Onko kelleen käyny vastaavasti että pienempänä on ollu aika paljon kavereita mut sitte joidenki vuosien kuluttua on vähentyny ja sitte loppujen lopuksi ei olekaan enää ketään?
Mulle kävi noin ja nyt sitte oon tosi yksinäinen ja ahistunu, kun joka ikinen viikonloppu miettii vaan että mitä sitä tekis ja siinä se päivä sitte meneeki.
Nukkumaan mennessä tulee ihan hiton ahistunu ja paha olo miettiessä että tähänkö tämäki päivä nyt loppu, tuntuu että päivät menee vaan hukkaan ja kuolen yksinäisyyteen :(
Mulle kävi noin ja nyt sitte oon tosi yksinäinen ja ahistunu, kun joka ikinen viikonloppu miettii vaan että mitä sitä tekis ja siinä se päivä sitte meneeki.
Nukkumaan mennessä tulee ihan hiton ahistunu ja paha olo miettiessä että tähänkö tämäki päivä nyt loppu, tuntuu että päivät menee vaan hukkaan ja kuolen yksinäisyyteen :(
Vastaukset 19
Vanhimmat
Minulla oli ennen kavereita, mutta ei ole enää.
Olen yksinäinen myös.
Et ole yksinäisyydessäsi yksin, ainakin minä olen kohtalotoverisi.
Omakohtaisesta kokemuksesta ajattelen, että kukin tekee elämästään erilaisin valinnoin juuri sellaisen kuin se kulloinkin on, eikä elämä ole ikuisesti samanlainen sittenkään vaikka joskus saattaa pitkiäkin aikoja tuntua siltä, ettei tapahdu mitään uutta.
Kouluista, työpaikoilta, harrastuksista, liitoista, järjestöistä, sairaaloista, lasten mukana päiväkerhoista yms. niitä ihmisiä jää mukaan (tai sitten ei) ja niihin sitten pidetään yhteyttä, joihinkin tiuhemmin kuin toisiin ja sekin tarve elää sen mukaan millaisessa elämäntilanteessa kulloinkin elää.
Sen olen huomannut, että suomalaiset eivät pahemmin alotteita tee ja aika laiskoja olemme myös yhteyttä pitämään. Joten saa kyllä olla aktiivinen jos mielii pitää itsellään kavereita, saatikka rakentaa kestäviä ystävyyssuhteita. Pitää osata tarvita toista ja olla itse hänen käytettävissään usein monellakin tavalla jotta ystävyydestä kehittyy kestävä. Yksisuutaisesti ylläpidetty ystävyys ei kauan toimi.
Aina voi miettiä syitä siihenkin millaisin perusteluin on itse yksinäisyytensä ympärilleen rakentanut, sillä ei täällä täysin yksin jää jos on aktiivinen ja uskoo itsessä olevan jotain annettavaa muille ihmisille. Yleensä sitä selittää asioita negatiivisin perusteluin, miksi ei menisi ja tutustuisi, mikä estää, pelottaa, ahistaa, mikä mussa on vikana, jne. Mutta tärkeämpää olisi kerätä käyttöönsä positiivisia kannustimia, miksi menisi vaan mukaan, miksi soittaisi tai menisi tapaamaan jotakuta, miksi yllättäen vaan kirjoittaisi jollekin, jne.
Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä tuttavuutta jonkun kanssa. Voi mennä vaikka vanhainkotiin juttelemaan yksinäisille senioireille jos ei muuta keksi. Siinä oppii itsestäänkin ihan uuden rohkeudenlajin. ;)
Oli mullakin pienenä kavereita. Ihmissuhdejutut tuntu sillon jo oudoilta ja vähän hankalilta, mutta oli mulla kuitenkin kavereita. Kattelin just netistä entisten tuttujen kuvia abijuhlista ym., siellä ne kaikki oli ilosina yhdessä. Mitä mä tein väärin... miten mä päädyin tähän... miten oisin saanu mun elämästä toisenlaisen...
