Miten tää nyt näin meni? Olen aina kunnioittanut häntä, mutta alkutalvella se kaikki naksahti tunteiksi. :) En haluaisi elää ikävöiden, mutten uskalla puhua ja mahdollisesti pilata meidän välejä. Kumpa hän vielä yrittäisi.
Enkä halua yrittää unohtaa, en ajatella muuta.
Enkä halua yrittää unohtaa, en ajatella muuta.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kunpa hän vielä yrittäisi ??? On yrittänyt ja sinä tyrmännyt vai ? Nyt on varmaan kyllä sit sun vuoros, sillä jos on saanut pakit, niin tuskin kovin pian yrittää uudestaan.
En oo tyrmännyt.:)
ehkä itse voisin yrittää vielä hienovaraisesti tehdä aloitetta, mutta kerran mut on jo tyrmätty. Olen aika ujo ja se, mikä jostain toisesta henkilöstä ei tunnu missään, niin itselleni se on tyrmäys. Johtuu elämänkokemuksestani, koska minulla ei ole pitkiä suhteita takanani.
kyl se nyt sun on vaan yritettävä. toinen on saanut jo pakit ja pari vuotta vierähtänyt, et todellakaan jää siihen oottelee et toinen vielä kerran kokeilis kepillä jäätä
Ehkäpä se toinen pelkää myös pilaavansa välit:(
Ihan kuin mulla. Voi kun minun toinen ajattelisi just niin kuin sinä nyt. Olen ihan kummissani tästä henkisestä jumituksesta.
TÄNÄÄÄN ***TUTTAA NIIN PRKLEESTI jo tämä tilanne. Olen valmis kohta keräämään kimpsuni täältä töistä ja menemään muualle kun olen koko ajan niin lukossa. En halua haluta häntä mutta minkäs teet, olen mustasukkainen kaikesta lähestulkoon ja asiaa ei auta se, että tunnen itseni täysin luuseriksi niin monen asian suhteen. Ja kun asiaa ajattelee, olen kaikkea muuta kuin surkimus: olen ehkä vaan nyt aika herkässä ja luovassa tilassa, muuttumisprosessin keskellä, silti olen saanut paljon aikaan ja saan koko ajan. En vaan osaa olla onnellinen vaikka kaikki edellytykset olisivatkin.
Pointti on se, että haluaisin hänen haluavan minua enkä tyydy mihinkään muuhun. Se on järisyttävän tyhmää. Tämä saa minut välillä jopa inhoamaan häntä, haukkumaan häntä mielessäni, kilpailemaan hänen kanssaan - se ajaa minut urheilemaan, kehittämään itseäni, eikä mikään lopulta tyydytä kun motivointi on väärä. Kunnon pudotus olisi tunnustaa omat tunteensa mutta en uskalla sillä pelkään romahdusta. Jotenkin tuntuu, että tässä on alla paljon omia traumoja ja käsittelemättömiä tunteita jotka osin purkautuvat tämän ihastuksen/pakkomielteen/päiväunihuumeen kautta.
Olen älykäs ja kekseliäs ja se näköjään johtaa vaan siihen, että koitan viimeiseen asti selvittää fiilikseni itse. Mutta lievä masennus on koko ajan pinnan alla. Ei, hän ei näe minua siten. Ei, hän ei koskaan tule näkemäänkään minua siten. Ei, mitään ei tapahdu koskaan ja sen odottaminen tarkoittaa ikuista turhautumista.
Jo kaksi vuotta hemmetti. Mulle alkaa riittää. Nyt täytyy keksiä kuka voisi terapoida mut jaloilleni ja omaksi pehmeäksi itsekseni -
Oudon tuttu tilanne tämä....hui!!
"Vain itsetietoinen ja henkisesti kypsä tyyppi pystyy vastaamaan, ei saa lähteä pelaamaan altavastaajana sillä tällainen kumppani tullaan tuomitsemaan syylliseksi mitä hirveimpiin väärinkäytöksiin ja seurauksena on ikuinen häpeä ja karkotus toisen seurasta."
Kuulostaa vähän raukkamaisen säälittävältä. Sitä joko omaa toista kohtaan arvostusta tai sitten jää rämpimään vain itsensä ympärillä ja ihmettelemään, miksi mikään ei toimi? vaikka kuinka vaan pyörii toisen ympärillä ja häiritsee mitätöimällä itsensä ja yrittämällä vetää toisen mukaansa samaa paskaa jauhamaan ja mitätöintiin.
Hm en oikein ehkä ymmärtänyt tota quiquin viestiä... mutta joo siis myönnän olevani kaikessa fiinissä älykkyydessäni ja kekseliäisyydessäni TODELLA DORKA ihan jo alkuunsa eikä tunteissani ole aikuisuuden hiventäkään. Perussäälittävää tunnekakkaa jota en selvin päin enkä ehkä kaameessa kännissäkään myöntäisi kellekään. Oikeesti arvostan sitä toista ja tullaan toimeen niin kuin ihmiset ja hyvät kaverit ainakin. Heikkona hetkenä rämmin näköjään oman navan syövereissä niin että rutisee. Siistimpää olisi pitää itseään vähemmän yli-ihmisenä ja puhua!!!!