Moi.. Oon 10 vuotias tyttö ja mulla on mun mielestä masennus. Mutta äiti eikä veli eikä varsinkaan iskä usko tätä. Oon ihan loppu tähän huonoon itsetuntoon, itkemiseen, itsemurhatoiveajatteluun, huonoon ruokahaluun ja unettomiin öihin. Kukaan ei tajuu mua enkä usko että kenellekään voi enää puhuakaan.
En ees viitti, äitille ku kerroin se sano etten enää saa puhuu tollasia ja iskä on ite mielenterveysongelmainen ja sillä on samat sanat ku äitillä. Veljen tyttöystävä on masentunu ja se veli sano ettei haluu kuulla enää yhtää koko sanaa. veli on siis 15. En jaksa, ei oo kavereita koulussa ku vaa 1 ja ei sekää kuuntele koska sitä ei kiinnosta. Vapaa-ajalla ei oo kavereita kun vaa 2 joille en viitti kertoo tätä. En tiiä mitä teen koska en enää jaksa. Koulussa on vaikee keskittyy mut koulun yritän pitää tasasena kun se on ainoo missä saan olla ettei joudu olla kotona. Mut älkää käsittäkö väärin, ei mulla oo kotona paha olla, mut se on ihan sama missä oon, mut koulussa ei tarvii puhuu kenellekkään yhtään mitään. Siel koulussa välillä isommat varastelee pipoa ja huutelee, ja ne on jotai 2 metrisii idioottei joita pelkään. Jos kertoisin opelle, joutuisin varmaa enemmän hankaluuksiin. Sit koulussa kans oon hiljaa enkä kerro masennuksest opelle koska en haluu puhuu sille. Oon sen kaa hyvis väleis kyl mut se on mies ja se on vähän niinku... Tyhmää jos kertoisin sille ku vanhemmatkaa ei usko. Sitten jos mä opelle kertoisin ni se ois kyl hyvä koska sit ne ymmärtäis miks on vaikee keskittyy. Mut en kerro. Koulupsykologi on menny toiseen kouluun ja terveydenhoitajan kautta ei saa apua meijän koulus.
Mitä teen?
En ees viitti, äitille ku kerroin se sano etten enää saa puhuu tollasia ja iskä on ite mielenterveysongelmainen ja sillä on samat sanat ku äitillä. Veljen tyttöystävä on masentunu ja se veli sano ettei haluu kuulla enää yhtää koko sanaa. veli on siis 15. En jaksa, ei oo kavereita koulussa ku vaa 1 ja ei sekää kuuntele koska sitä ei kiinnosta. Vapaa-ajalla ei oo kavereita kun vaa 2 joille en viitti kertoo tätä. En tiiä mitä teen koska en enää jaksa. Koulussa on vaikee keskittyy mut koulun yritän pitää tasasena kun se on ainoo missä saan olla ettei joudu olla kotona. Mut älkää käsittäkö väärin, ei mulla oo kotona paha olla, mut se on ihan sama missä oon, mut koulussa ei tarvii puhuu kenellekkään yhtään mitään. Siel koulussa välillä isommat varastelee pipoa ja huutelee, ja ne on jotai 2 metrisii idioottei joita pelkään. Jos kertoisin opelle, joutuisin varmaa enemmän hankaluuksiin. Sit koulussa kans oon hiljaa enkä kerro masennuksest opelle koska en haluu puhuu sille. Oon sen kaa hyvis väleis kyl mut se on mies ja se on vähän niinku... Tyhmää jos kertoisin sille ku vanhemmatkaa ei usko. Sitten jos mä opelle kertoisin ni se ois kyl hyvä koska sit ne ymmärtäis miks on vaikee keskittyy. Mut en kerro. Koulupsykologi on menny toiseen kouluun ja terveydenhoitajan kautta ei saa apua meijän koulus.
Mitä teen?
Vastaukset 28
Vanhimmat
Joskus perheellä on muutenkin niin vaikeaa, ettei sieltä löydy voimaa auttamiseen, vaan ainoa reaktio on tuollainen mitätöinti. Rohkeasti vain ulkopuolista apua. Kyllähän kouluterveydenhoitajan kautta pitäisi saada apua, vai eikö siellä edes ole sellaista? Tietenkin voit pyytää opettajaa hankkimaan sinulle apua. Opettajasi varmasti ymmärtää, ettei aina kotoa ole saatavissa riittävästi apua ja hänellä on kyllä myös oma velvollisuutensa järjestää oppilaalleen tarvitsemaansa apua.
