Minua pelottaa, että sinä jätät minut. Näin totesi 3-vuotias poikani eilen, kun nukutin häntä omaan sänkyyn. Jouduin poistumaan vähäksi aikaa toiseen huoneeseen (neulon yleensä poikaa nukuttaessa ja silmukka putosi, eikä sitä pimeässä nosteta :), kerroin ennen poistumistani, että käyn nopeasti toisessa huoneessa ja tulen kohta takaisin. Olin poissa alle minuutin, mutta sinä aikana poika ehti jo huhuilla: Miksi sinä äiti jätit minut ihan yksin?
Miksi ihmeessä lapsi kuvittelee, että minä jättäisin hänet? Hän käy päivähoidossa, on käynyt noin vuoden, joten totta kai joka aamu "jätän" hänet, mutta siinä ei ole ollut ongelmaa. Hän on nukkunut lähes koko ikänsä perhepedissä, joitakin kausia omassa huoneessa yleensä ihan omasta halustaan. Perhepetiin on aina lipsuttu takaisin, koska tulen hulluksi, jos joudun monta viikkoa putkeen istumaan kaksi tuntia pimeässä (nykyään poika saattaa nukahtaa parissa minuutissakin, mutta joinakin iltoina vierähtää pari tuntia). Nyt opetellaan omaan sänkyyn senkin takia, että meille tulee vauva kesällä ja haluan, että hyvissä ajoin oma sänky tulisi tutuksi ja turvalliseksi.
Ehkä nuo sanat sattuvat sydämeen siksi, että muistan itse lapsena pelänneeni hysteerisesti, että äiti jättää minut. Pelkäsin jopa 5-vuotiaana kaupassa, että äiti katoaa hyllyjen väliin, eikä koskaan tule takaisin. Äiti nimittäin usein käski minun odottaa ostoskärryjen kanssa ja lähti itse hakemaan jotain sellaisesta paikasta, etten enää nähnyt häntä. Juoksin hänet kärryjen kanssa kiinni ja siitä sai aina kuulla huutoja ja valitusta, kun en osaa kuulemma odottaa. En halua, että pojalleni tulee samanlaisia olotiloja, koska en minä häntä aio koskaan jättää. Roikun kiusallanikin mukana, kun hän haluaa 50-vuotiaana edes hetken viettää iltaa vaimonsa kanssa :) Ei hän minusta pääse koskaan. Mikä saa hänet sellaista kuvittelemaan? Vai onko kyseessä jokin vaihe? Onko hän tajunnut, että minä olenkin irrallinen osa ja saatan "kadota". En tietenkään helposti enkä vapaaehtoisesti ja luultavasti minut palautettaisiin aika nopeasti, mutta teoriassa se olisi mahdollista.
Pojan elämässä kukaan ei ole häntä jättänyt tai jäänyt pois hänen elämästään. Kaikki ovat tallella. Olemme muuttaneet ja päiväkoti vaihtunut, mutta hänellä ei varsinaisesti ollut vanhassa päiväkodissa yhtään hyvää ystävää, jota olisi osannut ikävöidä, pihapiirissäkään ei ollut ketään. Silloin tällöin hän kaipaa vanhaan kotiin (Äiti, koska me oikein lähdemme takaisin kotiin?), mutta muuten hän on sopeutunut ällistyttävän hyvin. Vanhasta päiväkodistakin hän puhuu vain yleisluontoisia asioita ja vertaa niitä uuteen päiväkotiin (uudessa päiväkodissa hänellä on hyviä ystäviä ja pärjää siellä loistavasti).
Miksi ihmeessä lapsi kuvittelee, että minä jättäisin hänet? Hän käy päivähoidossa, on käynyt noin vuoden, joten totta kai joka aamu "jätän" hänet, mutta siinä ei ole ollut ongelmaa. Hän on nukkunut lähes koko ikänsä perhepedissä, joitakin kausia omassa huoneessa yleensä ihan omasta halustaan. Perhepetiin on aina lipsuttu takaisin, koska tulen hulluksi, jos joudun monta viikkoa putkeen istumaan kaksi tuntia pimeässä (nykyään poika saattaa nukahtaa parissa minuutissakin, mutta joinakin iltoina vierähtää pari tuntia). Nyt opetellaan omaan sänkyyn senkin takia, että meille tulee vauva kesällä ja haluan, että hyvissä ajoin oma sänky tulisi tutuksi ja turvalliseksi.
