Olen reilu kaksvitonen mies, jolla elämässä kaikki päällisin puolin normaalisti. On opiskelupaikka korkeakoulussa, pidän opinnoistani ja ne etenevät ihan hyvin, valmistuminen häämöttää pari vuoden sisällä. Töissä olen ollut opintojeni ohella koko ajan ja tehnyt jo osin oman alanikin töitä. Asun omillani, talous on kohtuullisella mallilla jne.
Kuitenkin masentaa, ahdistaa ja mieli on lähes poikkeuksetta enemmän tai vähemmän maassa. Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta, ahdistuneisuudesta ja masennuksesta, joten elämä on arjen pyörittämisineen taistelua väsymystä, häpeää ja loppuunpalamista vastaan.
Olen yksinäinen, vaikka kavereita ja ystäviä on joitain. Tyttöystävää ei ole, koska en halua, sillä pari pitkää suhdetta takana.
Ongelmana on kuitenkin tuo ahdistus ja masennus, johon en tahdo saada helpotusta, vaikka käyn psykoterapiassa ja syön lääkkeitä. Joka ikinen päivä laahustan eteenpäin tukala olo päällä, sellainen hengenahdistus ja pelko siitä, etten pysty olemaan ihmisten kanssa normaalisti vaan että he näkevät sisälleni kuinka heikko olen. Pelko ei rajoita elämääni, vaan taistelen tosiaan niin töissä, kavereiden kanssa jne. Seurauksena on vain kova väsymys ja se, etten tiedä mitä enää tekisin, jotta oloni lievittyisi.
Masentaa. Viinaa en viitsi enempää käyttää, sitäkin käytän liikaa. Tänäänkin tartuin pulloon, tosin en juonut paljoa, mutta vähän kuitenkin. Kolmena, neljänä päivänä viikossa saatan juoda jotain. Tuntuu, ettei ahdistus oikein muulla lähde. Juominen kuitenkin masentaa. Lääkäri ei määrää minulle ahdistuslääkkeitä, ts. bentsoja, koska jäisin varmaan niihin koukkuun. Muita lääkkeitä ei ole, täytyy vaan uskoa siihen, että ahdistukset vähenee iän ja ajan myötä. Ehkä terapia tekee tehtävänsä, kun ajan antaa kulkea. Nyt olen käynyt jo kaksi vuotta, toiset kaksi vielä luultavasti edessä.
Olen pohtinut näitä olojeni syitä ja löytänyt tietynlaisia perustotuuksia niiden takana. Isäsuhteeni on ollut ongelmallinen, perheessäni on jännitetty, ahdistuttu ja oltu masentuneita. Kaksosuuteni on myös vaikeuttanut oman identiteettini hahmottamista. Elämässäni on ollut rankkoja kokemuksia, vaikka joku voisi väittää niitä suhteellisen normaaleiksi elämänkokemuksiksi. On ollut kiusaamista niin koulussa kuin armeijassa, teini-iästä saakka olen ollut kova sosiaalinen jännittäjä (lamaantuminen, estyneisyys, neuroottinen itsetarkkailu, kovat oireet, tuskaisuus), takana on kaksi pitkää parisuhdetta, joissa minut jätettiin, perheessä on mielenterveysongelmia.
Jotenkin sitä on vaan niin väsynyt ja surullinen tähän, että joutuu painimaan joka päivä tällaisen taakan kanssa. Vaikka olen oppinut olemaan optimistisempi elämän suhteen, välillä taakkaa ei vain jaksaisi kantaa. Haluaisin jakaa sen jonkun kanssa, mutta ei ole ketään joka kantaisi sen puolestani, kun kerran se on minulle uskottu. Tekisi mieli vain soittaa jollekulle ja kertoa kaikki, mutta ei ole ketään, joka antaisi lohtua. Vanhempia en viitsi enempää rasittaa, sillä he ovat antaneet tukeaan niin paljon kuin ovat pystyneet ja ymmärrystä myös, veljeni antavat toki tukea, mutta ei se pitkälle kanna. Muutamalle ystävälle olen kertonut murheistani, he tukevat ja ymmärtävät, mutta en halua heitäkään rasittaa, sillä en halua olla heille mikään riippukivi, jota heidän pitää kantaa. Tyttöystävä oli sellainen hahmo, jolle sälytin suurimman taakan, nyt kun olen yksin, yksinäisyys tuntuu kahta kovemmalta. Ei ole ketään joka antaisi lohtua ja pitäisi sylissä, kun ahdistus koviten painaa.
No eipä tämä tilitykseni nyt kummoinen ollut. Ajattelin vain purkaa tuntojani.
Kuitenkin masentaa, ahdistaa ja mieli on lähes poikkeuksetta enemmän tai vähemmän maassa. Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta, ahdistuneisuudesta ja masennuksesta, joten elämä on arjen pyörittämisineen taistelua väsymystä, häpeää ja loppuunpalamista vastaan.
Olen yksinäinen, vaikka kavereita ja ystäviä on joitain. Tyttöystävää ei ole, koska en halua, sillä pari pitkää suhdetta takana.