Minulla oli lapsuudessa muutama kaveri ja sinne he jäivätkin. En ole ollut koskaan hyvä hankkimaan kavereita. Ehkä se johtuu siitä, että tajusin jo varhain, että porukat eivät jostain syystä halua olla kanssani. Tässä sitä on oltu yksin jo yli puolet elämästä. Enää ei ahdista ihan samalla tavalla, kuin joskus, sitä kun on jo tottunut siihen, että on vain minä, mutta välillä tulee paniikinomainen olo, kun on taas kerran ajatellut, kuinka monta vuotta sitä on vaan tuijotellut seinää ja haikaillut yksin, ja ainoastaan vanhentunut. Mutta en kumminkaan osaisi olla enää muiden kanssa, sitä kun on tottunut tekemään mitä nyt tekeekään, silloin kun tekee, kun ei ole ketään oven takana tekemässä muutoksia suunnitelmiin. Enkä jaksaisi enää sitä punnertamista ihmissuhteiden ylläpitämiseksi. En kumminkaan haluaisi olla yksin. Tätä ristiriitaa olen funtsinut monesti ja olen aina ollut sitä mieltä, että olen jo siinä pisteessä, että elämä on liian vaativaa. Teen mitä tahansa, niin aina pitäisi ponnistella, ja jo ponnisteltuani aikani turhaan olen jo liian väsynyt ponnistelemaan enää minkään eteen.
Ajattelen, että oletteko elämässänne oppineet vain ottamaan vastaan, mitä saatte, mutta itseltä taI itsestä antaminen ponnistelujen takana? Hyväksyttekö itsenne sellaisena, mitä olette, onko onnellenne ehtoja, jotka toteutuessaan varmistaa teille onnen, ystävät.
Ihmisen elämä on mielestäni niin, että teidän on hyväksyttävä itsenne ihmisenä ehdoitta. Edellytys kuitenkin, että elätte hyvien tapojen ja lakien mukaan loukkaamatta muita. Elämä ei ole myöskään saamista, se on ennen kaikkea antamista, sillä antaessaan saa. Hyvän mielen, ystävät, ihmissuhteet voivat toteutua aidoilla asenteilla, omana minänä, ehdoitta. Hymyyn vastataan hymyllä, huomaavaisuuteen kiitoksella jne. Hyvä teko lähimmäiselle tuottaa antajalleen hyvän mielen, yksinkertaista! Elämä on sarja oppimista, välillä kompastumista, josta ylösnoustuaan on entistä viisaampi ja vilpittömämpi.
Pelkkä joutilaisuus, toimettomuus ahdistaa, lamaannuttaa mielen, masentaa. Jos ei muuta keksi, lähtee ulos luontoon, seuraa luonnon kiertokulkua, lintuja, kaikki toimii ponnisteluitta, koska luonto elää ehdoitta. Niin vaihtuu päivä yöksi, talvi kevääksi ja kesäksi jne. Niin on myös ihminen, osa luontoa tarkoitettu elämään, saamaan osansa luonnon voimasta, elämän kiertokulusta. Elämä ei ole vaativaa, mutta kukaan ei pysty tekemään sinun puolestasi sinulle valmista mielentasapainopakettia, jos sinä itse et halua tutustua ja tehdä sinukauppoja itsesi kanssa.
Täällä on muussa yhteydessä todettu hyväksi itseensä tutustumiseen ja hyväksymiseen oppaaksi Anthony De Mellon kirjaa "Havahtuminen". Ostin sen k.o. suosituksen mukaan, ja voin suositella sitä teille kaikille luettavaksi. Kirja nettikaupassa maksaa n. 4 eur, joten hinnasta ei jää kiinni, jos on todellista tahtoa tutustua itseensä, löytää omaminä, sillä onni elämään on teissä itsessänne. Sille pitää antaa mahdollisuus tulla tietoiseksi toimijaksi teidän elämässänne. Olkaa armollisia itseänne kohtaan, rakastakaa itseänne, omaaminäänne, sillä "ruokkimatta" ja siten ravitsematta ei onnea voi jokapäiväiseen elämäänsä päivittää.
Hymyyn on vastattu monesti ilmeellä, joka sanoo jotain, tyyliin "mitä vittua tuo hymyilee", "yrittääkö tuo pukki iskeä?", tai sitten vain tuijotettu kylmästi ja lähdetty menemään. Itse olen ollut ns. kiltti ihminen. Olen yrittänyt ottaa muita huomioon ja käyttäytynyt melko kohteliaasti, eikä tapanani ole ikinä ollut vittuilla muille, vaan olla enemmänkin rakentava, ja silti olen saanut paskaa niskaani jatkuvasti. Kilttejä ihmisiä, katsos, käytetään surutta hyväksi.