Ehkä nuo sanat sattuvat sydämeen siksi, että muistan itse lapsena pelänneeni hysteerisesti, että äiti jättää minut. Pelkäsin jopa 5-vuotiaana kaupassa, että äiti katoaa hyllyjen väliin, eikä koskaan tule takaisin. Äiti nimittäin usein käski minun odottaa ostoskärryjen kanssa ja lähti itse hakemaan jotain sellaisesta paikasta, etten enää nähnyt häntä. Juoksin hänet kärryjen kanssa kiinni ja siitä sai aina kuulla huutoja ja valitusta, kun en osaa kuulemma odottaa. En halua, että pojalleni tulee samanlaisia olotiloja, koska en minä häntä aio koskaan jättää. Roikun kiusallanikin mukana, kun hän haluaa 50-vuotiaana edes hetken viettää iltaa vaimonsa kanssa :) Ei hän minusta pääse koskaan. Mikä saa hänet sellaista kuvittelemaan? Vai onko kyseessä jokin vaihe? Onko hän tajunnut, että minä olenkin irrallinen osa ja saatan "kadota". En tietenkään helposti enkä vapaaehtoisesti ja luultavasti minut palautettaisiin aika nopeasti, mutta teoriassa se olisi mahdollista.
Pojan elämässä kukaan ei ole häntä jättänyt tai jäänyt pois hänen elämästään. Kaikki ovat tallella. Olemme muuttaneet ja päiväkoti vaihtunut, mutta hänellä ei varsinaisesti ollut vanhassa päiväkodissa yhtään hyvää ystävää, jota olisi osannut ikävöidä, pihapiirissäkään ei ollut ketään. Silloin tällöin hän kaipaa vanhaan kotiin (Äiti, koska me oikein lähdemme takaisin kotiin?), mutta muuten hän on sopeutunut ällistyttävän hyvin. Vanhasta päiväkodistakin hän puhuu vain yleisluontoisia asioita ja vertaa niitä uuteen päiväkotiin (uudessa päiväkodissa hänellä on hyviä ystäviä ja pärjää siellä loistavasti).
Vastaukset 5
Vanhimmat
että tarvitsee sinun läsnäoloasi enemmän. Siihen auttaa se, että vietät enemmän aikaa lapsesi kanssa. Valitettavasti kyllä nykyään äitien on usein pakko mennä töihin, mutta lapsen kannaltahan ajateltuna oma äiti on aina paras hoitaja ja hylätyksi tulemisen pelko on pahin lapsella. Itse en aikaisemmin edes osannut kyseenalaistaa tätä nykymenoa, jossa alle 3-vuotiaat viedään hoitoon "sosiaalistumaan", koska meillä on mediassa aika hyvä päiväkotipropaganda, vaikka lapset oirehtivat vanhempien läsnäolon puutteella. Itsekin olen ollut hoidossa 1-vuotiaasta lähtien, "näennäisesti menestynyt" (korkea koulutus jne.), mutta pienenä oli aina hylätyksi tulemisen tunne eikä perusturvallisuuden tunnetta ollut kun aina pelotti hoidossa (vaikka vanhempani eivät sitä kuulemma edes tienneet, koska eihän pieni osaa kertoa). Itse sitten päätin hoitaa omat lapseni 3-vuotiaaksi asti itse ja sen jälkeen ehkä teen osa-aikatyötä, jotta voin antaa lapsilleni sen, mitä itse en saanut (läsnäoloa).
Epäilen, että omakin lapsuuden pelkoni johtui siitä, että minut vietiin alle 1-vuotiaana perhepäivähoitajalle. Oman poikani päivähoitotapaus tosin eroaa omastani siinä mielessä, että minä en käy töissä vaan opiskelen ja pyrin pitämään koulupäivät lapsen vuoksi lyhyinä. Yhtenä tai kahtena päivänä viikossa hänellä on 7 tunnin tarhapäivä, kaikkina muina päivinä huomattavasti lyhyempi. Lomat hän on kanssani kotona. Nyt meille on myös tulossa tosiaan toinen lapsi ja esikoinen jää toukokuun lopulla kokonaan kotiin. Päivähoidon poika aloitti 2-vuotiaana, kesäloman ja muut lomat on ollut kanssani kotona (ts. 3 kuukautta kesälomaa, 1 kuukausi talvilomaa ja loput lomat sen mukaan, miten koulussa on ollut vapaata).
