Täällä kirjoittelee eräs perhe-elämän vaatimuksia ilmeisestikin ymmärtämätön lapseton, jota on alkanut jokseenkin paljon tympimään erään äidiksi muutamia vuosia tulleen tuttavansa käytös.
Siis kuinka paljon ja kuinka pitkälle äidiksi tullutta oikein pitää ymmärtää ? Jatkuvia petettyjä lupauksia, jättämättä tehtyjä asioita, joista ollaan sovittu, ja kaikkea muuta sellaista. Ja aina syy on sama. Lapset. Kun pitää syöttää ja nukuttaa ja leikittää ja kaikkea muuta sellaista.
Siis tietysti sen ymmärtää, että lapset vievät oman aikansa ja heidän tarpeensa ovat etusijalla, mutta siihen alkaa todella mennä kärsivällisyys, että lasten varjolla tämä kyseinen tuttava kuvittelee, että lapset antavat jonkinlaisen oikeuden jatkuvasti jättää tekemättä mitä on luvannut ja muutenkin kohdella muita ihmisiä yliolkaisesti. Kuvittelisi nyt hänen sentään vähitellen itsekin tajuavan että mihin ne omat rahkeet riittävät ja mihin eivät.
Ja huvittavinta on se, että kyseinen henkilö oli ainakin ennen lasten saantia äärimmäisen kärkäs arvostelemaan muita pienimmästäkin unohduksesta. Hänen mielestään yksinkertaisesti sellaista syytä ei tuntunut olevan olemassakaan, että jonkun sovitun asian olisi joutunut jättämään tekemättä.
Siis kuinka paljon ja kuinka pitkälle äidiksi tullutta oikein pitää ymmärtää ? Jatkuvia petettyjä lupauksia, jättämättä tehtyjä asioita, joista ollaan sovittu, ja kaikkea muuta sellaista. Ja aina syy on sama. Lapset. Kun pitää syöttää ja nukuttaa ja leikittää ja kaikkea muuta sellaista.
Siis tietysti sen ymmärtää, että lapset vievät oman aikansa ja heidän tarpeensa ovat etusijalla, mutta siihen alkaa todella mennä kärsivällisyys, että lasten varjolla tämä kyseinen tuttava kuvittelee, että lapset antavat jonkinlaisen oikeuden jatkuvasti jättää tekemättä mitä on luvannut ja muutenkin kohdella muita ihmisiä yliolkaisesti. Kuvittelisi nyt hänen sentään vähitellen itsekin tajuavan että mihin ne omat rahkeet riittävät ja mihin eivät.
Ja huvittavinta on se, että kyseinen henkilö oli ainakin ennen lasten saantia äärimmäisen kärkäs arvostelemaan muita pienimmästäkin unohduksesta. Hänen mielestään yksinkertaisesti sellaista syytä ei tuntunut olevan olemassakaan, että jonkun sovitun asian olisi joutunut jättämään tekemättä.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Tuttavan käytöksestä; meitä on joka lähtöön. Jos yhden tuttavan elämän tyyli ei miellytä niin siirry etäämmälle. Ystävyyssuhteet ovat eri asia. Työpaikalla sopimusten laiminlyönnit harmittavat kyllä mutta siitä nyt ei varmaan ollut kyse.
Ei tarvi ymmärtää.
Ota etäisyyttä. Tuttavasi herää ehkä jonain päivänä siihen, ettei ole muuta kuin ne lapset. Ja sitten on mahdollisuus uusille aidosti vastavuoroisille ystävyyksille, jos niin halutaan puolin ja toisin.
Ei välttämättä itsekään tajua käytöstään. Helposti aika vain hujahtaa ja ei tää yks kerta nyt haittaa ajatusmalli jää päälle. Kerro asiallisesti, että sinua harmittaa tilanne että hän lupailee vaikkei vaikka paikalle kuitenkaan kykene tulemaan ja jos nyt äityli rupeaa kiivaasti takaisin huutamaan, kuinka et ymmärrä mitään ja sitä rataa, voit sitten hyvillä mielin perääntyä ja tiedät ainakin yrittäneesi.
Ehkä tuore äiti on stressaantunut tilanteesta itsekin. Saisikohan hän lapsiansa vaikka illaksi hoitoon, että pääsisitte ihan keskenänne viettämään iltaa?
