Luonnon arvo?

Minusta se lähtee kaiken elämän kunnioittamisesta yleensäkin. Ethän sinä tapa muita ihmisiäkään, miksi sitten tuhoasit tietoisesti elämää maapallolla? Maapallon elämän köyhtyminen ihmisen aiheuttamana vie lajeja isosti sukupuuttoon ...mahdollisesti myös ihmislajin siinä samassa pyörteessä.

Ei luonto kuulu sen enempää meille kuin tuleville sukupolvillekaan Ei luontoa omisteta.
Ihmisellä on kyky arvottaa luonnon olemassaolo ja säilyminen. Siitä seuraa väistämättä jako "meihin" ja "muihin" Minua kauhistuttaa eniten ääliöiden mahti luonnon kohtalonkysymyksissä (engl. sananlasku jotenkin että any fool can destroy a tree).
Jo 70- luvulla alettiin puhua luonnon säilyttämisestä tuleville sukupolville. Lieneekö mikään muuttunut ahneuden, tietämättömyyden ja vastuuttomuuden suhteen?

Sodoma ja Gomorra.

Eikö sinua, "lässyt kumoon", olis käyny vituuttammaan, jos esivanhempasi olisivat polttaneet vaikka kaiken pensan elinaikanaan, ja sinä joutuisit vaan kävelemään kaikkialle. Ja sitten jos he olisivat vaikka saastuttaneet joka paikan, että joutuisit juomaan saastaista vettä, syömään syöpäkasvaimia omaavia eläimiä ja hengittämään rikinhajuista ilmaa ja asustamaan paahtavassa ilmastossa?

Onpas täällä tekstiä..
Ei voi elää nykyelämässä ajattelemalla että voi tehdä mitä tahansa ja tekemällä mitä tahansa ja ettei mikään muille kuulu. Vaikeuksia tulisi jo syntyessään jos äitiä ei huvittaisikaan ruokkia, vaikeata olisi jos ei olisi kouluvelvoitetta, vaikeaa olisi jos joutuisi itse ruokansa hankkimaan suoraan luonnosta, vaikeata olisi jos sairastuisi tai joutuisi itse rakentamaan sen talonsakin jne.... vaatteensakin,,.. mutta onhan se mukavaa ajatuksena että mitä vaan tahtoo ja milloin vain tahtoo... näinkin valmiissa katetussa "tarjoilussa" joka pohjaa vuorovaikutukseen ihmisten kesken.

Asiaa voi tarkastella useasta näkäkulmasta, joista tarkastelen nyt vain yhtä.

John Donne joskus 1600-luvulla saarnassaan:

....No man is an island, entire of itself...any man's death diminishes me, because I am involved in mankind; and therefore never send to know for whom the bell tolls; it tolls for thee.

Renessanssin jälkimainingeissa ihmiset saattoivat kokea ykseyttä pimeän keskiajan jumalan yksityisen tuomion jälkeen. Onko ihmiskunta hedonismissaan vaipumassa takaisin pimeyteen?

Jumala lienee tässä sivuseikka, kysymys on nähdäkseni toivosta. Me emme voi olla onnellisia ilman toivoa (tiedän tämän todeksi mutta en nyt osaa todistaa, joku voisi auttaa...). Toivo sisältää käsityksen tulevaisuudesta ja tulevaisuutta voi olla vain elävillä ihmisillä. MOT

Paljon hedonisteja jotka eivät tee lapsia, kiitos :) Viitteenä voisi sanoa että et sinäkään siinä kirjoittaisi nettiin ellei joku olisi tehnyt vähemmän miellyttävää työtä sen eteen,et kankaitasi itse tee, et ruokaasi itse pyydystä, et astioitasi savesta väännä etkä taloasikaan rakentanut, et itse lukemaan oppinut, et itse lääkitä itseäsi osannut. Listaa ei jaksa vääntää enempää. Olisiko vastuullisuutta hakevan takaraivossa ajatus että elämä ei lopu kuolemaan sittenkään, se jatkuu jotenkin, joku sisällä (omatunto) koputtelee ohjaten ja soimaten ja se ei voi olla turhaan siellä, se ei ole itse luotu. Ei sinun mainitsemasi hedoinisti siis voisi nauttia enemmän koska hän on riippuvainen muista. Eli siihen ei voi vastata muulla tavalla kuin että ei nauttisi ollenkaan,kuolisi pois.Elämän säilymisestä taas voin sanoa että sen tekee terveesti ja vaistonvarasesti sen säilymisen, kuten sinäkin teet, syöt ettet kuolisi.Tätä kautta ajatellen siis me kaikki haluamme säilyä, tuntemuksemme on sellainen.

höpö höpö, kun aivosähkökäyrä hyytyy, niin ihmisestä ei mitään tietoisuutta jää, se on siinä ja sen jälkeen on ihan sama mitä täällä tapahtuu.
Mutta näin elämän aikana olisi hyvä jos jokaisen naapurina olisi oma Vantis, koska voisi nakata roskat ikkunasta pihalle, kyllä vantis siivoaisi ne roskapönttöön.

Jokainen olilla aivoilla ajatteleva tietää että kuoleman jälkeen ihmisen taival loppuu siihen.
Kaikki puhe tietoisuuden jatkumisesta kuoleman jälkeen on vain kuoleman pelosta johtuvaa hömppää. ihminen joka ei halua hyväksyä elämän loppumista, uskottelee lapsellisesti itselleen, jonkun sielun tai muun tietoisuuden jatkumisella, kai se helpottaa hölmöjä jotenkin.
Viisas tietää ja hyväksyy elämän täydellisen loppumisen, kun kuolema korjaa aikanaan.

Mutta siihen asti nauretaan makeasti, sellainen on hienoa elämää.
Kerta kerran vain eletään, niin tyhmä käyttää sen ajan murehtimiseen.