Luonnon kiertokulusta sen verran, että elämä on tuskaa ja kärsimystä. Elämä itsessään tuhoaa elämää. Elämää syntyy vain, että se pääsee tappamaan, taikka joutuu tapettavaksi. Ehkä sitä pitäisi muuttua itsekin täysin häikäilemättömäksi, muista piittaamattomaksi paskiaiseksi, jotta saisi nauttia elämästä edes jonkin verran. It's kill or be killed. Tuollaisia ihmisiähän tässä maailmassa tunnutaan suosivan, muut ovat sitten niitä nössöjä, joihin ei tarvitse kiinnittää huomiota.
Itse olen aikani yrittänyt, kun muut vain olivat ja kaikki tapahtui automaattisesti heidän ympärillään. Enää en jaksa.
"Hymyyn on vastattu monesti ilmeellä, joka sanoo jotain, tyyliin "mitä vittua tuo hymyilee", "yrittääkö tuo pukki iskeä?", tai sitten vain tuijotettu kylmästi ja lähdetty menemään. Itse olen ollut ns. kiltti ihminen"
Toivon, että et anna kohtaamasi ilkeyden ja pahuuden syyllistää itseäsi. Nimittäin eihän se sinun mieltä saa painaa, vaan on paremminkin todiste tällaisten ilmehtelijän ja kylmästi tuijottaneen ihmisen omasta henkisestä pahoinvoinnista, hän todella voi pahoin. Ihmisen hyvyys näkyy silmistä, katseesta, silmät on sielun peili, kuten tiedät.
En tiedä, miten saisin sinut rohkaistuneeksi, mutta pahaa ei pidä pahalla kostaa. Liian moni on vain kokenut sitä, eikä hyvää ja sydämellisyyttä, näin on voinut menettää toivonsa. Se pitää paikkansa, että kilttejä ihmisiä käytetään helpolla hyväksi, mutta toteaisin tuohon, että silloin on väärässä seurassa. Jos/ja kun olen kokenut sen, että esim. minun hyvää luonnettani on käytetty hyväksi, olen luopunut siitä ihmissuhteesta. Ei elämä voi olla kiinni siitä, että on pakko "roikkua" seurassa, jossa ei ole hyvä olla. Väärässä seurassa ollessaan pitäisi jaksaa olla vahva hyvyydessään, mutta jos muu porukka on kovasti paatunutta, ei sitä pahaa saa vähällä sulatettua ja käännettyä asennetta plussan puolelle. Siihen tarvitaan jo ammatti-ihmisiä ja useampia sessioita, jos nekään riittäisi.
Suosittelen, että yrität vaihtaa seuraa. Kun sinulla on tietokone, löydät hyvää keskusteluseuraa ihan ns. hyviltä keskustelupalstoilta. Itse käyn paljon esim. Ilta-Sanomien keskustelupalstalla. Siellä ei aiheet lopu. Palsta on myös valvottu, joten siellä ei mene lävitse sopimaton teksti. Mm siellä olen tutustunut uusiin ihmisiin, tavannut heitä ja käyn e-kirjeenvaihtoa. Hyviä ja asiallisia keskustelupalstoja on paljon, Ilta-Sanomien on monen toteamuksen perusteella todettu tasokkaimmaksi. Siellä tavallaan tutustuu näihin nimimerkkeihin, heistä tulee virtuaalituttuja, joista voi kehkeytyä myös ystävyyssuhteita netin ulkopuolellakin. Suosittelen!
Myös erilainen harrastustoiminta, jossa seura vaihtuu, olisi hyvä kokeilla. Kirjasto on yksi paikka, jossa tapaa, vaikka passiivisesti, ihan tavallisia ihmisiä. Itse käyn lukemassa aikakauslehdet kirjastossa.
Toivon, että löydät itsellesi positiivisen elämäntien, löydät itsesi. Ehdotin toiselle nimimerkille kirjaa "Havahtuminen", suosittelen. Se avaa elämän täysin eri näkökulmasta, se voi avata myös erilaisen polun tätä elämää elämää. Se ei merkitse uskonnollisuutta, jota moni karttaa, mutta henkevyyttä, asenteen muutosta elämään.