Jos haluat pikaista apua, niin kävele terveyskeskuksen päivystykseen ja kerro siellä, että sinulla on itsemurha-ajatuksia. Tämä vaatii aikalailla rohkeutta, mutta apua järjestyy heti ja välittömästi ja ilman minkäänlaisia epäilyjä, että oletko oikeasti avun tarpeessa vai et.
Kiitos, mä harkitsen kyllä tota terveyskeskukseen menemistä, mutta terveyskeskus on kyllä keskustassa mut kai toi sairaalakin käy?
Tällaisissa tapauksissa uskon, että mikä tahansa terveydenhuoltoyksikkö ottaa asian haltuunsa.
Saa nähä uskallanko tai onko ees yhtä ainutta kaveria joka nyt vois tulla mukaan.
Kyllä muutkin voi vastata? Tällä ei viel pitkälle pääse jos en uskallakaan..
Muista että olet sisimmässäsi arvokas ja tärkeä ihminen, mikäli käy niin surullisesti että et saa tarvitsemaasi rohkaisua/kuuntelemista kovin nopeasti niin se ei tarkoita ettetkö ansaitsisi sitä.
yritetään muistaa :(
Tervehdys lauantai-iltaasi lähes 6-kymppiseltä sinkkunaiselta. Minä ikäerostamme huolimatta pystyin samaistumaan fiilikseesi. Mulla oli jotenkin ihan samanlaista just sen ajan, kun koulua kävin ja kotonani asuin, eli mun tapauksessa yo-tutkintoon asti. Niin se varmaan on, kuten tuolla jo jotkut sanoivat, että perheenjäsenillä ei aina ole resursseja tajuta, mitä lapsen tarvitsisi saada puhua ja tuoda esiin. Minä myös elin ihan yksin syvimpien asioideni kanssa. Mulla oli hyvä perhe ja sisaruksia, asiat hoituivat, ihan ok-väkeä, mutta henkistä tukea ja keskustelua en saanut mihinkään asiaan. En ymmärrä sitä muutoin, kuin että nyt jo edesmenneet isä ja äiti eivät olleet ikinä omassakaan elämässään oppineet sitä, että vanhemmalleen voisi ja pitäisi saada puhua syvimmistä fiiliksistään just lapsena, keskenkasvuisena. Kyllähän tukea tarvitsevat kaikki, niin lapset, nuoret kuin aikuisetkin. Sikäli olet jo nyt hyvillä jäljillä, että tiedostat ja osaat pukea sanoiksi, mitä tarvitset ja just sen, mikä sinua auttaisi, eli aikuisen henkilön kanssa luottamuksellinen keskustelu. Tärkeintä olisi sinun saada kertoa, miten sinä koet ja miltä sinusta tuntuu. Ei ole olemassa oikeita tai vääriä tunteita. Kun toisen kanssa puhuu, kummasti asiaan saa laajuutta, näköalaa, suuntaa.
Itse sitten, muutaman vuoden sinua vanhempana tosin, menin kunnalliselle lääkärille. Se tuntui ihanalta, kun se setä silloin ihan luontevasti kuunteli kaikki mun elämäni valitukset ja vaivat. Valtava huojennus. Sitten myöhemminkin kävin hänen luonaan, minulla oli myös joitakin ruumiillisia oireita. Näin vähitellen aloin huomata, ettei mun tarviikaan odottaa keskusteluapua, neuvoja ja tukea just vanhemmiltani ja yleensäkään lähisuvustani, vaan ikään kuin turvallisempia olivatkin ihan vieraat ihmiset, joita usein ammattiauttajiksikin sanotaan.
Koska olet kymmenen vee, niin katsopa netistä tai jostakin kuntasi oppaasta, millaisia lasten- ja nuorten terveyspalveluja kunnassasi on. Sieltä saisit vinkkiä, minne menisit juttelemaan. Tulikin jo esiin kunnallinen päivystys tai jokin poliklinikka, mutta itse ajattelen, että on vähän iso kynnyt noin nuoren mennä yksin sinne. Ei kai siihen kodista lupaa tarvittaisi, en tiedä? Ainakin ensin voisit etsiä jostakin nuorisotoiminnasta jonkin nuorisonohjaajan, diakoniatyöntekijän, pyhäkoulunopettajan; nuo tulivat mieleeni, mutta on sitten varmaan muitakin kuin nuo jotka löytyvät seurakunnista. Riippuu nyt asutko maalla vai taajamassa vai jopa pk-seudulla. Jos pa-seutu, niin etsimällä nuoriso- sitä ja tätä, saanet osumia. Sitten soittaisit semmoiseen numeroon ja juttelisit. Näin useinkin annetaan lisäneuvontaa siihen, miten jatkossa toimia.