Ongelmana on kuitenkin tuo ahdistus ja masennus, johon en tahdo saada helpotusta, vaikka käyn psykoterapiassa ja syön lääkkeitä. Joka ikinen päivä laahustan eteenpäin tukala olo päällä, sellainen hengenahdistus ja pelko siitä, etten pysty olemaan ihmisten kanssa normaalisti vaan että he näkevät sisälleni kuinka heikko olen. Pelko ei rajoita elämääni, vaan taistelen tosiaan niin töissä, kavereiden kanssa jne. Seurauksena on vain kova väsymys ja se, etten tiedä mitä enää tekisin, jotta oloni lievittyisi.
Masentaa. Viinaa en viitsi enempää käyttää, sitäkin käytän liikaa. Tänäänkin tartuin pulloon, tosin en juonut paljoa, mutta vähän kuitenkin. Kolmena, neljänä päivänä viikossa saatan juoda jotain. Tuntuu, ettei ahdistus oikein muulla lähde. Juominen kuitenkin masentaa. Lääkäri ei määrää minulle ahdistuslääkkeitä, ts. bentsoja, koska jäisin varmaan niihin koukkuun. Muita lääkkeitä ei ole, täytyy vaan uskoa siihen, että ahdistukset vähenee iän ja ajan myötä. Ehkä terapia tekee tehtävänsä, kun ajan antaa kulkea. Nyt olen käynyt jo kaksi vuotta, toiset kaksi vielä luultavasti edessä.
Olen pohtinut näitä olojeni syitä ja löytänyt tietynlaisia perustotuuksia niiden takana. Isäsuhteeni on ollut ongelmallinen, perheessäni on jännitetty, ahdistuttu ja oltu masentuneita. Kaksosuuteni on myös vaikeuttanut oman identiteettini hahmottamista. Elämässäni on ollut rankkoja kokemuksia, vaikka joku voisi väittää niitä suhteellisen normaaleiksi elämänkokemuksiksi. On ollut kiusaamista niin koulussa kuin armeijassa, teini-iästä saakka olen ollut kova sosiaalinen jännittäjä (lamaantuminen, estyneisyys, neuroottinen itsetarkkailu, kovat oireet, tuskaisuus), takana on kaksi pitkää parisuhdetta, joissa minut jätettiin, perheessä on mielenterveysongelmia.
Jotenkin sitä on vaan niin väsynyt ja surullinen tähän, että joutuu painimaan joka päivä tällaisen taakan kanssa. Vaikka olen oppinut olemaan optimistisempi elämän suhteen, välillä taakkaa ei vain jaksaisi kantaa. Haluaisin jakaa sen jonkun kanssa, mutta ei ole ketään joka kantaisi sen puolestani, kun kerran se on minulle uskottu. Tekisi mieli vain soittaa jollekulle ja kertoa kaikki, mutta ei ole ketään, joka antaisi lohtua. Vanhempia en viitsi enempää rasittaa, sillä he ovat antaneet tukeaan niin paljon kuin ovat pystyneet ja ymmärrystä myös, veljeni antavat toki tukea, mutta ei se pitkälle kanna. Muutamalle ystävälle olen kertonut murheistani, he tukevat ja ymmärtävät, mutta en halua heitäkään rasittaa, sillä en halua olla heille mikään riippukivi, jota heidän pitää kantaa. Tyttöystävä oli sellainen hahmo, jolle sälytin suurimman taakan, nyt kun olen yksin, yksinäisyys tuntuu kahta kovemmalta. Ei ole ketään joka antaisi lohtua ja pitäisi sylissä, kun ahdistus koviten painaa.
No eipä tämä tilitykseni nyt kummoinen ollut. Ajattelin vain purkaa tuntojani.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mene omalle terveysasemallesi lääkärin vastaanotolle. He ohjaavat sieltä mielenterveyspuolelle sitten. tsemmpiä, kuullostaa siltä, että tarvitset ehkä terapiaa tai noin alkuun psykologilla/terveydenhoitajalla käyntejä.
Huomasin, että oletkin jo terapiassa. Sori, en lukenut tarkasti.
Mulla on saman tyyppinen tilanne, olen hieman yli kaksikymppinen nainen, opiskelen AMK:ssa, töissä en tosin ole ollut ja talous on kaikkea muuta kuin hyvällä mallilla.
Varsinaisia ihmissuhteita mulla ei ole, eikä varsinkaan seurustelusuhteita ole ollutkaan. Mulla ei ole sisaruksia joten olen tottunut olemaan yksin ja jotenkin vieraantunut ihmisistä. Olen käynyt pitkään terapiassa ja mulla on mielialalääkitys.
"Kuitenkin masentaa, ahdistaa ja mieli on lähes poikkeuksetta enemmän tai vähemmän maassa. Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta, ahdistuneisuudesta ja masennuksesta, joten elämä on arjen pyörittämisineen taistelua väsymystä, häpeää ja loppuunpalamista vastaan."