Raskausaika ja äitiyden alku on hormoonien pyörrettä ja jokainen joka ei raskaana ollut, ei pysy sitä ymmärtämään. Itsekin joskus myönnän jämähtäneeni kotiäidin rooliin ilman että olen sitä edes itse tajunut. Onneksi minulla on ihania ystäviä, jotka puhuvat minulle suoraan eivätkä vain hylkää suorilta. Kaikkea ei todellakaan pidä ymmärtää, ei ryppyisiltä suloisilta mummoilta tai äidiksi tulleilta. Mutta reilua on ainakin kertoa mitä asiaa ei ymmärrä, ennen katoamista. :)
Hormoneitakaan ei voi syyttää kaikesta. Olen ollut kaksi kertaa raskaana & imettänyt ja en ole kokenut hormonien muuttaneen minua "joksikin toiseksi" NIIN etten järjellä kykenisi asiaa käsittelemään. Joten en minäkään tajua (vaikka raskaana olen ollut), miksi hormonien pitäisi mennä järjen edelle.
Jos aloittajan tuttava on ollut ennen itse kärkäs arvostelemaan muita asiasta, johon nyt itse sortuu toistuvasti, luulisi hänen huomaavan asian itse. Mutta ehkei hänelle asialla ole merkitystä. Aiemmin oli hänen loukkaantumisensa, kun muut peruivat sovittuja asioita, nyt on hänen lapsensa ja perhetouhunsa, joiden vuoksi muiden pitäisi ymmärtää ja joustaa. Ymmärrän oikein hyvin aloittajan kiukun.
kyllä se silti on reilua ensin kertoa mistä kiikkuu ennnekuin manaa ketää täysin. Sinun raskautesi ovat olleet helppoja, kaikille se ei vain ole niin. Hormoni ihan tieteellisestikin todistettuna vaikuttavat erilailla jokaiseen. Vapauttaa eri aineita kehosta, harvoissa tilanteissa laukaisee jopa skitsofreniaa. Tilanne myös vaikuttaa. Lähteekö raskauden myötä työ alta, missä tilanteessa parisuhde on ja hormonit voimistavat kaikkia tunteita, niin ilon kuin epätoivonkin. Itse olen aina ollut tasainen siihen 28 ikävuoteen saakka, raskaaksi tultuani persoonallisuuteni muuttui ihan täysin. Luulin välillä, että ihan oikeasti sekoan. Kaikki vihasivat minua, en uskaltanut käydä missään, koska minusta tuntui ettei kukaan halua viettää kanssani aikaa. Olin todella väsynyt jatkuvasti enkä saanut mitään toimimaan. Pelkäsin, että pitää minua rumana ja lihavana jne. Raskauden jälkeen kaikki tämä hävisi. Eli älä nyt vähättele kenenkään hormoonien vaikutusta vaikkei sinulla ole ollut suurta ongelmaa. Saman lailla eri ihmiset käyttäytyvät erilailla murrosiän, kuukautisten jne. kynnyksellä.
Olen samaa mieltä kuin Äiti itsekin. Kerro mitä mieltä asiasta olet, jos tyyppi ei siitä tajua niin sitten ainakin olet yrittänyt. Ihminen ei aina huomaa omaa käytöstään ja siksi ne läheiset ovat tärkeitä. Kyllä eniten arvostan niitä ihmisiä ympärilläni, ketkä suoraan sanovat, että järki päähän nainen jos tarvetta siihen on! Jos ennen on ollut kärkäs jotain sanomaan, sehän ei tarkoita, ettei tilanne ja mielipiteet voisi muuttua (ettei ihminen voisi kasvaa ihmisenä). En ainakaan itse ole samaa mieltä kaikesta nyt, kuin mitä 5 vuotta sitten.
Kumosin miinuksen. Tottahan se on, että raskaudet ovat erilaisia. Itsellä kolme takana, kaksi helppoa ja yksi todella hankala ja jopa itsetuhoinen. En ole ikinä ollut niin syvällä itsessäni ja päässäni niin negatiivisissa merkeissä kuin viimeisen raskauden kohdalla. Raskaushormonit eivät nyt tähän keskusteluun sinänsä enää liittyneet, mutta ei sitä kannata arvostella ketään jos oma raskaus ei ole ollut hormonien osalta hankala. Se oman mielen voima on aika uskomaton.
Itse olen ollut saman tapaisessa tilanteessa ystäväni kanssa, tosin hänellä ei ole lapsia ja minulla on. Aikatauluista luistamista, sopvitun perumista viime hetkellä (itse jo päässyt tapaamis paikalle) jne. Kyllä sitä piti vain sanoa suoraan etät perkele nyt vituttaa ja asiasta tuli keskusteltua ja ongelma poistuikin sillä.