Lienee olemassa myös Auttavissa Puhelimissa jokin Lasten ja nuorten Auttava Puhelin tai vastaava. Soita semmoiseen ja puhu asiaasi ja pyydä neuvoja. Voit siis ihan hyvin soittaa mihin tahansakin Auttavaan Puhelimeen (katso netillä, onko sulla mahdollisuus?) panemalla paikkakuntasi mukaan googlelle. Jotkin puhelimet ovat valtakunnallisia. Niistä joka tapauksessa saisit apua ensi askeliin, jotta mihin suuntaan. Puhuminen aina on minua helpottanut, vieraan ihmisen kanssa. Semmoset, jotka tekevät sitä työtä eivät ihmettele mitään, eivät torju, eivät tuomitse, vaan ne kertakaikkiaan tajuavat just sen, mitä minä haluan kertoa ja ottavat jotenkin kantaa. Auttaa suunnattomasti.
Näin minä olenkin koko ikäni toiminut, oikeissa, tärkeissä asioissani. Olen nimittäin elänyt tämän elämäni perheettömänä, yksinään, mutta kuitenkin monia ystäviä omistaneena. Heidän kanssaan sitten aikuisena pohdinnat tosi antoisia. Sitä lopulta huomaa, että kaikkikin ihmiset pohtivat samoja asioita ja kärsivät aika samanmoisista fiiliksistä, kukin vuorollaan.
Toivonpa vain, että pääset asioissasi eteenpäin. Olet tosi kypsä ja asiallinen ihminen. Sinä tulet elämässä hyvin selviämään, vaikka nyt tämä varhaisnuoren elämäkohta tuntuukin takkuiselta. Eihän sille voi mitään, jos siellä perheessäsi on jotakin lukkoisuutta. Monet asiathan siellä toimivat hyvin. Niin oli minullakin, ja olen niistä ikuisesti kiitollinen. - Tämmöstä tuli mieleeni. Vähä pitkä texti :-) .
Heippa ja Halaus.
Lisään tuo jutusteluuni, että esim netistä löytyy tämmöinen linkki
http://www.lohja.fi/linkki/docs/AUTTAVAT PUHELIMETPDF.pdf
Jos tuolta jaksat etsiä sinulle, lapselle/koululaiselle/nuorelle sopivan numeron, johon jutella, niin soitapa ensin.
Annoin Googlelle "Auttavat puhelimet" ja sivuja auottavaksi tulee monia, joista varmaan monia koululaisille ja varhaisnuorillekin sopivia. Vaatii vähän sinulta hommaa, mutta toivon, että jaksat.
Saatat löytää sopivan nettikeskustelupalstankin. Nythän en tiedä, onko käytössäsi netti helposti.
Tietysti on vaikea hahmottaa, miten toimisit, koska en tiedä, millaisella paikkakunnalla asun. Itse olen pk-seudulta. Ja toisaalta, voihan olla, ettei sinulla ole varaa soitella (kännykällä).
Siinä tapauksessa ihan pakeille puhumaan pyrkiminen parasta...
Vapaaehtoistoiminnoissa useinkin yritetään haravoida justiinsa 'aikuisen puutteessa' olevia lapsia ja nuoria, ns. etsivää nuorisotyötä.
Nyt, yksi hyvä löytö:
Lasten ja nuorten puhelin
116 111
Puhelu on maksuton
Tämä on suora lainaus, minkä löysin just.
Tuo numero on vähän.... Eikö siihen tule eteen mitään 09 tai jotain.
Kokeilla voi (tämä oli sivulla http://www.lastenjanuortennetti.net/ )
Heippaaaaaaa!
Paljon tekstistäsi
Heipati vaan, tässä taas täti viime ehtoolta. Tiätsä, ei se ihme, ettei ne just muuta sanonut... Kyllähän se nyt heidän kannaltaan oli ihan eri asia (eri tunne?), kun soittaja toisen puolesta soittaa. Silti, ymmärrän hyvin, että sinulta meni pupu pöksyyn; kyllähän niin voi sattua. Kun puhelu aukeaa, menee ihan lokkoon. Turhaahan se oli niin ujo olla, mutta tulevaisuudessa rohkaistut...
Suosittelen, että jatkat esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivuilta sopivan numeron tai nettikeskustelun löytämistä. Sitkeyttä vaatii aina itselleen apua etsiä, oon ihan koko ikäni niin kokenut; kuten sanoin vähän yli kymppivuotiaana aloitin. Itseluottamus nousee siitäkin, kun pystyy itse hoitamaan omia asioitaan, puhumaan, kun puhututtaa sekä varsinkin se, että on tuskainen olo sulla, niin järkevintä on etsiä heti apua.