Ei ole sitä seuraa, jota voisi vaihtaa. Ihmiset ovat kylmiä. Heillä on se oma porukkansa, jossa he pyörivät. Olen joskus jotain harrastanutkin, mutta ihmiset todellakin menevät vain harrastamaan, eikä seuraa etsimään, heillähän on jo se oma porukkansa, jonka luokse menevät treenien jälkeen jatkamaan elämäänsä. Jos et jo kuulu johonkin porukkaan, niin sitä on hyvin vaikea sellaiseen päästä. Sitä kun on aikansa yrittänyt omalta osaltaan, että jotain tapahtuisi, ja kun edelleenkin ollaan lähtöpisteessä, niin ei sitä vain jaksa enää. Sitä on väsynyt vuosien varrella vähän kaikkeen, niin sen mahdollisen ihmissuhteen ylläpitokin olisi jo liian rankkaa. Ei vain jaksa enää yhtään mitään ja ei kai kenenkään mielenkiinto sellaiseen ihmiseen kauaa kestä? Olen jo tottunut siihen, että tämä on elämääni, eikä muita vaihtoehtoja ole. En tykkää elämästäni, mutta minkäs teet? Kulhollinen paskaa tarjoiltiin aikanaan eteeni ja nyt täytyy vain kaapia kulho puhtaaksi.
Minkä ikäinen olet ja käytkö töissä? Töissä käynnillä on ainakin se hyvä puoli, että siellä lähes poikkeuksetta joutuu/saa olla ihmisten seurassa. Onko sinulla sisaria, sukulaisia, perhettä, jotka olisivat jonkinlainen elämän perusturva henkisesti, vaikka taloudellisesti he eivät elämääsi turvaakaan?
Ajattelen tai vertaan elämääsi esim. omaani, kun olin nuori. Olin todella yksinäinen, tuntui, että olen kaiken sosiaalisen kanssakäymisen suhteen ulkopuolinen. Minun oli vaikea tutustua uusiin ihmisiin, heillä oli seuransa, johon en tuntenut soveltuvani. Se oli omalla tavallaan tuskallista aikaa.
Sitten takerruin mieheen, jonka "housun lahkeesta" sain otteen. Perustin perheen, vaikka tiedostin, että mies on ns. "huithapeli". En siinä paljoa erehtynytkään, mutta lapset toivat elämääni tarkoituksen. Aikuistuttuani ja vastuun lisääntyessä myös tiesin, että minua tarvitaan, olin lapsistani vastuussa. Lapset sitoivat elämään ja sitovat vieläkin. Edelleen "huithapeli" mies on mieheni, ja avioliittoa on kestänyt yli 40 vuotta tyrskyineen ja myrskyineen.
Koen, että tämä on ollut minun elämän tarkoitus. Kaikkien noiden vastoinkäymisten ym seurauksena mielestäni olen löytänyt myös itseni, sosiaalisen minän, jonka on ollut helppoa solmia uusia ihmissuhteita. Silti suljen ihmiset pois, joiden havaitsen käyttävän minua väärin, tai että k.o. ihmissuhde ei ole rehellinen. Tutustun uusiin ihmisiin vaikka kaupan kassalla, kun jään juttelemaan. Olen tutustunut mm keskustelupalstalla, työpaikan koulutuksissa, ulkona lenkkeillessä, mitä erilaisemmissa tilanteissa. Ja miksi, koska olen omaitseni, enkä välitä siitä, mitä perheeni jäsenet sanovat, eli pitäisi olla huomioimatta muita, ei puhua paljoa, vaijeta ym.
Siksi kirjoitin myös tuolla aikaisemmin kirjan nimen, "Havahtumisen". Meidän pitäisi tutustua omaan itseemme, kuka olemme, mitkä asiat on itsessään sisäistettävä, mitä elämä on, mitä se antaa. Ja kaiken kruunauksena pitäisi pystyä vapauttamaan itsemme ennakkoasenteista, koetuista vastoinkäymisistä, oppia hyväksymään itsemme EHDOITTA, oppia rakastamaan itseämme ja olemaan itsellemme armollinen. "Minä olen hyvä juuri tällaisena, kun pyrin elämässäni hyviin asioihin, enkä viljele katkeruutta, pahuutta ymv negatiivisia asioita". Meistä kenenkään ei tarvitse, eikä pidä olla muuta, mitä todellisuudessa olemme, kunhan se on sopusoinnussa hyvien tapojen ja lakien kanssa.
Elämäsi avautuu, olen aivan varma. Kun vähän kerrassaan onnistuu avaamaan turhia mielen lukkoja, pääsee omasta "henkisestä vankilasta" vapaalle, voi hengittää vapaasti ilman turhia paineita, masennusta". Moni esim. rikollinen on löytänyt elämälleen uuden tarkoituksen, täysin päinvastaisen, mitä on ollut. En tarkoita, että sinussa olisi jotain rikollista, mutta esimerkkinä, että on pystyttävä jättämään koettu ja eletty elämä taakse, ja pystyttävä vähän kerrassaan avaamaan ovi uuteen valoisampaan elämään.