Minun ystäväni sanoi kyllä tietävänsä kokoajan että tekee ikävästi, tarvitsi vain pienen potkun persuksiin että tajusi, kuinka ikävältä se minusta oikeasti tuntuu. Helposti ne lähimmät ihmiset jätetään huomiotta vaikka juuri heillehän se isoin arvostus pitäisi antaa. Meillä ainakin meno jatkuu entiseen malliin eli ilman myöhästelyitä ja perumisia, normaaleja poikkeuksia kummankin puolelta luukun ottamatta. :)
En vähättele hormoneita, mutta pointtini olikin, ettei hormonit saa aikaan mitään sellaista, mitä ei voisi järjellä selittää ja yrittää käsitellä. Ilman että on piru kaikille muille. Ja ei, ei omat raskaudet ole olleet tässäkään mielessä mitenkään helppoja, varsinkaan jälkimmäinen, mutta en mennyt sellaiseen tilaan, etten olisi kyennyt pahoittelemaan äkkipikaisia sanomisiani, sitä etten nyt ole ihan parasta seuraa jne. tässä "tilassa". Hormonienkin kanssa voi elää monella tavalla. Toiset huomioiden tai vain omaan napaan tuijottaen.
Mielestäni ystävää ei tarvitse hylätä selittämättä. Mutta väkisin ei voi ystävyyttä ylläpitää, jos toinen kertakaikkiaan asettaa perheensä toistuvasti kaiken muun edelle. Silloin voi hyväksyä sen, että nyt menemme elämässä eri suuntiin, mutta jos ihmiset on tarkoitettu yhteen ystäviksi, joskus koittaa parempi aika. Aloittajan voi olla vaikea selittää asiaa ystävälleen, jos vastaukseksi tulee sellaista mitä tässäkin ketjussa näkee: "sinä nyt et vaan voi ymmärtää, kun et ole itse kokenut just samaa". Uskon että empatiakykyinen ihminen kykenee eläytymään sellaiseenkin, mitä ei itse ole kokenut. Eli hyväksymällä sen, että joskus ystävätkin etääntyvät toisistaan, mutta ehkä palaavat yhteen, sallitaan aloittajan jättää välimatkaa ystävyyteen, joka ainakin tällä hetkellä ottaa enenmmän kuin antaa. Ja toisaalta hyväksytään ja sallitaan se, että hänen ystävänsä asettaa tässä elämäntilanteessa perheensä ja lapsensa muiden asioiden edelle.
Mun täytyy myöntää, että musta on tullut totaalisen huonomuistinen lapsensaannin jälkeen. Jos ei joka asiaa ole kirjoitettu ainakin 2 kalenteriin, en vain muista... Tiedä sitten mistä johtuu, mutta itseänikin häiritsee todella paljon, kun asioita jää tekemättä ja tapaamisia unohdeltua :(
Mulla meni välit poikki yhden parhaimmista ystävistäni kanssa hänen tultuaan äidiksi. Hän muuttui kaikkitietäväksi eikä aikaa tosiaan enää ollut hänellä mihinkään. Jos soitin hänelle niin hän vain puhui niin, että en saanut mitään väliin sanotuksi. Jotenkin minusta tuntui, että hän nosti itsensä ikäänkuin jollekkin jalustalle äidiksi tultuaan. Sen toki ymmärtää, että lapset vie oman aikansa, mutta on myös paljon heitä jotka osaa järjestää aikaa myös ystävilleen ja pitää heidät elämässään mukana. Kaikki muut ystäväni ovat säilyneet lapsen saannista huolimatta eli ihmisestä se on pitkälle kiinni arvostaako myös niitä lapsettomia ystäviään vai ei.
Toisaalta sinä et voi lapsettomana tietää millaista se lapsiperheen elämä on. Kyllä siinä lapset ovat etusijalla toisin kuin lapsettomilla, jotka voivat tosiaan tehdä ihan mitä huvittaa ja milloin huvittaa. Lapsiperheen arjessa ei tällainen ole mahdollista ja jos lapsi esim. sairastuu, lapsi pitää hoitaa. Aina ei ole saatavilla hoitajia sormen napsautuksella. Myöskin jotkut lapset ovat helpompia ja toiset vaativampia. Tuskinpa hän valehtelee, mutta ei osaa ehkä ajatella sinun näkökulmastasi asiaa. Pitäisi kyllä sanoa suoraan, että ei nyt pysty osallistumaan mihinkään ylimääräisiin juttuihin kun koti tilanne on niin kiireinen.
