Olen itsessäni huomannut, että esikoiseni syntymän jälkeen olen alkanut pelätä kuolemaa; maailman tuohoutumista, lähimmäisten menettämistä yms.. onko muille käynyt näin? Välillä asia vaivaa minua niin paljon, että vatsaan alkaa koskea aivan kuin jännittäisin. Haluaisin nauttia elämästä, tässä ja nyt, mutta pelko kaiken loppumisesta, siitä ettei minua tai perheenjäseniäni joskus enää ole on karmiva! Olen yrittänyt työntää ajatukset sivuun, mutta ennemmin tai myöhemmin ne on palannut takaisin mieleeni.
Vai tätäkö se äitiys nyt sitten on, huolta ja murehtimista rakkaidensa puolesta?
Vai tätäkö se äitiys nyt sitten on, huolta ja murehtimista rakkaidensa puolesta?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mä luulen, että se johtuu siitä, että ensimmäistä kertaa elämässään on oikeasti syy elää. Ja tietysti se huoli siitä, mitä pikkuiselle kävisi, jos kuolisi. Itse kanssa mietin välillä sitä, että sitten kun joskus kuolen (vaikka se olisi vanhanakin), en enää näe lastani. Ajatus on karmiva. :(
Lasten syntymän jälkeen olen alkanut pelätä: murhamiehiä, tulipaloja, autokolareita, lentokoneita, maailman loppua, jääkautta ja kaikkea muutakin maan ja taivaan väliltä.
Onneksi nämä ajatukset tulevat mieleen vain silloin tällöin ja ne saa sysättyä taas pois mielestä. Mutta juuri viime viikolla opetin vanhemmalle lapselleni 2v 8kk, miten tulipalon syttyessä toimitaan.
Suurin pelkoni tosin on se, että minulle itselleni tapahtuisi päivän aikana jotakin ja lapseni jäisivät useiksi tunneiksi ilman hoitoa (tyyliin aivoverivuoto).
Mutta niinkuin edellinen kirjoitti. Sitä pelkää nyt, koska viimein on saanut itselleen oikean syyn elää täysillä.
Ja muutenkin vanhemmiten alkaa näitä pelkoja tulla erilailla. Kuten työkaverin (lapseton) kanssa juteltiin.
Pelkoja pitää vaan oppia kontrolloimaan, ettei ne vie elämältä liikaa.
tuttua juttua. esikoisen myötä mun ennestään arkirealistinen toivo parasta-varaudu pahimpaan- motto on saanu uudet ulottuvuudet. Vielä kun itselle on sattunut aiemmin paha onnettomuus, ja raskausaikanakin yhden tutun mies kuoli ja omakin oli vakavassa työtapaturmassa, niin väliin saa itseään ääneen komentaa pois kauhuskenaarioista. Just miehen kuolema ja oma auto-onnettomuus n tulipalon ohella niitä tavallisempia pelkoja. Kauhulla aattelen myös sitä kun anoppi haluaa lapsen mökille(=rannalle) yökylään. entä jos sillä alkaakin just sillon piilevä dementia ja se unohtuu puhelimeen tms ja lapsi hukkuu??? Viime kesän myrskyjen jälkeen myös ukkonen ja metsäpalot sekä metsän pedot pelottaa (asun maalla..) Öisin jos ei saakkaan unta niin silloin nää saa ihan uusia sfäärejä nää mun kuvitelmat..
Mutta näillä mennään. kaikki mahdolliset vakuutukset on tapissaan, mutta siltikin voi tapahtua kaikenlaista. elämä on.
poika kohta 9kk ja alkanu sen jälkee noi kaikki pelkotilat ku tulin raskaaksi.. paheni ku poika synty..
eli melkee kaikki mahdolliset auto-onnettomuudet, hukkuminen, joku tulee ja tappaa/tekee jotain muuta (minulle ja lapsi jää yksin).. olen jopa jäänyt katsomaan taakseni jos joku vähääkään oudon näköinen ihminen tulee vastaan... nään unia että minä tappelen jonkun ihmisen kanssa kun yritän puolustaa lastani.. välillä tulee mieleen että mitäs jos poika kaatuu ja joku lelu puhkoo vaikka silmän?? pelkään ihan koko ajan että lapselle käy jotain ja mietin tulevaisuuttaki jo! mites kesällä ku mennään mökille ja siinä on tie ihan vieressä.. juuri kivasti mutka siinä meitä ennen missä nuoriso kaahaa.. olen jopa illalla nähnyt mielessäni kuinka lapsi juoksee tielle enkä ehdi estämään ja sieltä tulee auto..