Toivon, että sinulla on tahtoa lähteä edes raottamaan elämässäsi ovea, jonka takaa löydät uuden, onnellisemman ja mieltä kohottavan ja tarkoituksellisen elämän! Elämä ei anna mitään, jos et pysty sitä jakamaan antamalla hyvää toiselle ihmiselle, on se vaikka hymy, oven avaus sisään mennessä, lakin päästä ottaminen hississä, missä et ole yksin. vanhuksen palvelu hänen apua tarvitessaan jne.
Elämän onnellisuus on pienten hyvien tekojen ja asioiden virta!
Todella hyvin kirjoitettu ja totta joka sana!
Ole oma itsesi, rakasta itseäsi puutteinesi ja hyvine puolinesi, niin voit rakastaa muita ja antaa heille jotakin. Avoimuus avaa myös monen ihmisen sinulle. Jos et uskalla jakaa mitään itsestäsi muille, ei muutkaan uskalla avautua sinulle.
Kohteliaat eleet, auttavaisuus ja hymy tekee toisen iloisemmaksi. Sinä voit olla se ihminen, joka pelastaa toisen muuten kurjan päivän em. elkeellä.
Minä olen kertonut itsestäni kirjoittajan -M- viestiketjussa nimimerkillä blackest pearl. Minä olen ollut tilanteessa, jossa ei ole kavereita/ystäviä. Siinä on kaikkea muutakin elämäni varrelta ja joitakin omia neuvojani, jotka ovat toimineet kohdallani.
Olen vähän päälle kolmenkymmenen, enkä ole töissä. Jutustelu työpaikoilla ja muuallakin on aina vain pinnallista pulputusta, tai jotain small talkia, ja se on yhtä henkevää, kuin sanoa kiitti ja moi kaupan kassalla. Olen ollut yksin 90-luvun alkupuolelta lähtien. Ihmiskontaktini ovat olleet lähinnä juuri tuollaista tyhjänpäiväistä parin sanan vaihtoa. Kohteliaisuus, ystävällisyys yms. eivät ole vaikuttaneet mitenkään. Kaikilla on ne omat piirit, jotka riittävät heille, eikä muilla ole niihin asiaa. Kuten jo sanoin, olen aikani yrittänyt, enkä enää jaksa vaivautua. Olen ollut oma itseni ja se ei muille kelpaa, joten se siitä. En rupea nuoleskelemaan muita, taikka anomaan kenekään seuraa, siitä ei olisi mitään hyötyäkään ja lopulta tulee vain entistä paskempi olo, kun huomaa, että ponnisteluista huolimatta on edelleen samassa pisteessä ja kun huomaa, kuinka muut vain elävät normaalia elämäänsä ja kaikki se, mikä minulta puuttuu, on heille itsestäänselvää.
Olen ollut yli puolet elämästäni yksin, enkä ole koskaan voinut tehdä mitään kenenkään kanssa, koska ei ole ollut sitä ketään. Muut tekevät sitä, mitä minä olisin halunnut tehdä, muut saavat elää, ja minun pitäisi olla tyytyväinen hymyillessäni muille, tai olemalla kohtelias. Siitä ei ole tähänkään päivään mennessä ollut mitään hyötyä, joten en vain jaksa enää elätellä toiveita siitä alkavasta elämästä. Joka kerta kun sitä on yrittänyt olla ystävällinen jotain kohtaan ja huomaa, kuinka tälle on aivan yhdentekevää olenko ystävällinen, vai en, niin sekin tuntuu jonkinlaiselta takapakilta. Kumminkin kohtuuttoman monta vuotta yrittänyt olla ystävällinen siihen nähden, minkälainen tilanne edelleenkin on. Eipä pahemmin enää hymyilytä. Tuntuisi melkein paremmalta, kun antaisi ihmisille vain takaisin sitä, mitä itse heiltä saa. Kylmyyttä.