Minulla täsmälleen sama tilanne kuin aloittajalla ja edellisellä kirjoittajalla. Eräs ystävä muuttui todella radikaalisti lapsen saatuaan, ja ilmeisesti kuvitteli että lapsi antaa hänelle oikeutuksen jyrätä, pompottaa ja vähätellä toisia. Kun ystävää tapasi tai hänen kanssaan puhui puhelimessa, hän puhui koko ajan vain itsestään ja lapsestaan, ja muutamasta tutusta lapsiperheestä. Minun asiat eivät häntä enää kiinnostaneet, ja jos yritin joskus kertoa omia kuulumisiani hän alkoi puhua puheeni päälle omia juttuja tai höösätä lasta "voi voi voi äidin pikku muru" eli sellaista siinä tilanteessa ns. ei ihan välttämätöntä. Vuosi vuodelta tilanne muuttui vain pahemmaksi, lasta hän ei voinut koskaan jättää esim. isän hoidettavaksi että häntä olisi voinut tavata kahdestaan.
Ystävä oli myös mielettömän tarkka sovituista asioista ja tapaamisista, omaksi edukseen. Mielestäni sairastuminen on pätevä syy perua kummalta puolelta tahansa ja ymmärrän toki että lapsiperheessä sairastetaan. Pyrin myös itse pitämään kiinni sovituista asioista. Monivuotisen ystäväsuhteemme aikana jouduin kerran, siis yhden ainoan kerran, perumaan sovitun tapaamisen koska tulin kipeäksi. Ystävä haukkui minut ulkonäköä, pukeutumista ja koko olemusta myöten lyttyyn, sillä perusteella että eivät he, perheeliset ihmiset, voi muuttaa suunnitelmiaan tuosta vaan. Jälkeenpäin yritti "sopia" asiaa haukkumalla minua lisää. Hän itse perui tapaamisia jos perheessä sairastettiin (mikä siis on ymmärrettävää), tai hän ei vaan jaksanut tavata. Kerran olimme sopineet reissusta kylätapahtumaan läheiseen kaupunkiin (ystävän ehdottama). Aikataulut ja kyydit oli sovittu, ja edellisenä iltana ystävä perui, että ei hän jaksakaan. Kuitenkin hän oli jaksanut lähteä kyseisenä päivänä toiseen paikkaan, vielä kauemmaksi, josta kirjoitteli pitkin päivää status-päivityksiä facebookiin miten kyseisessä paikassa on niin ihanaa ja onneksi tulin tänne jne.
Tämän lisäksi, olin/olen vielä hänen lapsensa kummi. Olin kummeista se joka kaikkein eniten piti yhteyttä. Kävin kylässä, toin lapselle synttärilahjat ja joululahjat, tuliaisia matkoilta ja silloin tällöin muutakin lahjaa jos satuin löytämään jotain kivaa. Käytiin lastentapahtumissakin, missä nyt ihan pienen kanssa voi käydä. Ystävä muuttui myös mielettömän tarkaksi lahjoista. Aina oli jotain valittamista tai hän löysi lahjoista jotain vikaa ja osoitti sitten mieltään kun oli tuotu "huonoja" lahjoja. Jouduin myös vaihtamaan lahjoja kun ne eivät kelvanneet. Joskus myös itse rikkoivat tuomiani lahjoja ja vaativat minua vaihtamaan lelut uusiin, ja kun vein heille kuitin että vaihtavat itse (koska en todellakaan kehdannut mennä valehtelemaan liikkeeseen) osoittivat sitten mieltä.
Ystäväsuhde aiheutti niin paljon mielipahaa, että lopulta välimme katkesivat. Olin aina aivan mielettömän väsynyt tapaamisten jälkeen, jokainen tapaaminen ja lahjan osto muuttui ikäväksi velvollisuudeksi, joista stressasin jo hyvissä ajoin. Muiden lapsen saaneiden ystävien kanssa (olen mm. toisenkin ystävän lapsen kummi) on sujunut mukavasti ja ystävyys on tuntunut edelleen vastavuoroiselta. Yleensä ihmiset tunnistavat mikä on "normaalia" käytöstä ja mikä ei. Mielestäni vuosikausia ei äitikään voi enää vedota "hormonaalisiin häiriöihin" vaan huono käytös on yksinkertaisesti huonoa käytöstä. Äitiys voi todellakin muuttaa jotkut todella itsekeskeisiksi.
Hassua, mutta olipa huojentavaa lukea tekstisi! En siis olekkaan ainoa, jonka "lapsellinen" ystävä kohteli kaltoin!
Minulla oli hyvin samankaltainen "ystävyys-suhde", joka katkesi ihan hiljattain. Todella kauan suostuin olemaan "lapsellisen" ystäväni pompoteltavana. Aina mentiin hänen pillin mukaan, oli kyseessä iltalenkki tai kauppareissu.