en vaan pysty lopettamaan sitä vaikka tuntuu ihan hirveältä.. olen käynyt puhumassa asiasta "asiantuntijalle" ja lähete lähetetty eteenpäin.. hirvittää ajatella että ku on koko ajan pahentunu tämä ni mitäs sitte vaikka kymmenen vuoden päästä.. enhän mä uskalla päästää lasta mihinkää.. :D
olen ihan samaa miettiny että tätäkö tämä vanhemmuus on?? hirveää pelkoa ja huolenpitoa?? kyllä varmaan mutta tää on jo liikaa!! jos joku on kesinyt edes jonkunlaisen lievityksen omaan pelkoon ni mielelläni koitan samaa!!
On valtavan suuri helpotus kuulla, että en ole ainoa, joka painii ongelman kanssa! Olin jo ennen lapsen syntymää kova pelkäämään, että miehelleni sattuu jotakin. Nykyään murehdin ihan kauheasti sen lisäksi lapseni perään ja myös vanhempieni perään (koska he ovat kovin arvokas tuki lastenkasvatuksessa). Välillä minua ahdistaa ajatukset maailmanlopusta ja miten hirveää se olisi pojalleni ja välillä pelkään "arjen vaaroja" (kompastun lapsi sylissä, murtovaras hyökkää tai sattuu vaikka auto-onnettomuus). Kaiken kukkkuraksi koen nykyään ihan hirveitä omantunnon tuskia esim. autolla ajamisesta ja talon lämmittämisestä, koska en haluaisi saastuttaa maapalloa, joka on poikani koti pitkälle tulevaisuuteen. En kuitenkaan ole niin hyvä ihminen, jotta muuttaisin yksiöön asumaan, lopettaisin vessapaperin käytön ja kulkisin vain polkupyörällä...
Kaiken kaikkiaan ei ihan tervettä meininkiä. Olen lukenut, että "kuoleman ajatukset" ovat masennusoireita. Se on mielestäni omituista, koska en ole ikinä ole ollut onnellisempi. Ainoa asia, mikä varjostaa elämääni on pelko kaiken menettämisestä. Huh.
Tuttuja tunteita! En tosin jatkuvasti mieti/synkistele, mutta varsinkin väsyneenä, yksin pojan kanssa kotona alkaa joskus ahdistavat ajatukset vainota. Esim. kun kylvetän poikaa saatan alkaa miettiä "jos nyt saisin aivoveritulpan ja kuolisin, poikani hukkuisi tähän veteen". Ajatus on niin ahdistava, että kylpytuokio loppuu lyhyeen.. Muitakin tämän tyyppisiä keloja tulee välillä.
Maailmanloppuakin mietin joskus, kun 2012 lähestyy, ja oli niitä lintujen joukkokuolemia ym... Aika hullua, pitäisi jättää leffat vähemmälle ja mielikuvistusta rajoittaa. En edes kehtaa puhua näistä ajatuksista kenellekkään. Onneksi ne ei kuitenkaan ole koko ajan mielessä..
Kätkytkuoleman pelko on vähän helpottanut kun poika on yli 6kk, mutta sili tarkistelen aika tiuhaan miten henki pihisee kun poitsu on nukkumassa. :)
että kuoleman ajatukset on masennusoireita. Mutta joskus vuosia sitten luin että ihminen alkaa ajatella näitä kuoleman ajatuksia myös silloin kun elämässä on joku todella tärkeä(puoliso, lapsi).Joka näitä funtsailee, ottaa niinsanotusti mittaa omista tunteistaan, onko ne aitoja ja kuinka paljon toista ihmistä, varsinkin lasta voi rakastaa. :) ja hormoonit päälle vasta synnyttäneelle naiselle. Minä itse pääsin tasapainoon vasta kolmannen lapsen saamisen jälkeen...
olen aikaisemmin jo miettiny noita rokotuksia myös.. mutta nyt vielä enemmän.. mitä uskaltaa antaa enää pistää omaan lapseen kun ei noista itse mitään tiedä!!
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/Äiti kertoo Aamulehdessä vauvansa rokotekuolemasta Tuska on ollut suuri/art-1288371261171.html