Täällä taitaa olla toinen. Nuo viikonloput ja erityisesti myöhäiset viikonlopun illat ja yöt ovat pahimpia. Tuntuu, että mitään toivoa ei ole. Mullakin on ulkoisesti asiat mallillaan, mutta sisälläni on suuri synkkyys. Vain mieheni tietää jotain tästä mun toivottomuudesta, mutta hänkään ei edes pientä osaa. Ystäviä ei ole, muutama kaveri voisi olla puhelinsoiton päässä, mutta koen erkaantuneeni heistä jo vuosia sitten. Olen miettinyt, että mikä minussa on mennyt pieleen. Isälläni on jotain samanlaista, mutta en arvosta häntä enkä halua tällaisesta hänen kanssaan puhua.
Minulle olisi tärkeää löytää joku hyvä kaveri, en ystävätasoisesta suhteesta uskalla edes haaveilla. Varmaan siten, että hän puhuisi omiaan minulle ja mä tunnistaisin niitä tunteita. Kävisin ehkä jossain ja tuntisin jotain mielihyvää jostakin asiasta. Mutta nyt en tunne muuta kuin tuskaa, velvolllisuutta tekemättömistä töistä ja pelkoa, että tulevaisuus on tätä yhtä samaa. Kauanko tätä voi jaksaa ja miten se romahdus voi tapahtua...
Elät itsellesi "vieraan henkilön kehossa", et tunne etkä tunnista omia positiivisia puoliasi, sillä niitä kyllä sinulla on. Olet avioliitossa, koetko sen jotenkin kahleena, eli ihmissuhteet on sulkeutuneet, mutta onko siksi, että sinulle miehesi on ainoa elämäsi sisältö? Jos näin koet, avioliitto ei ole vankila, jossa olet kaltereiden takana.
Vapauta itsesi tuosta kahleesta! Se ei suinkaan tarkoita, että olisit uskoton miehellesi, mutta sinulla on oikeus myös muuhun elämään. Suosittelen, tee pieniä pyrähdyksiä ulos tuosta tilastasi, mene yksin tai miehesi kanssa konsertteihin, teatteriin, harrastuksiin, jonka kokisit mielenkiintoiseksi. Tarvitset rohkeutta, sillä todennäköisesti kukaan ei tule sinua hakemaan kotoasi niin, että löydät sisältöä elämääsi.
Tiedän, että tekemättömät työt ahdistavat, mutta sinulla on oikeus olla armollinen itsellesi, ei ne tekemättömät työt sinua rankaise mitenkään. Sitä paitsi niitä kaikkia ei tarvitse tehdä kerralla, koska se saattaa olla liian työlästä, jos sitä on liikaa. Päätät, että teet vaikka tunnin päivässä, sen jälkeen olet vapauttanut syyllisyydestä, ja jatkat niiden selvittämistä seuraavana päivänä.
Seuraa saat myös tietokoneesi ääreltä, menet keskustelupalstalle, jossa sinulla on runsaasti uusia "ystäviä". Suosittelen esim. Ilta-Sanomien keskustelupalstaa, siellä on runsaasti aiheita ja palsta on moderoitu, joten mikään sopimaton ei pääse julkaisuun. Tätä IS:n palstaa on pidetty jopa parhaimpana ja asiallisimpana. Itse löysin oman itseni ja elämäni k.o. palstalta yli 10 vuotta sitten. Olen myös "tutustunut" näihin omalla tavallaan virtuaalisiin "ystäviin", eli kun kauemmin kirjoittaa, oppii hahmottamaan eri henkilöt. Olen myös tutustunut muutamiin keskustelun ulkopuolellakin, eli uusia ihmissuhteita voi syntyä näinkin, enkä suinkaan ole ainoa tässäkään mielessä. Keskustelupalstalla hyväksyy myös sen, että meitä ihmisiä on hyvin erilaisia arvoiltamme, mutta myös tiedoiltamme. Itse esim. olen oppinut siellä paljon, vaikka unohdankin ne lähes saman tien. Siis ystävät on lähempänä sinua, kuin osaat edes arvata. Mene rohkeasti, niin sinne on tulleet monet muutkin. Voit kommentoida kenelle vaan, sen ei siten tarvitse olla keskustelua vain jonkun määrätyn nimimerkin kanssa. Itsellänikin meni hyvän aikaa, ennenkuin rohkaistuin kirjoittamaan milloin millekin nimimerkille. Nyt olen "estoton", kuten tälläkin palstalla, missä olen viime kuukaudet paremmin viihtynyt ehkä juuri siksi, että tahdon rohkaista esim. masentuneita siitä, että siitä voi selvitä ja elämä voi avautua kirkkaana ja vapaana nauttien jokaisesta päivästä.