Pyysin viimein ystävääni juttelemaan kanssani asiasta - siitä että MINUSTA tuntuu pahalta ja siitä että MINÄ tunnen oloni hyväksikäytetyksi. Sainkin sitten sellaisen haukkumisen ja ylimielisen käytöksen siitä osakseni. Minä olen kuulemma epäkypsä ja ties vaikka mitä! Hän sanoi ihan suoraan, että hän saa käyttäytyä juuri niin kuin haluaa eikä hänen tarvitse sitä mitenkään selitellä koska HÄNELLÄ on mies ja lapsi. - Se kertoikin sitten sen ystävän ajatusmaailmasta riittävästi minulle. Ja vuosien ystävyys sitten loppui siihen. En jaksanut enää. MIKSI vain minulla on velvollisuuksia ystävyyden suhteen? Eikö molemmilla ole velvollisuuksia ja sitä myöten oikeuksia nauttia tasapuolisesti ystävyydestä? No, nyt voin sanoa, että olen helpottunut että asia ratkesi - vaikkakin aika harmillisesti, mutta kuitenkin. Toivottavasti tuo ihminen pärjää elämässään sitten tuolla asenteella. Että saa kohdella muita ihmisiä miten tahtoo kun on MIES ja LAPSI. En voi kuin sääliä häntä. Entistä ystävääni.
Kyllä ystävyyden pitää olla vastavuoroista, ja molemmilla mahdollisuus kertoa asioistaan ja elämästään. Vaikka vaakakupit eivät koko ajan olisikaan tasan, joskus voi toisella elämä mullistua vähäksi aikaa jostain syystä, mutta jos toinen alkaa sanella täysin pelisäännöt ja pompotella minkä tahansa tekosyyn varjolla, se ei todellakaan ole oikein.
Kuten tuossa alempanakin ehdotettiin, myös minä sanoin näistä asioista kahteen kertaan, ja toiseen kertaan ystävyytemme sitten katkesikin. Samoin minä sain kuulla olevani itsekäs kakara jne joka ei ymmärrä perheellisiä.
Kumma juttu, kun minusta tämä ystävän käytös muuttui lapselliseksi lapsen saatuaan. Huomasin hänestä mm. sellaista, että riideltyään vaikkapa miehensä kanssa hän saattoi kostaa asian jollekin toiselle "sillä tekosyyllä että ärsytti niin paljon", jollekin omalle tai miehen sukulaiselle. Kauhuissani kuuntelin, kuinka hän kertoi ja kehuskeli mitä kaikkea törkeää oli kenellekin kirjoittanut tai minkälaisia toimenpiteitä tehnyt koston nimissä. Jos mies oli paska, sai joku toinen kärsiä. Luulen, että sain itsekin osani tästä. Ystävä saattoi esimerkiksi haukkua minut yllättäen jostain viikkoja tai kuukausia sitten tapahtuneesta asiasta joka ei ollut aikaisemmin häntä häirinnyt tai haitannut, mutta alkoi yllättäen haitata. Epäilen, että hän oli alunperin suuttunut jollekin toiselle jostain muusta asiasta, ilmeisesti ei ollut saanut riidellä tarpeeksi ja haukkui sitten varmuuden vuoksi minua ja kenties muitakin tuttavia jonkun tekosyyn varjolla.
Kertakaikkisesti ystävä muuttui niin vihamieliseksi minua kohtaan, että aloin suorastaan pelkäämään häntä ja hänen raivokohtauksiaan (ja miksi hän minua taas sillä kerralla keksii nimitellä), koska niitä saattoi todellakin tulla aivan yllättäen. Toki asia vieläkin harmittaa joskus, mutta olen tyytyväinen ettei minun tarvitse olla enää hänen kanssaan tekemisissä. Puhdas omatuntokin minulla on, sillä ymmärsin, siedin ja kestin enemmän kuin tarpeeksi (monta vuotta) ystävän käytöstä. Kummin roolinkin hoidin kunnialla.
Eipä tähä muuta mielestäni sanoa voi, kuin jos joku (tuli äidiksi, isäksi tai vaikka pomoksi tai työttömäksi - miksi vaan) alkaa käyttäytymään ikävästi muita kohtaan, on asiasta hänelle kerrottava ja jos tilanne ei muutu, niin ainakin on tosiaan koitettu.
Ihminen suurien muutoksien kynsillä tai paineen alla tai vaikka ihan vain elämän elämisen ohessa ei aina ole samanlainen. Harvemmin sellaisia muutoksia itse huomaa ja siksi onkin mukavaa kun on ystäviä, jotka vetävät välillä maan pinnalle.
Epäreilua sen sijaan mielestäni on juuri tuo yhtäkkiä katoaminen, sillä kaikille meille saattaa elämässä sellainen hetki tulla, että tarvitsisi vähän apua tai sitten tuota asioiden esille ottamista. Se jää sitten jokaisen omalle vastuulle, kuunteleeko ystävän neuvoa vai ei.
