Enskiksikin...nämä tunteet(?) ovat olleet jo 2 tai 3 vuotta. Ei pitkä aika sinänsä, mutta kyllä se vaan väsyttää...
Ei mun elämässä mitään vikaa ULKOPUOLISEN näkökulmasta ole;
on perhe,
oma huone,
kännykkä,
tietokone,
koulussa menee ihan hyvin,
on kavereita
ym. ym.
mutta mulle se on...siinä on niin paljon vialla, enkä osaa korjata niistä mitään. Enkä voi, en usko voivani.
1. Pelkään liikkua ihmisten ilmoilla. Vältän kauppoja, ostoskeskuksia, toreja, kaikkea missä on paljon ihmisiä. Kaikki tuijottaa, ja arvostelee, pahimpia ovat samanikäiset nuoret...häpeän itseäni, jokaista liikettäni, kaikkea. Se on kamalaa. Joskus en edes pihallekaan haluaisi mennä.
Ennen olin suorastaan melkein yli-sosiaalinen, mutta nyt olen hirveän ujo.
2. Minua ahdistaa ja masentaa lähes koko ajan. Löydän aina uuden syyn ahdistua. Ja minua masentaa.
Elämäni on painajaista. Väsyttää ahdistaa pelottaa itkettää jne...minä kadotan tavarat, kirjaimellisesti, en edes tiedä missä pari opiskelukirjaani ovat. Ahdistun.
En vain saa tätä "pakettia" pysymään kasassa, koska paperi ja naru puuttuu...en jaksa taistella sortumista vastaan, en jaksa esittää enää...
olen jutellut terkkarille hieman asiasta, mutta sitten menin lukkoon, ja aloin vähätellä ja uskottelemaan että olen okei, jotta pääsisin tilanteesta pois...
vanhemmille en kerro mitään...pelkään pettäväni heidät. Saan kuulla vähä väliä kuinka laiska ja onneton olen, kuinka kaikki kestää ja että teen kaiken kuin hidastetusta mustavalkoelokuvasta...se sattuu...
Rankaisen itseäni virheistä, tai ahdistuksen vuoksi...joskus olen hakannut itseäni...viiltely on toinen joskus teen.
Suutun ja ärsyynnyn erittäin helposti. Itken paljon helpommin nykyisin.
Mikään ei enää kiinnosta.
En halua olla heikko. Pelkään sitä. Mutta tiedän olevani.
3. PaInOnI (ulkonäkö)
Olen läski. Reiteni ovat liian paksut. Pömppis. RUMA. Tämä kaikki ahdistaa ja olen epätoivoinen. Kaikki muut ovat laihoja ja nättejä, mutten minä. Haluan jatkuvasti laihtua, mutten onnistu. Jos joku sanoo minua läskiksi, edes leikillään, se on kuin isku vyön alle. Vihaan itseäni. Kaikkialle minne katson, huomaan sopivammat reidet, ajattelen koko ajan, mitkä olisivat ihanat reidet, katson jopa lyhtypylväitä, kännyköitä, tuolien jalkoja, listoja, en pääse pakoon minnekään.
4. Tavallaan tiedän mistä tämä kaikki johtuu.
Menneisyydestäni. Alakoulusta.
Enkä ikinä saa korjattua mitään näistä, ja nämä tunteet räjäyttävät aivoni pelloille. En vain jaksa enää. Noin 15 vuotta olen elänyt ja on jo nyt tällaista.
En tiedä haluanko edes koettaa mitä se tätä menoa tulee olemaan.
Ja siitä että tämä olisi vain murrosiän juttuja...se on ärsyttävää, vähättelyä.
Kukaan ei tunnu ymmärtävän, että teini voi olla kokenut jotain muuta kuin finnin puhkeamisen.
*HUOH*
Ei mun elämässä mitään vikaa ULKOPUOLISEN näkökulmasta ole;
on perhe,
oma huone,
kännykkä,
tietokone,
koulussa menee ihan hyvin,
on kavereita
ym. ym.
mutta mulle se on...siinä on niin paljon vialla, enkä osaa korjata niistä mitään. Enkä voi, en usko voivani.