Myös luontaishoidoilla on mielen tasapainoa auttavaa vaikutusta. Rosenterapiassa voi vapautua masennuksen syistä, joita ei muuten osaa tai pysty käsittelemään. eri terapioista löydät lisää tietoa googlella. Itse olen käynyt vyöhyketerapiassa aikanaan stressin paineita lievittämässä. Itse välitän reikiä täysin harrastuspohjalta. Akupunktio terapiana voi myös toimia. Rosenterapiassa sain "sulatettua" katkeruuden, joka oli liian raskas kantaa.
Toivon, että jaksat aktivoitua, sillä kotona passiivisesti ollessasi elämäsi ei avaudu, menetät paljon!
Myös suosittelen ostamaan kirjan "Havahtuminen", kuten olen tähän aiheeseen liittyen kirjoittanutkin siitä. Onni, ilo ja mielen tasapaino on sinussa itsessäsi, ne pitäisi saada vain aktivoitua. Tuo kirja herättää ajatuksia, haastaa ajattelemaan arvoja ja asenteita.
Joo, minäkin olen juuri parhaillaan sellaisessa tilanteessa elämässäni, jossa ystävät(?) kaikkoavat tai ovat jo kaikonneet pois läheltä. Samalla viimeisetkin haaveeni ja ylipäätään ote elämään, sen merkitykset ja päämäärät tuntuvat kuolevan lopullisesti. Tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan, ei ole ystäviä, joiden seura osaltaan auttaisi jaksamaan, eikä minulla ole enää voimia etsiä ketään eikä pyrkiä mihinkään tässä elämässä. Kaikki hajoaa. Olen ajatellut, että odotan ja katson vielä tulevaan kesään ennen kuin päätän päiväni, mutta tällä menolla en varmaan jaksa sinne asti. Oikeastaan haluan poistua täältä enemmän kuin mitään muuta. Olen sairastanut masennusta jo kahdeksan vuotta. Jos olisin tiennyt, mitä se on ollut, niin olisin tappanut itseni sen alkaessa. Kaduttaa etten tehnyt niin, vaan jäin tähän paskaan maailmaan rimpuilemaan.
Kiitos, mutta onko tuo "vittu" mieltäsi kohentava ja pahentava määre positiiviselle asialle, eli kiitokselle?
Ymmärrän kyllä, se kuvaa katkeruuttasi elämässäsi. Voisitko ajatella, että yrittäisit kääntää masennustasi positiivisempaan päin pelkästään sanoja vaihtamalla, millä ilmaiset pahaa oloasi.
En tahtoisi toistaa samoja sanoja, mitä kirjoitin juuri klo 7.03 nimimerkille -----------. Se teksti sopii myös sinulle. Voisitko lukea ja miettiä, mitä voisit tehdä oman elämäsi kääntämiseksi tarkoituksellisemmaksi, siksi, että sinun elämällesi on myös positiivinen tarkoitus. Se edellyttää, että on tehtävä matka itseensä.
Hanki kirjallisuutta, yritä tutustua omaan itseesi ja sisäistää elämäsi.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja mielenkiintoista matkaa omaan itseesi löytäen sen hyvän, mikä sinun sisimmässäsi on, joka on syystä tai toisesta ahdingossa, nujertunut, mutta silti elvytettävissä!
Ei tässä valitettavasti sanojen vaihtamiset, kiltteilyt, "itseen matkustelut" ja muut vastaavat neuvokonstit paljoa auta. Kahdeksan vuoden aikana olen myös jo kokeillut vähän kaikkea mahdollista; eihän tässä muuta ole tehtykään kuin rämmitty ja yritetty parantaa tilannetta erilaisin konstein. Enkä jaksa enää. Tietynlaiset "elämänviisaudet" ovat myös aina kuulostaneet suoraan sanottuna yhtä tyhjiltä (minua vituttavat suunnattomasti "gurut", jotka kuvittelevat löytäneensä totuuden ja meuhkaavat sitä sitten moralisoiden kaikille muille kaikkivoipaisena konstina kaikkeen mahdolliseen vaivaan - viittaan tällä mm. yhteen mainitsemaasi kirjaan, jota olen myös sattumoisin lukenut). Tietysti voisin itse ehkä vieläkin tehdä jotain (mitättömiä) valintoja, jos olisi voimia, mutta kun ei siitä vaan ole mitään apua. Sen sijaan joka puolella kaatuu seinät päälle joka tapauksessa, kun yrittää sitä itseä löytää ja toteuttaa. Näin on ollut kahdeksan vuotta, joiden elämiseen olen pettynyt. "Vittu" on tosiaankin ihan ytimekäs ja osuva vahvikesana ryydittämään kiitollisuutta tälle elämälle.
jos te kaikki, näkisitte toisenne tänään ja oisitte yks jengi :) kukaa ei enää ois yksin..