Niinpä. Minä sanon silloin aikanaan suoraan tälle ystävälleni, että hän käyttäytyy nyt huonosti minua kohtaan ja jotenkin vähättelevästi äidiksi tulonsa jälkeen. Valitettavasti hän ei oikein tainnut ymmärtää tai halunnut myöntää asian olevan niin. Mielummin hän jatkaa elämäänsä ilman minua ja kieltämättä minäkin ilman häntä kun kerran olemme kasvaneet ihmisinä niin eri suuntiin.
joku äiti taas kirjoitti tämän tyypillisen YLIMIELISEN KLISEEN: "lapsetonhan voi tehdä IHAN mitä huvittaa ja milloin huvittaa". No niinpä niin..hoh hoijjaa. Voihan niitä laiskoja yksinäisiäkin tietty olla, mutta useimmilla lapsettomilla on AIvaN YHTÄ KIIREINEN ELÄMÄ täynnä velvollisuuksia, ja aikatauluja kuin lapsellisillakin Mutta tätähän ei tajuta.Esim. olin itse kerran lapsenhoito-työssä, ja samana aikaan opiskelin illat, oli koko ajan kiirettä, matkustusstressiä kodin ja koulun välillä venyi pitkälle ilta/yöhön, mutta ei olisi tullut MIELEENKÄÄN tämän hoitolapseni ja opiskelujeni takia alkaa tekemään ohareita ystävilleni tai käyttäytymään jotenkin ylimielisesti, olemaan vastaamatta kirjeeseen ym.
"joku äiti taas kirjoitti tämän tyypillisen YLIMIELISEN KLISEEN: "lapsetonhan voi tehdä IHAN mitä huvittaa ja milloin huvittaa". No niinpä niin..hoh hoijjaa. Voihan niitä laiskoja yksinäisiäkin tietty olla, mutta useimmilla lapsettomilla on AIvaN YHTÄ KIIREINEN ELÄMÄ"
Tuota..joo, mutta sillä erotuksella että ihmiset joilla on lapsia niin he eivät voi heittää lapsia johonkin nurkkaan ja lähteä esim. kahville vapaapäivänä 5 minuutin varoitus ajalla. Kyllä se on satakertaa helpompaa lapsettomalle jonka ei tarvitse ensimmäisenä miettiä sitä, että saako lapsille hoitajan, ottaako heidät mukaan vai mitä tekee. Vaikka lapsettomilla toki ovat omat menonsa ja harrastuksensa, he ovat silti vastuussa vain itsestään. Perheellisen täytyy aina sumplia menonsa koko perheen menojen mukaan.
Niin eihän äityis kusipäisyyttä poista...
Mukava lukea näitä juttuja ja eri mielipiteitä :)
Itse olen raskaana tällä hetkellä ja pelottaa ajatus tulevasta vauva-arjesta. Me ollaan jo kaveriporukassa ihan avoimesti puhuttu niistä peloista että mitä jos mä muutun lapsen saannin myötä ja "kadotetaan" ystävien kesken se yhdistävät jutut. Tai että mä vieraannun heistä, kun en enää osaa puhua muutakun vauvasta(jota en todellakaan halua tapahtuvan).
Mä olen ite pyytänyt että mun ystävät kertoo mulle heti jos rupean käyttäytymään jotenkin eritavalla, etenkin jos se loukkaa jotakuta. Tietysti alkuun ei varmaan kerkeä nähdä ystäviä pitkiin aikoihin niinkuin ennen, mutta he onneksi tietävät sen itsekkin. Mutta sitten kun on saanut vauva-arjen pyörimään niin toivon sydämestäni etten herää siihen että olen menettänyt kaikki ystäväni, koska he ovat yhtä rakkaita ja tärkeitä mulle kuin oma nykyinen ja tuleva perheeni.
Meillä on jo odotusaikana roolit mennyt niin että kaverit valittavat kun puhun niin vähän raskaudesta. Olen tietoisesti välttänyt puhumasta vauvasta ja raskausjutuista lapsettomien ystävieni kansa, jotta heitä ei rupeaisi ärsyttämään ainainen vauvalässytykseni.
Itse inhoan ihmisiä jotka ei osaa ottaa huomioon muita puheissaan ja käytöksessään, joten yritän olla olematta itse sellainen.