1. Pelkään liikkua ihmisten ilmoilla. Vältän kauppoja, ostoskeskuksia, toreja, kaikkea missä on paljon ihmisiä. Kaikki tuijottaa, ja arvostelee, pahimpia ovat samanikäiset nuoret...häpeän itseäni, jokaista liikettäni, kaikkea. Se on kamalaa. Joskus en edes pihallekaan haluaisi mennä.
Ennen olin suorastaan melkein yli-sosiaalinen, mutta nyt olen hirveän ujo.
2. Minua ahdistaa ja masentaa lähes koko ajan. Löydän aina uuden syyn ahdistua. Ja minua masentaa.
Elämäni on painajaista. Väsyttää ahdistaa pelottaa itkettää jne...minä kadotan tavarat, kirjaimellisesti, en edes tiedä missä pari opiskelukirjaani ovat. Ahdistun.
En vain saa tätä "pakettia" pysymään kasassa, koska paperi ja naru puuttuu...en jaksa taistella sortumista vastaan, en jaksa esittää enää...
olen jutellut terkkarille hieman asiasta, mutta sitten menin lukkoon, ja aloin vähätellä ja uskottelemaan että olen okei, jotta pääsisin tilanteesta pois...
vanhemmille en kerro mitään...pelkään pettäväni heidät. Saan kuulla vähä väliä kuinka laiska ja onneton olen, kuinka kaikki kestää ja että teen kaiken kuin hidastetusta mustavalkoelokuvasta...se sattuu...
Rankaisen itseäni virheistä, tai ahdistuksen vuoksi...joskus olen hakannut itseäni...viiltely on toinen joskus teen.
Suutun ja ärsyynnyn erittäin helposti. Itken paljon helpommin nykyisin.
Mikään ei enää kiinnosta.
En halua olla heikko. Pelkään sitä. Mutta tiedän olevani.
3. PaInOnI (ulkonäkö)
Olen läski. Reiteni ovat liian paksut. Pömppis. RUMA. Tämä kaikki ahdistaa ja olen epätoivoinen. Kaikki muut ovat laihoja ja nättejä, mutten minä. Haluan jatkuvasti laihtua, mutten onnistu. Jos joku sanoo minua läskiksi, edes leikillään, se on kuin isku vyön alle. Vihaan itseäni. Kaikkialle minne katson, huomaan sopivammat reidet, ajattelen koko ajan, mitkä olisivat ihanat reidet, katson jopa lyhtypylväitä, kännyköitä, tuolien jalkoja, listoja, en pääse pakoon minnekään.
4. Tavallaan tiedän mistä tämä kaikki johtuu.
Menneisyydestäni. Alakoulusta.
Enkä ikinä saa korjattua mitään näistä, ja nämä tunteet räjäyttävät aivoni pelloille. En vain jaksa enää. Noin 15 vuotta olen elänyt ja on jo nyt tällaista.
En tiedä haluanko edes koettaa mitä se tätä menoa tulee olemaan.
Ja siitä että tämä olisi vain murrosiän juttuja...se on ärsyttävää, vähättelyä.
Kukaan ei tunnu ymmärtävän, että teini voi olla kokenut jotain muuta kuin finnin puhkeamisen.
*HUOH*
Vastaukset 6
Vanhimmat
jos näyttäisit terkkarille tän kirjeen?
En kehtaa enää mennä samalle terkkarille kertomaan, ja muutenkaan en kehtaa näyttää mitään "lappua" kellekään :s
Minusta masennuksesi aiheuttaa vanhempasi. He eivät näytä pitävän sinua arvossaa, koska haukkuvat sinua laiskaksi ja onnettomaksi. Minun äitini ei ole luonteeltaan mitenkään kannustava ja elin hänen ehdoillaan useita vuosia. Viime kesänä otin välimatkaa hänestä ja täytyy sanoa, että vaikka äitiä ikävä onkin niin siitä huolimatta itsetuntoni on kohonnut ihan itsestään ja tulokset kaikessa on parantuneet huomattavasti.
