Piti ensin vastaamani toiseen ketjuun, mutta aloitin uuden, jotten sotke sen varsinaista aihetta. Joku totesi, että esikoiset/ esikoiskässärit ovat henkilökohtaisen elämän tilitystä.
Minulla on ihan päinvastoin: olen kirjoittanut fiktiivisen tarinaan arkityön vastapainoksi. Toki pohjustanut esim. faktapuolen suht hyvin, koska tapahtumat sijoittuvat suurimmaksi osaksi ulkomaille. Oikeastaan ihmettelen sitä, että niin monet viitsivät kirjoittaa itsestään tai edes kutakuinkin itsestään. Sehän on tylsää. Kirjoittaminen on itsensä viihdyttämistä. Nimenomaan sitä. Omia asioita voi velloa muutenkin, ei niistä enää kirjoittaa tarvitse.
Minulla on ihan päinvastoin: olen kirjoittanut fiktiivisen tarinaan arkityön vastapainoksi. Toki pohjustanut esim. faktapuolen suht hyvin, koska tapahtumat sijoittuvat suurimmaksi osaksi ulkomaille. Oikeastaan ihmettelen sitä, että niin monet viitsivät kirjoittaa itsestään tai edes kutakuinkin itsestään. Sehän on tylsää. Kirjoittaminen on itsensä viihdyttämistä. Nimenomaan sitä. Omia asioita voi velloa muutenkin, ei niistä enää kirjoittaa tarvitse.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ehkä poimit kysymyksen minun tekstistäni? Ajan myötä minulle on tullut sellainen kokemus, että esikoiset ovat jonkintasoista terapiakirjoittamista, vasta sitten vapaudutaan hiljalleen kirjoittamaan muista asioista. Ensimmäisenä tulee mieleen Sofi Oksasen kirjat. Baby Janea en ole lukenut, mutta olen ymmärtänyt, että se on hyvinkin omaelämäkerrallinen. Stalinin lehmät olen lukenut, ja siinä erityisesti bulimia taitaa olla ihan omaa kokemusta. Ei varmaankaan päde kaikkiin kirjailijoihin.
Aika mielenkiintoinen tuo ajatuksesi, että kirjoitat fiktiivistä tarinaa arkityön vastapainoksi. Minä taas ajattelen, että arki ei ole ollenkaan tylsää vaan taruakin ihmeellisempää. Mutta: erilaisuus on rikkaus.
En kyseenalaista motiiveja kirjoittaa omasta elämästä. Minua se ei vain yhtään huvita. Olen käyttänyt jossain novellissa omaelämänkerrallista ainesta vahvasti muunneltuna, mutta sen enempää se ei minua kiehdo.
Minulla on tylsä asiantuntijatyö, joka päivä yhdessä ja samassa paikassa, paperia, palaveria, ei ikinä mitään vaihtelua, paperia, paperia vain.....Rupesin ihan tietoisesti kirjoittamaan käsikirjoitusta sen vastapainoksi, jotta jaksan käydä töissä - toinen työpäivä päälle kotona kässärin kimpussa, kun leipätyöpäivä on ohi. Mukavaa on ollut!
Saa nähdä, mitä kustantaja sanoo, no pianpa tuo on viimeisen päälle valmiina. Mutta kyllä tuo ihmeesti laajensti todellisuutta tuo kässäri - eikä se toivottavasti tähän yhteen jää. No, leipätyö hiukan harrasteita haittaa.
Eikö ole hyvä, että voi jättää sen puberteettisen minä-minä -kirjan väliin? Mennä suoraan siihen, mistä oikeasti haluaa kirjoittaa.
Toisaalta jotkut on tehneet vain yhden ja ainoan, sen omaelämänkerran ja siihen se on sitten jäänytkin. Esimerkiksi Taija Tuomisen Tiikerihai, se oli hyvä.
Mutta lähtökohtaisesti sanoisin, että mitä vähempi omaaelämänkertaa esikoisissa, sitä parempi. Ne sopivat kansalaisopistoihin ja muihin sentapaisiin paikkihin, joissa kirjoittavat eivät ole ajatelleetkaan koskaan julkaista mitään.
Oma kokemukseni päivätyön vatvomisesta esikois- ja miksei muissakin teoksissa on kaksijakoinen. Yhtä kaksijakoisia ovat ajatukseni työstänikin: toisaalta sitä rakastaa, toisaalta inhoaa. Olen julkaissut kaksi jännitysromaania, joista toisen päähenkilöllä on yllätys yllätys sama ammatti kuin itselläni. Sama työpaikkakin. Tätä teosta kirjoittaessani törmäsin erikoiseen tunteeseen. Työn ja työpaikan kuvaukset maistuivat kuivalle, kun taas päähenkilön yksityiselämän ja siellä esiintyvien ongelmien kuvaus palkitsi ihan eri lailla (eivät olleet omia ongelmia). Myös suurin osa tarvittavista ristiriidoista löytyi sieltä yksityiselämän puolelta. Ammatti ja työpaikka jäivät melko pitkälti pelkiksi kulisseiksi.
Uskon, että monilla kirjoittajilla on koneen naputtamisen lisäksi myös muita harrastuksia (toivon niin). Harrastusten piiristä saattaa löytyä paljon hedelmällisempiä aiheita, joita voi käyttää myös kirjansa sivuilla. Tässä piilee vain vaara, että kirjoittaa itselleen tärkeistä asioista ja unohtaa kokonaisuuden. Liian tarkka kuvaus ei välttämättä vie tarinaa eteenpäin.
Kiinnostaisi, mitä tarkoitat itselle tärkeistä asioista kirjoittamisella? Se itselle tärkeähän voi olla myös sellainen asia, mikä on eräänlainen kokonaisuus.
Minua on joskus syytetty yksityiskohdisa laistamisesta. En katso niitä arkielämässäkään, miksi sitten kirjassa? Toisaalta kun kirjoittaa ihan itselle vieraasta kulttuurista, joka on myös lukijalle vieras, ovat yksityiskohdatkin tärkeitä. Pitää kuvata uskottavasti paitsi sen vieran kulttuurin ihmiset, myös tunteet ja tunnelmat. Kadun äänet, värit, hajut ja maut.
Minulle on tärkeää, että kirjoitan jostain, joka on mahdollisimman kaukana omasta elämästäni. Tottakai oma itse tulee jollain tavoin esiin, esim. kielenkäytössä. Se on hyvin näköistäni. Mutta eikö se ole tarkoituskin? Kaikilla alkeiskursseilla jauhetaan sitä "omaa ääntä2 kyllästymiseen saakka, mutta tottahan se on: tekstin tulee olla persoonallista.
Kirjoittaessani yksityiskohdista tarkoitin esimerkiksi tiettyä suoritusta päähenkilön ammattiin liittyen. Työskentelen sairaalan päivystyspoliklinikalla ja olen monesti osallisena tilanteissa, joista tv.n sairaalasarjat saisivat vauhdikkaita actionkohtauksia. Valitettavasti ne ovat sarjojen myötä alkaneet kuulostaa myös kliseiltä. On taito saada vaikka jonkin monivammapotilaan hoito istutettua käsikirjoituksen riveille niin, ettei kuvailu muistuta oppikirjan tekstiä. Liikaa ei voi lähteä myöskään oikomaan.
Ja pari muuta vaatimusta:
1. Potilaan on oltava osallisena muuhun juoneen.
2. Hoitotilanteessa päähenkilöstä, tai muista kirjan hahmoista on tultava esille jotain uutta, vaikka hermo pettää.
3,. Muuta?