Minun mielestäni tämä on outoa, jos joutuu välttelemään ystäviensä kanssa sitä aihetta, joka on itsellensä kaikista isoin tällä hetkellä. Onko ystävät siis jotain viihytyskeskuksia, jos puheenaiheet tylsistyttää niin eikun välit poikki vaan. Siis huono käytös on tietysti huonoa käytöstä eikä sellaista tietenkään kannata kenenkään sietää. Mutta rankkaa on jos joutuu välttelemään puheenaiheita, varsinkaan kun lapsista puhumisen ei luulisi loukkaavan ketään.
Mulla ei ole lapsia enkä ole raskaana, mutta kuuntelen mielelläni jos ystäväni haluaa puhua aiheesta. Samoin kuuntelen lapsettoman työaiheet ja vaikka kynsien viilaamiset jos niikseen tulee.
Niille joille ystävyyssuhteet ovat enimmäkseen pinnallista ajankulua ja viihdytystä suosittelen vuokraamaan vaikka hyviä leffoja. Ne voi sitten palauttaa ja useimmiten saa mitä tilaa.
Ei ihme että monet pelkää lähestyä toisia ihmisiä ja ystävyyssuhteiden solmiminen on niin pirun vaikeaa, kun pitää pelätä että puhunkohan nyt oikeista puheenaiheista ja että kyllästytänköhän nyt porukan kuoliaaksi.
Kaikki muuttuvat ja kaikilla on oikeus muuttua. Vanhemmuus muuttaa tärkeysjärjestystä, se on sanomattakin selvää kun lapset eivät voi itsestään huolehtia. Ja on se piru vie totta että lapseton voi tehdä mitä huvittaa (verraten lapselliseen). Harrastukset ja opiskelut eivät ole pakollisia, omia valintoja. Useimmat tekevät kyllä työtä, mutta sen ulkopuolella on kyllä huomattavasti enemmän tilaa, kun ei ole vastuussa toisen ihmisen hyvinvoinnista.
Mutta eihän kukaan ole sanonut ettei lapsista saisi mitään puhua. Luitko viestejä ollenkaan, tai sitten et lukenut niitä ajatuksella?
Ongelmana oli se, että jotkut äidit käyttävät lasta tekosyynä pompottaa toisia ja nostavat itsensä jalustalle äidiksi tultuaan eivätkä jaksa enää kiinnostua toisista. Vauva-aikana tätä voi vielä katsoa läpi sormien ja se on jopa ymmärrettävää, mutta jos tämä pompotus ja "minäminä" -asenne jää pysyväksi olotilaksi niin yhtään sen enempää kuin äidillä ei ole velvollisuutta viihdyttää sinkkukaveria, ei sinkkukaverilla ole mitään velvollisuutta olla yksipuolisesti kuuntelijana saamatta koskaan kertoa omia kuulumisiaan tai alkaa nöyristelemään äidiksi tullutta.
Entäs jos kyseinen tilanne sattuu omalle kohdalle niin että tämä mainittu henkilö onkin oma vaimo/tyttöystävä joka on tullut äidiksi...?
Itse ainakin olen kuullut kunniani miljoona kertaa jo nyt vaikka lapsi 3KK,vatsanvääntelyä,hikoilua,päänsärkyä,jopa pelkoa olen kärsinyt sen ajan...omalla kohdalla asiat eivät olleet noin ennen lapsen syntymää...meneekö kaikki äidit aina aivan sekasin kun ne ovat saaneet muksun ja rupeevat olemaan paikallaan ja huutelemaan äijäänsä paskaksi ja tuo sitä tee tätä...meillä kylläkin äiti tekee KAIKEN IHAN ITSE vaikka yritän häelle jo 6:tta kuukautta toilottaa että jättää ne kotihommat minulle...aamulla on pyykit kuivumassa ja tiskit tiskattu...:D ja toinen asia on että en saa tuota naista mihinkään ilman etten ole itse mukana,meillä on silmäkontakti 24/7 ja se rasittaa kanssa todella pahasti...Sitä ei saisi olla,mut kaitpa se "tekosyynä" tähän kelpaa et muksu tarvii isää...
3 kk ikäinen vauva tarvii vielä todella paljon äitiänsä jo imetyksenkin vuoksi. Kyllä sun pitäisi tuollainen yksinkertainen asia ymmärtää ja muutenkin tuosta sun sepostuksesta ei ota oikein mitään selvää, ei päätä ei häntää. Vaikuttaa lähinnä vaan joltain kiukun purkamiselta täällä palstalla...
