Kokee olevansa ainutlaautuinen

Ajattelin samalla tavalla usein muinaisesta pomostani (mies) joka puhua pulputti julkisesti oman lihavuutensa aiheuttamista sairauksista ja vaivoista. Katottiin muiden työntekijöiden kanssa usein toisiamme, että sääliäkö toi noilla jutuillaan kerjää vai mikä sitä vaivaa.
Nyt olen eri alalla ja firmassa jossa on vain muutama sairauksistaan vuolaasti puhuva nainen. Olen kai hieman aikuistunut, koska näen nyt asian eri näkökulmasta. Tajuan, että joillekin ihmisille sairaudet ovat vaan niin akuutti ja kaikkeen vaikuttava asia, että heidän omat ajatuksensa pyörivät niissä väkisinkin. He purkavat oloaan puhumalla niin kuin me kaikki tehdään, kuka mistäkin aiheesta.
Toiset taas ovat hyvin arkoja, joten valitsevat puheenaiheeksi mieluummin turvalliset, kaikkia ihmisiä yhdistävät ja kaikkien ymmärtämät sairaudet silloin kun haluavat siirtyä henkilökohtaisempaan keskusteluun.
Eräät taas puhuu siinä kohtaa aina lapsistaan, toiset koiristaan, nuoret (varsinkin naiset) poikaystävistään jne.
Joten olen tullut siihen tulokseen, ettei se sairauksista puhuminen ole sittenkään itsekkyyden merkki, vaikka kuuntelijasta saattais niin tuntuakin.
Ei myöskään ole mitään syytä päästää toisten käyttäytymistä vaikuttamaan itseensä niin, että tympääntyy. Silloinhan sitä on ihan yhtä naurettava, koska ikään kuin "loukkaantuu" muiden höpinöistä. Yhtä hyvin voisi sitten vetää herneen nenäänsä vähän yhdestä sun toisestakin asiasta joka muiden käytöksessä ärsyttää.
Mitä se sitten kertoo itsestä, sitäkin voi miettiä...