Ikinä, koskaan en ole ex miestäni narsistiseksi leimannut tai sitä sanaa ääneen sanonut, sillä en ole psykologiaa lukenut sitten lukion jälkeen, mutta pahaan olooni satuin lukemaan kirjan Sata tapaa tappaa sielu ja se oli siinä.
En tiedä tuleeko tämä nyt ihan oikealle palstalle, mutta näin meillä:
Mieheni alkoi pikkuhiljaa käyttää yhä enemmän henkistä väkivaltaa/manipulointia/kontrollia jne.. Olin monen vuoden jälkeen niin "pikkuhiljaa nujerrettu" etten itse edes ensin tajunnut mistä paha oloni johtuu.
Sitä turtuu siinä tilanteessa uskomaan että tällainen elämä on "normaalia", vaikka se on kaukana siitä. Ja mieheni sai minut uskomaan että syy on minussa... Sain kerättyä voimani ja erosin.
Koska meillä on lapsikin, on syyllisyys hirveä itselläni. Manipuloiminen sillä, että hän on hurmaava-hirviö-akselilla saa juuri minut uskomaan että kuvittelinko vaan mieheni käytöksen pahemmaksi kuin onkaan vaikka tiedän järjellä ajateltuna että hän on loukannut minua vuosia.. Kaikki se valehtelu, salailu ja unk.
Ennen tätä suhdetta olin omasta mielestäni hyvinkin vahva, omaa tahtoa omaava positiivinen ihminen....ja oh no, yhtäkkiä olenkin tilanteessa johon en olisi ikinä kuvitellut joutuvani. Siinä vaiheessa kun henkisesti on loukussa voi olla melkein ylipääsemätöntä riuhtaista itseään irti!
Nyt mietinkin monesti mitä mahtaa lapsestamme tulla? Hän on koko lapsuutensa kuullut äidin mitätöintiä, mummin kanssa riitelyä (miehen äiti) ja itsensä (lapsen) mitätöintiä haukkumista ja kavereiden kuullen ”mollaamista”.
Hakeeko hän isänsä kaltaista miestä? Toivottavasti ei. Toivoisin niin, että lapseni voisi kertoa tulevaisuudessa minulle kaiken, siis kaiken. Omat vanhempani olivat jo kuolleet, kun mieheni tapasin, mutta olisin kyllä ainakin heille kertonut pahasta olostani.
Omat ystäväni eivät edes uskoneet minua, kun mies osasi niin hyvin näytellä ihan muuta mitä todellisuudessa oli. Joten ehkä olen sitten heidänkin mielestä itse aivan hirveä, kun niin hyvästä miehestä erosin…
Erostamme on jo kulunut joitakin vuosia, mutta itseluottamustani en ole takaisin saanut ja luottamus miehiin on mennyt niin, että en kykene luomaan uusia suhteita
.
Opittu on ja kantapään kautta, niin että josko teistä ikinä, koskaan tuntuu suhde jotenkin väärältä, älkää vain menkö samaan vipuun. Varmaan niitä ihan normaalejakin ihmisiä on olemassa…
Minä puolestani säälin ja todella säälin sitä ihmistä joka tähän jättämääni mieheen ”rakastuu”. Sen taidon hän kyllä osaa, eli koukuttamisen. Ikinä en ollut itsekkään tuntenut samanlaista tunnetta ketään kohtaan, mutta jo vuoden seurustelun jälkeen alkoi se mieletön paha olo.
En tiedä tuleeko tämä nyt ihan oikealle palstalle, mutta näin meillä:
Mieheni alkoi pikkuhiljaa käyttää yhä enemmän henkistä väkivaltaa/manipulointia/kontrollia jne.. Olin monen vuoden jälkeen niin "pikkuhiljaa nujerrettu" etten itse edes ensin tajunnut mistä paha oloni johtuu.
Sitä turtuu siinä tilanteessa uskomaan että tällainen elämä on "normaalia", vaikka se on kaukana siitä. Ja mieheni sai minut uskomaan että syy on minussa... Sain kerättyä voimani ja erosin.
Koska meillä on lapsikin, on syyllisyys hirveä itselläni. Manipuloiminen sillä, että hän on hurmaava-hirviö-akselilla saa juuri minut uskomaan että kuvittelinko vaan mieheni käytöksen pahemmaksi kuin onkaan vaikka tiedän järjellä ajateltuna että hän on loukannut minua vuosia.. Kaikki se valehtelu, salailu ja unk.
Ennen tätä suhdetta olin omasta mielestäni hyvinkin vahva, omaa tahtoa omaava positiivinen ihminen....ja oh no, yhtäkkiä olenkin tilanteessa johon en olisi ikinä kuvitellut joutuvani. Siinä vaiheessa kun henkisesti on loukussa voi olla melkein ylipääsemätöntä riuhtaista itseään irti!
Nyt mietinkin monesti mitä mahtaa lapsestamme tulla? Hän on koko lapsuutensa kuullut äidin mitätöintiä, mummin kanssa riitelyä (miehen äiti) ja itsensä (lapsen) mitätöintiä haukkumista ja kavereiden kuullen ”mollaamista”.
Hakeeko hän isänsä kaltaista miestä? Toivottavasti ei. Toivoisin niin, että lapseni voisi kertoa tulevaisuudessa minulle kaiken, siis kaiken. Omat vanhempani olivat jo kuolleet, kun mieheni tapasin, mutta olisin kyllä ainakin heille kertonut pahasta olostani.
Omat ystäväni eivät edes uskoneet minua, kun mies osasi niin hyvin näytellä ihan muuta mitä todellisuudessa oli. Joten ehkä olen sitten heidänkin mielestä itse aivan hirveä, kun niin hyvästä miehestä erosin…
Erostamme on jo kulunut joitakin vuosia, mutta itseluottamustani en ole takaisin saanut ja luottamus miehiin on mennyt niin, että en kykene luomaan uusia suhteita
.
Opittu on ja kantapään kautta, niin että josko teistä ikinä, koskaan tuntuu suhde jotenkin väärältä, älkää vain menkö samaan vipuun. Varmaan niitä ihan normaalejakin ihmisiä on olemassa…
Minä puolestani säälin ja todella säälin sitä ihmistä joka tähän jättämääni mieheen ”rakastuu”. Sen taidon hän kyllä osaa, eli koukuttamisen. Ikinä en ollut itsekkään tuntenut samanlaista tunnetta ketään kohtaan, mutta jo vuoden seurustelun jälkeen alkoi se mieletön paha olo.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Voi sinnuu, hyvä ku pääsit eroon.
Varoitus nro 1: Liian hyvää ollakseen totta, todennäköisesti ei olekaan.
Varoitus nro 2: Sitoutumisen vaatimus liian nopeasti, ei ehdi ajatella tarkemmin.
Tuossa nuo tärkeimmät, ajan kanssa paljastuu paljon asioita.