Kun olin 17-vuotias, olin hyvin hyvin ihastunut yhteen luokkani poikaan ja hän minuun. Hänellä vain oli tyttöystävä tuolloin, mutta elimme tunneilla aina omassa pienessä kuplassamme, jossa vain tuijotimme toisiamme luokan vastakkaisilta puolilta ja hengasimme samoilla kulmilla välitunneilla. Siinä vierähti monta kuukautta. Kesä läheni. Päättäjäispäivänä päätin ottaa häneen yhteyttä, sillä en näkisi häntä kesällä usein ja minua alkoi jo ärsyttää hänen tapansa hengailla "muuten vaan" kotitaloni kulmilla (vain nähdäkseen minut edes vilaukselta). Lähetin hänelle tekstiviestin, jonka sisältöä en enää muista, mutta tahdoin kai hänen ottavan yhteyttä, jos olisi kiinnostunut. Seurasi katastrofi joka sisälsi mm. mustasukkaisen tyttöystävän, tämän veljet, sekä yhden särkyneen sydämen, joka oli omani.
Päätin sen jälkeen jättää varatut miehet sikseen, kunnes joitakin vuosia myöhemmin huomasin ihastuneeni - taas - varattuun mieheen. Tunteet vaikuttivat molemminpuoleisilta, mutta en silti halunnut ottaa riskiä poltettua siipeni silloin 17-vuotiaana. Lopputulos oli taas ja on yhä katastrofi, ja tällä kertaa sanomattomien sanojen takia.
Elämässä on vaikea valita oikein tai löytää keskitietä. Teemme päätöksemme usein menneisyyden kokemuksien perusteella, eikä moni sitä tiedä tai ymmärrä. Tarinan opetus kai on: älkää olko nopeita tuomitsemaan muita omien kokemustenne perusteella. Me ihmiset olemme yksilöitä ja tarinamme ovat kaikki erilaisia. Vaikenemme tai puhumme - teemme sen usein menneiden kokemuksiemme lannistamina tai rohkaisemina.

Vastaukset 1
Vanhimmat
Niin kaunis on hiljaisuus.