koska oon ehkä automaattisesti varautunut siihen, että se "oikea" voi tulla koska vaan kysymään mua "mukaansa".
Rehellisesti sanoen tää nainen on kaunein ihminen, jonka olen koskaan tavannut, sekä ulkoisesti, että sisäisesti,-joten eikö tää kuulosta varsin luonnolliselta että on ihastunut. Mutta vähän liian pitkään.
Herää kysymyksiä: Miksei me olla koskaan sitten seurusteltu? Ollaanko me joskus pari? Mitä jos hän ei oliskaan se "oikea"? Mitä jos jompi kumpi perustaa perheen?
Tuntuu kuin olisi riikinkukko-uros, joka ei viitsi edes pörhennellä sulkiaan täysillä muita naaraita kohtaan, vaan säästää sen komeutensa vasta parhaalle yksilölle.
Joten haenko tuon kuun tuolta taivaalta jollekkin muulle, vai annanko roikkua siellä..kenties ikuisesti?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Eikö ole aika päivänselvää, että teidän kannattaisi puhua? Viestisi perusteella sain ainakin sellaisen kuvan, että tyttö pitää sinusta aivan yhtä paljon kuin sinä hänestä. Ehkä voisitte alkaa seurustelemaan nyt! Kannattaa toimia ennen kuin on liian myöhäistä. Jos päätät tehdä sen, niin tulethan kertomaan miten kävi. TSEMPPIÄ! Ei kannata jäädä enää odottamaan kun olet jo niin kauan sitä tehnyt!
Teillä on kieltämättä aika erikoinen suhde... mutta voin hyvin kuvitella että jos alatte seurustella, niin se erikoisuus katoaa ja teistä tulee samaa harmaata parisuhdemassaa, mitä kaikki muutkin ovat. Ehkä teillä on nyt jo jotain paljon parempaa kuin monilla "normaaleilla" pareilla. Ja kuka sen muka määrää että parisuhteen täytyy aina mennä saman kaavan mukaan?
Kuu näyttää paljon kauniimmalta kaukaa, kuin läheltä...
Älä turhaan pidä suhdettanne outona, päinvastoin olet saanut kokea jotakin hyvin syvää ja perustavanlaatuista. Tunteet molemminpuolin ovat selvästi voimakkaita, kun juttu on kestänyt noinkin monta vuotta. Tarinanne on aika erikoislaatuinen, mutta samalla kaunis. Ja varmasti hyviä fiiliksiä ylläpitävä "elämän suola" :) Eihän suhteiden todellakaan tarvitse mennä perinteisen kaavan mukaan; tämä juttu on varmasti tuonut elämääsi paljon sellaista, mitä et olisi muuten saanut kokea.
Miksi et toimisi, älä anna onnesi mennä ohi! Selvästi tyttökin pitää sinusta, joten rohkeasti vain tunnustamaan ihastuksesi (olen paraskin sanoja, itse en voi ko. asiaa sanoa mutta tilanne onkin kovasti erilainen...)
Kaikkea hyvää teille!