Mun suurin,ja pahin ongelma on yksinäisyys.Toki on muitaki ongelmia,oon kroonisen ahdistunu/masentunu.Mut nää oireet on ollu mulla jo yli kymmenen vuotta,joten pakostakin niiden kanssa on oppinu elämään(kun parin itsariyrityksen jälkeen päätin sairaalassa että ehkä mä jään tänne).
noista itsarijutuista on parisen vuotta.Jossain vaiheessa tilanne näytti paremmalta,juttelin psykoterapeuttini kanssa siitä että elämästä voi selvitä ilman kavereitakin(toki hän oli myös sitä mieltä että mä tarvitsisin uusia ihmissuhteita,ja yritettiin miettiä mistä voisin niitä saada).
Jossain vaiheessa ajattelinkin,että selviän yksin.kaikesta.Siinä vaan kävi sitten niin,että mun psyykkinen vointi rupes menemään tosi huonoksi,kun ainoat "kaverit" oli psyykkisesti sairaita jotka tarvitsi mua/muita tukihenkilöikseen.Sillon kun mulla oli vaikeaa niin ei kenelläkään ollu mitään sanottavaa.
tajusin et psyykkisesti mulle parempi ottaa etäisyyttä ko.ihmisiin.Ja nyt olen totaalisen yksin.Terapia loppui,mut käyn psykiatrisella polilla säännöllisesti.Siellä nostellaan lääkitystä et kuntoutuisin sen verran et pystyn menemään duuniin.
Mut miks mä haluaisin töihin?kaikki työ/opiskelupaikat joissa oon ollu on olleet pettymys.yhdestäkään ei ole jääny pysyviä kavereita,tai edes sitä KOKEMUSTA että olisin tasavertainen muiden kanssa.
Tää on nyt johtanu siihen,että olen väsynyt,masentunut,ahdistunut ja koen että kaikki ihmiset on mua vastaan(en uskalla liikkua ulkona kun pelkään et mulle tehdään pahaa sen takia että mussa on jotain niin pahasti vialla)
Mä vaan tarvisin jonkun joka välittäisi musta TERVEELLÄ tavalla.Itse kykenen ottamaan muita huomioon ja oon ottanutkin,mut kun siitä jäi p:t käteen niin vetäydyin.Itsemurha tuntus ainoalta ratkaisulta...
tarkennus vielä aiempaan ajatusten virtaan,mulla on ihmisiä jotka välittää.Ne vaan on ite niin sairaita ettei kykene mua tukemaan,kuten vanhemmat.Ehkä mä vaan lopetan tän kaiken,mut halusin täällä "puhua".Ku ei sitä tiedä miten tää etenee.kiitos kun luit!
noista itsarijutuista on parisen vuotta.Jossain vaiheessa tilanne näytti paremmalta,juttelin psykoterapeuttini kanssa siitä että elämästä voi selvitä ilman kavereitakin(toki hän oli myös sitä mieltä että mä tarvitsisin uusia ihmissuhteita,ja yritettiin miettiä mistä voisin niitä saada).
Jossain vaiheessa ajattelinkin,että selviän yksin.kaikesta.Siinä vaan kävi sitten niin,että mun psyykkinen vointi rupes menemään tosi huonoksi,kun ainoat "kaverit" oli psyykkisesti sairaita jotka tarvitsi mua/muita tukihenkilöikseen.Sillon kun mulla oli vaikeaa niin ei kenelläkään ollu mitään sanottavaa.
tajusin et psyykkisesti mulle parempi ottaa etäisyyttä ko.ihmisiin.Ja nyt olen totaalisen yksin.Terapia loppui,mut käyn psykiatrisella polilla säännöllisesti.Siellä nostellaan lääkitystä et kuntoutuisin sen verran et pystyn menemään duuniin.
Mut miks mä haluaisin töihin?kaikki työ/opiskelupaikat joissa oon ollu on olleet pettymys.yhdestäkään ei ole jääny pysyviä kavereita,tai edes sitä KOKEMUSTA että olisin tasavertainen muiden kanssa.
Tää on nyt johtanu siihen,että olen väsynyt,masentunut,ahdistunut ja koen että kaikki ihmiset on mua vastaan(en uskalla liikkua ulkona kun pelkään et mulle tehdään pahaa sen takia että mussa on jotain niin pahasti vialla)
Mä vaan tarvisin jonkun joka välittäisi musta TERVEELLÄ tavalla.Itse kykenen ottamaan muita huomioon ja oon ottanutkin,mut kun siitä jäi p:t käteen niin vetäydyin.Itsemurha tuntus ainoalta ratkaisulta...
tarkennus vielä aiempaan ajatusten virtaan,mulla on ihmisiä jotka välittää.Ne vaan on ite niin sairaita ettei kykene mua tukemaan,kuten vanhemmat.Ehkä mä vaan lopetan tän kaiken,mut halusin täällä "puhua".Ku ei sitä tiedä miten tää etenee.kiitos kun luit!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jos töihin meno ei kerta kaikkiaan innosta, niin suhtaudu siihen sitten vaikka ihan vaan keinona saada rahaa elämistä varten, ja yritä etsiä jotain positiivista vapaa-ajasta. Keksi jotain hyödyllistä tai jotain ihan turhaa, missä voisit pyrkiä paremmaksi. Tavoitteet tuovat mielekkyyttä.