Yksinäisyys on kamala asia, ja silti se koskettaa näköjään todella monia! On aivan kamalaa, kun ihminen käpertyy itseensä, murehtii elämätöntä elämäänsä eikä saa otetta mistään. Se on aivan kamalaa! Kuulun itsekin ajoittain näihin ihmisiin... On ihan uskomatonta, kuinka sitä voi vajota masennuksen syövereihin, vaikka kuinka olisi ympärillä ihania ja välittäviä ihmisiä, on katto pään päällä, on fyysisesti terve, on opiskelupaikka sekä paljon paljon muuta! Kuitenkin se jokin pelko nostaa aina jostain syövereistä päätään ja vesittää kaiken tämän hyvän! Miksi olen syntynyt tällaiseksi, sitä mietin aina! En halua edes rankalla lapsuudellani ja nuoruudellani selittää näitä ongelmiani, sillä vaikeuksia on tai on ollut kaikilla ja silti niin moni ihminen hymyilee ja nauttii elämästään! Se on ihailtavaa ja siihen itsekin aina pyrin. Se vaan ei ikävä kyllä tahdo riittää ikinä kovin kauaksi aikaa.. Miksi olen syntynyt tällaiseksi, joka perusolemukseltaan on ilmeisesti niin synkissä vesissä uiva, että katselee elämää negatiivisin lasein ja masentuu aika ajoin? Eihän sellaisessa ole mitään järkeä!!! Olen aina antanut ympäristön asioiden vaikuttaa liikaa itseeni ja silloin kun on oikeasti omassa elämässä masentavia juttuja, ei kukaan enää jaksa ymmärtää ja välittää minun alakulostani, koska sitä on jatkunut jo vuosia... Olen 24-vuotias ja edelleen haen itseäni ja suuntaa elämälleni... En ole osannut rakentaa kunnolla mitään pysyvää, kun olen pakoillut menneisyyteni traumoja ja yrittänyt rakentaa minääni uudelleen - toisenlaisena. Koen olevani sisimmiltäni todella huono ihminen. Olen yrittänyt hakea selitystä ongelmilleni jopa astrologiasta ja syntymäkarttani tulkintaa lukiessa masennun entisestään... Olenko todella noin huono ihminen, vaikka kuinka yritän aina muuta..? Vaatii aivan uskomattomia ponnisteluja pysyä positiivisena ja pitää minäkuvaansa miellyttävänä. Aina silloin, kun en jaksa ponnistella, rämähdän maahan ja olen taas aivan pohjalukemissa. En jaksa tätä enää. Olen sukulaistenikin silmissä naurettava ja vaikea ihminen.
Haluaisinkin nyt kysyä teiltä muilta, mikä teidän mielestänne aiheuttaa ihmisen pahan olon? Voiko ihminen syntyä "pahaksi", vaikka kuinka yrittäisikin koko elämänsä olla hyvä ihminen kaikin tavoin?
Liityn jonon jatkoksi eli minultakin on jotenki kaikki kaverit vähitellen häipyneet parempiin seuroihin. Tai minulla ei ikinä ole ollut hirveästi kavereita, mutta yläasteella vielä oli pari hyvääkin ystävää. Yläasteen jälkeen menin eri lukioon kuin kaksi hyvää ystävääni ja nyt tuntuu että välit eivät ole niin läheiset eivätkä ole olleet pitkiin aikoihin. En enää näe heitä kuin harvoin ja heillä on uudet ja paremmat kaverit. Tuntuu kuin minut olisi korvattu. facebook on oiva paikka seurata kuinka muut pitävät hauskaa kavereiden kanssa ja itse istun kotona yksin masennukseni kanssa.
Moni muu nuori odottaa innolla viikonloppua, mutta minä en, koska se tarkoittaa kahta kokonaista päivää yksinäisyyttä, ahdistusta, masennusta ja tylsyyttä. Koulussa sentään on muita ihmisiä ympärillä ja jotain tekemistä. Muilta kuulee mitä kaikkea kivaa he ovat tekemässä viikonloppuna ja kun minulta kysytään, vastaus on aina sama: " eipä oo mitää suunnitelmia. "