Mutta millä tavalla voisin vielä enemmän olla hänelle läsnä? Olen aamulla se, joka hänet herättää, pukee ja ruokkii. Yleensä olen mukana viemässä päiväkotiin. Minä olen se, joka hänet hoidosta hakee, menemme yhdessä kotiin, leikimme, syömme, puuhaamme omiamme, ja minä lopulta laitan hänet myös nukkumaan. Mies saattaa silloin tällöin lukea iltasadun, mutta minä olen se, joka nukuttaa (koska isä ei kelpaa, mukamas). Mummolassa poika on hoidossa noin kerran viikossa, mutta mummi on lapselle erittäin tärkeä ja on mummolassa kuin kotonaan (hän siis myös itse haluaa lähteä mummolaan ja joskus kun haen hänet päivähoidosta murahtaa, miksei mummi voinut tulla hakemaan).
Viikonloput vietämme yhdessä koko perhe. Miten voin olla läsnä vielä enemmän? Ensiviikko on hiihtolomaa ja sen olen pojan kanssa kahdestaan, mies on töissä, joten silloin aikaa riittää, mutta kyllä se arki aina sieltä lopulta tulee.
Ehkä poikasi vaan heitti tuon ajatuksen ilmaan kuullakseen, että välität. Ja kirjoituksesi perusteella niin teetkin :)
on tosiaan aika kovia myös höpöttämään omiaan ..
ja "jätit minut yksin" tokihan sinä "jätit hänet yksin".. siis sanallisesti...lapsi varmasti reagoi myös tulevan vauvaan, useassa jutussa verrataan tätä siihen kun kumppani tulisi yhtäkkiä kotiin uuden kumppanin kanssa ja selittää että "tätä XX nyt muuttaa meille, mutts muista, minä rakastan kyllä sinuakin, mutta juuri siksi kun tykkään sinusta niin hirveästi, ajattelin että hankin toisen" :) miltäpä tämä mahtaisi sinusta tuntua :D
Olen huomannut tämänä saman myös eronneissa perheissä, lapset on julmetun kiinni äidissä ..vaikka näkevät isääkin, jotkut viikko ja viikko, jotku siten miten aina sovitan mutta näkevät kuitenkin...voisiko olla että isä viettää aikaa lapsen kanssa liian vähän?
Meillä on 4v poika, joka aloitti samat "höpinät" silloin kun sanottiin, että aletaan opetteleen itsekseen nukahtamista. Puhui juurikin tästä "yksin jäämisestä", ja siitä miten pelkää pimeää jne, mutta ne tosiaan loppui kun asiat selitettiin hänelle. Nykyään pyytää jopa laittaan oven kiinni kun jää nukkumaan :) Meillä väsyttiin kans siihen että aina tunnista toiseen piti istua sängyn vieressä... Yhtenä päivänä mies kehui,että nyt loppu tämmönen tuntikaupalla nukuttaminen, ja otti hoitaakseen pojan totuttamisen yksin nukahtamiseen. Parina kolmena iltana sängystä kuului itkun tuherrusta, jolloin isännys kävi pojan huoneessa sen verran, että rauhoitteli, ja kertoi että jatketaan aamulla jutustelua, ja toivotti uudelleen hyvät yöt. Itse meinasin koko ajan lipsua tilanteesta, kun tuli surku sitä itkun tiherrystä kuunnelles, mutta onneks mies pysyi tiukkana, nimittäin nyt meillä on muutama kuukausi ollu niin älyttömän ihanaa, kun ehditään iltaisin viettämään hetki kahdenkeskistäkin aikaa kun molemmat lapset nukahtavat itsekseen ilman itkuja ja jatkuvaa läsnäoloa :)
Nyt poika on pirteämpikin aamuisin kun yksin ollessa alkaa heti nukkumaan, kun aiemmin kiehnas ja kyseli kaiken maailman asioita, tosiaan ainaki sen pari tuntia ennenku nukahti. Tyttö meillä on 2v, ja hänen kanssa tällaista "ongelmaa" ei oo ollu, kun tehtiin alusta asti erilailla, eli opetettiin omaan sänkyyn ja huoneeseen jo vuoden ikäisenä ja hienosti sujuu :)