Sanosit nyt suunnilleen ees, missä päin Suomenmaata asustelet, ja maallako vai?... taisit ilmaista jo, että pitkä matka keskustaan, niin lähiössäkö-kö... -Auttaisi vähän hahmottamaan....
Palaa ihmeessä ketjuusi vielä. Kertoile fiiliksistäsi. - Mitä tänään sulle kuuluu?
- Jos mulle tulee vielä jotakin oivallusta suhteesi, niin kirjoitan tänne :-) .
En osaa selittää, ei täältä ole kauhean pitkä matka keskustaan mutta kyllä on joku 6 km (?) En ole varma. Ei asuta maalla vaan ihan ''kylässä''.
Mul ois muuten semmonen kysymsýs, että mistä sä löysit tän keskustelun? Selailitko vaan näitä keskusteluita?
Käyn tääl joka päivä kattomas onko tullu uusia viestejä koska oon nyt tullu siihen tulokseen että yksin en tästä pääse mut jos kuuntelen hetken näitä jotka vastaa tänne niin saattaa olla että löydän hyviä neuvoja. Ajattelin muuten soittaa tonne Mannerheimin Lastensuojeluliiton puhelimeen ja seuraavalla kerralla omana itsenäni :P Kiitos Vastauksesta!
Nyt meni sietämättömäks! Alko tulla syyllisyyden tunteita. Joka ilta mä (jos kukaan ei nää) itken ja tunnen syyllisyyttä koska mua pelottaa et iskälle sattuu jotai. En oo ikinä ajatellu näin mut mua pelottaa et iskä kuolee.. Se kävelee unissaan ja tekee kaikkee eikä muista aamulla mitään mut tavarat on vaihtanu paikkaa, jos se joku kerta laittaa levyt päälle ni kämppä syttyy tuleen.
Mua pelottaa niin paljon et meen aina joka ilta aikasin nukkuu ettei tarvii murehtia. Mä itken tälläkin hetkellä. Olo vaan on ihan hirvee, en tajuu miks äiti eikä kukaan usko et mul ei oo kaikki hyvin. En jaksa enää puhuu kenellekään. Oon oikeest loppu
Tää on hyvä, että uskallat puhua asiastasi, Sillä ne jotka vain jäävät yksin eivätkä edes yritä hakea apua tai puhua, ovat pahemmassa pulassa.
Olet hienosti jaksanut eteenpäin koulussa ja muutenkin. Olet hyvä koulussa ja sinulla on vielä paljon edessäsi, älä menetä toivoasi vaan jatka päivä kerrallaan.
Tsemppiä! t: 40 v ''mummo'' :)
Totta, edellinen on oikeassa, ei ole helppoa päästä pinnalle kun on syvässä vedessä aivan pohjalla, mutta loppujen lopuksi asiat selviävät kyllä.
Minä olen jo mummu, mutta lapsuus oli todella kova ja vaikea.
Keskustelut ovat sitä että yritetään hahmottaa mikä jumittaa tai tuntuu pahalta.
Olin ynnäävinäni sinulla on ainakin kolme henkilöä joita voit kutsua kavereiksi.
tuo karkasi kun puhelin soi...
Toivoisin että kykenisit yrittämään hahmottamaan sitä joka saa aikaan näitä tunteita.
Mitkä kanssa käymiset ja puheet; suhteissa vanhempiin veljeen kavereihin.
No nyt soi taas tuon pitemmän matkan takaa...
Olen myös masentunut...
Kiitos kaikille jotka ovat vastanneet, nyt olen löytänyt facebookista yhden nuorisotyöntekijän, ja kysyin viestillä onko hänellä vaitiolovelvollisuus, Ja se vastas että: On mulla. Voit ihan huoletta kysyä :)
Joten siis aika mukava tyyppi :) Nyt meen vähä sitten avautumaa
Olen masentunut...
olen aina masentunut..
Kuka lähettelee noita viestejä? Älkää leikkikö tällä asialla :(
olen masentunut,......
NYT LOPPUI TUO! Ap, olet varmasti tosi väsynyt, ymmärrän sen, olin itsekin 10 vuotiaana masentunut. Sain apua vasta nuorisoiässä. Mutta kirjoittelen myöhemmin lisää, nyt en ehdi. :)
Iso voimahali sinulle
:)
Siis uskotteko te tosissaan että joku 10 vuotias kakara kirjoittelis tänne????????
Nuoremmatkin käyttävät foorumeita ja kirjoittelevat netissä. Tervetuloa 2000-luvulle.