Oletko äidinkielenopettaja? ei tämä ole kirja-palsta :D muutamat kirjotusvirheet tms. eivät silti tätä asiaa vähennä,tai tee ihmisestä huonoa..ja luitkos jostakin että äiti imettää edes?? KANNATTAIS MIETTII MITÄ PUHUU...tai olla sanomati mitään jos ei viiti vaivautua lukemaan kunnolla...Vai oletko niitä tyyppejä " aih! kirjotusvirhe,oho..tuli orgasmi ihanaa,jes taas pääsee vituilemaan tyhmille "... näitäkin täällä tuntuu olevan..."älä valita,jäit kiinni!" on toinen...noo,huvinsa kullakin,mikäs siinä jos siitä kiihottuu,mun mielestä se on sairasta,en susta tiedä :D
itsekkäimpä lapsettomat ovat, vaihtelevat kumppaneitaan ja pitävät sitten koiria jotkan ovat "helpompia " pitää kuin meteleivät muksut. eivät kerää koirien paskoja vaan jättävät ne lapsien kiusaksi joka paikkaan.
Entäs sitten me, jotka ei niitä lapsia saada, vaikka halutaankin? Koira kyllä on verraton kaveri tällaisessa tapauksessa. Olemme moneen otteeseen huomanneet kavereiden yhteydenpidon vähentyneen tai loppuneen lastensaannin jälkeen.
On todella järkyttävää lukea ihmisten mielipiteitä sekä tästä keskustelusta että muistakin keskusteluista, miten heppoisin perustein ihmiset tuomitaan yhden asian perusteella mm. itsekkäiksi tai kateellisiksi, vaikka ei edes tunneta ihmistä. Kova on tarve mestaroida toisten elämää, mutta mikähän on oikeasti oman elämän laita? Kovia ollaan arvostelemaan ja tuomitsemaan, vaikka tuskin itsekään niin täydellisiä ollaan.
Mielestäni tämäkin, että haluaako lapsen vai ei, on jokaisen oma asia. Yksinään se, että on lapsia tai ei ole lapsia ei ketään itsekkääksi tee. Tai tee kenestäkään huonoa tai parempaa ihmistä. Esimerkiksi siihen tarkoituksenmukaiseen lapsettomuuteen tai siihen ettei halua parisuhdetta voi olla ihan "päteviä" syitä. Mistä me täällä kenenkään elämästä ja menneisyydestä tiedämme, tai terveydentilasta. Esimerkiksi jotkut neurologiset sairaudet voivat olla todella lamauttavia, mutta eivät kuitenkaan "näy päällepäin". Tai jos ihmisellä on ollut aivan järkyttävä lapsuus, voi olla aikuisena kauan niin heikoilla että hyvä kun jaksaa omasta itsestään huolehtia. Joskus ihminen voi oikeasti kokea, että hänestä ei kertakaikkiaan ole vanhemmaksi, tai se vaatisi kohtuuttomia ponnisteluja. Jos tähän kuvioon sitten kuitenkin hankkii lapsen, eikä selviydykään, ovat ihmiset taas mestaroimassa "että eikö se yhtään ajatellut kun lapsia hankki, olis nyt tajunnut jättää ne tekemättä, nyt ne sen lapset on sitten toisten riesana, voi lapsiparkoja kun niillä on tuollaiset vanhemmat/äiti/isä".
Ei kenelläkään ole oikeasti minkäänlaista velvollisuutta alkaa selittää, varsinkaan vieraille, mutta ei ihan kaikille tutuillekaan miksi ei halua lapsia tai miksi elää elämäänsä kuten elää. Toki on heitäkin, joilla on asiat aivan kunnossa, mutta eivät lapsia halua. Vaikka syy olisikin se, että ei pidä lapsista tai ei löydy sopivaa puolisoa, miksi se on keneltäkään toiselta pois. Jos kuitenkin pystyy elämään itsensä ja omien valintojensa kanssa eikä dissaa toisia, miksi se on toisista niin häiritsevää? Vai onko se vaan niin, että joillekin joku kohde ja "syntipukki" on löydettävä, johon on helppo purkaa oma paha mieli, huono päivä tai elämän pettymykset. Joillekin se on ulkomaalaiset, joillekin työttömät, toisille pikkulapset vanhempineen ja toisille vanhat piiat ja pojat.
"vähän ymmärrystä" tuossa ylempänä puhut täyttä asiaa!! ihan oikeasti täyttä asiaa...
niin ja eihän sitä voi tietää ennenkuin lapsen hommaa,että onko isäksi...miten siihen muka voi sanoa "olisit miettinyt aikasemmin" jos ei kerran ole millä asiaa kokeilee...kertokaa nyt joku...? omasta kokemuksesta voin sanoa että yllätyin monestakin asiasta lapsen syntymän jälkeen joita en tiennyt,tai edes ajatellut...vaikkakin kaikkea mahdollista ajattelee kun tietää saavansa lapsen...väkisinkin ajattelee,ei ihmistä olekkaan joka ei miettis siinäkohtaa kaikkea siihen liittyvää...