Mitäpä, jos seuraavan kerran laitat jääkaapin oveen paperin vanhempien näkösälle ja alat kirjoittamaan päivämäärän ja sanat joilla vanhempasi loukkasi sinua. On muuten tosi tehokasta. Minä listasin pari viikkoa ja annoin sen sitten äidille, kun kävi kylässä. Se on konkreettinen todiste siitä, että vanhempasi tässä huonosti käyttäytyy, et sinä! Kyllä muuttui ääni kellossa ja aloin saamaan arvostusta. Vaikka edelleen taistelen masennuksen kanssa niin olen huomattavasti paremmalla tuulella, kun sain tuon listan annettua. Välit äitiin ehkä hieman parantuneet, mutten usko että koskaan enää tulevat ennalleen.
Minä tiedän, mitä on masentua tuossa iässä. Aloin masentua, siis ei mitään "murrosiän oikutusta" vaan aloin sairastua masennukseen hiukan alle 14-vuotiaana, enkä edes tajunnut sitä.
Kunnes juuri 14-v täytettyäni tuli mitta täyteen, pimahdin jotenkin ja yritin itsaria äitini unilääkkeillä. Jouduin teholle, olin sairaalassa yli viikon, sitten minut roudattiin nuorten suljetulle osastolle. Tuohon aikaan kun ei ollut muita nuorten psykiatrisia osastoja kuin 1, ja sekin suljettu...
Vaikka en siellä olisi halunnut olla, se pelasti henkeni, ja siitä se alkoi.
Nyt 26-vuotiaana on edelleen hoitosuhde, koska mulla on krooninen masennus. Välillä pahenee, välillä taas menee paremmin. Mutta teini-iästä asti siis ollut erilaisia psyykelääkityksiä.
Yritän siis kertoa, että saatan osittain ainakin tietää miltä tuntuu. Tänä päivänä saa helpommin apua, ei tarvi tehdä mitään radikaalia. Ja on jopa nuorten psykiatriset avo-osastot.
Tarvitset apua, se on selvää. Kerro vanhemmillesi. Ehkä he eivät ymmärrä, tai sitten ymmärtävät, mutta kerro kuitenkin. Olet alaikäinen, ja heillä on vastuu sinusta. Suosittelisin myös kertomista kouluterveydenhoitajalle ja pyydä aikaa koulupsykologilta -tai psykiatrilta. Pääasia, että tuleva hoitosuhde saisi käynnistettyä, ennen kuin palat täysin loppuun.
Jos nyt tarkennetaan asian laitaa sanoisin näin: " Tänä päivänä saa helpommin apua, ei tarvi tehdä mitään radikaalia ". On kyl totta mutta eri asia on se saako oikeata apua mielenterveyteen ja sen hoitamiseen. Itse avohoitopotilaana en ole saanut vielä sitä oikeaa apua, joten jotain täytyy funtsia...
Mullakin on pyöreät reidet. Minusta ne ovat kivat. Koulukiusaamisesta voi selvitä. Olen kokenut sen ja olen selvinnyt. Koulun ankeus unohtuu, kun saat omaa elämää laitetuksi. Aloita heti siitä, että menet seurakuntaan, kansalaisopiston taidepiiriin, taikka johonkin kansalaisjärjestöön mukaan. Siellä on mukavampia ihmisiä kuin koulussa. Sillä tavalla löydät omiin kiinnostuksiisi liittyvät ympyrät, eikä koulun nuoriso tunnu enää ollenkaan tärkeältä. Viiltely sinun pitää lopettaa. Jos rupeat kasvissyöjäksi, laihdut yrittämättä. Tärkeintä on kuitenkin, että arvostat itse itseäsi. Vähättely on väärin. Siihen kannattaa vastata esimerkiksi sanomalla: tuo on vähättelyä. Se on väärin toista kohtaan. Voit myös sanoa: "Ai jaa, miksi sanot noin? Onko sun mielestäsi fiksua sanoa noin?" jos joku sanoo jotain ilkeää. Niillä menee luu kurkkuun mokomilla. Voimia ja iloa, saatpa nähdä, että sinusta kasvaa kiinnostavampi ihminen kuin monista muista.