Haluan kertoa tarinani tänne, jos se vaikka sattuisi antamaan jollekkin voimia parantumiseen!
Olen tällä hetkellä 20 vuotias nuori nainen. Sairastin bulimiaa n 4 vuotta. Olen lapsena ollut aina todella laiha, välillä jopa alipainoinen, mutta en ikinä ole pitänyt itseäni hoikkana. Murrosiän myötä painoa rupesi kertymään luonnollisesti, enkä ollut onnellinen muutoksesta. Harrastin koko lapsuuteni ratsastusta ja hevoset olivat koko elämäni.
Olin 14 vuotta kun isäpuoleni kuoli, se tapahtui yllättäen ja elämä romahti pitkäksi aikaa, isäpuoleni oli minulle, kuin oma isä. Ajat olivat vaikeita , lopetin harrastukseni, hevoseni myytiin ja elämässä tapahtui siis kertaheitolla suuri muutos.
Aloin syödä hirveästi herkkuja ja tietenkin aloin lihoa, lihoin lähemmäs 20 kiloa. Inhosin itseäni yhä enemmän ja enemmän. Välillä laihduin ja lihoin taas, jossakin vaiheessa keksin, että voisin syödä kunhan oksentaisin ruuat sen jälkeen ulos. Söin joka päivä ja oksentelin silloin tällöin, ajan kuluessa aina useammin ja useammin, oli hienoa kun olin keksinyt sellaisen ratkaisun.
Olin juuri täyttänyt 15 kun tapasin itseäni 7 vuotta vanhemman miehen, rakastuin. Mies oli kuin unelma, hän kehui, ja rakasti, piti minua kuin jumalatarta, olin hetken onnellinen, ja pysyin pitkän aikaa todella hoikkana . En uskaltanut kertoa miehestä äidilleni, koska mies oli minua 7 vuotta vanhempi, jotenkin onnistuin pitämään suhteen pitkään salassa.
Hetken seurusteltuamme sain huomata, että mies on pahemman luokan alkoholisti ja suhde muuttui ajan kuluessa myös väkivaltaiseksi , en päässyt suhteesta enää irti, mies oli hyvä puhumaan ja kaipasin vain rakkautta. Suhde kesti vuoden, kunnes äitini auttoi minut irti siitä. Sen vuoden aikana, sain ahmimis okentamis kohtauksia usein, kun kukaan ei ollut kotona häiritsemässä. Äitini älysi pian, että syön jääkaapit tyhjäksi ja käyn oksentamassa, hän oli vihainen minulle siitä, mutta ei varmaankaan ymmärtänyt asian vakavuutta, koska ei siitä tehnyt sen isompaa numeroa. .
Olen tällä hetkellä 20 vuotias nuori nainen. Sairastin bulimiaa n 4 vuotta. Olen lapsena ollut aina todella laiha, välillä jopa alipainoinen, mutta en ikinä ole pitänyt itseäni hoikkana. Murrosiän myötä painoa rupesi kertymään luonnollisesti, enkä ollut onnellinen muutoksesta. Harrastin koko lapsuuteni ratsastusta ja hevoset olivat koko elämäni.
Olin 14 vuotta kun isäpuoleni kuoli, se tapahtui yllättäen ja elämä romahti pitkäksi aikaa, isäpuoleni oli minulle, kuin oma isä. Ajat olivat vaikeita , lopetin harrastukseni, hevoseni myytiin ja elämässä tapahtui siis kertaheitolla suuri muutos.
Aloin syödä hirveästi herkkuja ja tietenkin aloin lihoa, lihoin lähemmäs 20 kiloa. Inhosin itseäni yhä enemmän ja enemmän. Välillä laihduin ja lihoin taas, jossakin vaiheessa keksin, että voisin syödä kunhan oksentaisin ruuat sen jälkeen ulos. Söin joka päivä ja oksentelin silloin tällöin, ajan kuluessa aina useammin ja useammin, oli hienoa kun olin keksinyt sellaisen ratkaisun.
Olin juuri täyttänyt 15 kun tapasin itseäni 7 vuotta vanhemman miehen, rakastuin. Mies oli kuin unelma, hän kehui, ja rakasti, piti minua kuin jumalatarta, olin hetken onnellinen, ja pysyin pitkän aikaa todella hoikkana . En uskaltanut kertoa miehestä äidilleni, koska mies oli minua 7 vuotta vanhempi, jotenkin onnistuin pitämään suhteen pitkään salassa.
Hetken seurusteltuamme sain huomata, että mies on pahemman luokan alkoholisti ja suhde muuttui ajan kuluessa myös väkivaltaiseksi , en päässyt suhteesta enää irti, mies oli hyvä puhumaan ja kaipasin vain rakkautta. Suhde kesti vuoden, kunnes äitini auttoi minut irti siitä. Sen vuoden aikana, sain ahmimis okentamis kohtauksia usein, kun kukaan ei ollut kotona häiritsemässä. Äitini älysi pian, että syön jääkaapit tyhjäksi ja käyn oksentamassa, hän oli vihainen minulle siitä, mutta ei varmaankaan ymmärtänyt asian vakavuutta, koska ei siitä tehnyt sen isompaa numeroa. .
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olin 16, kun suhde päättyi, sen jälkeen äitini vei minut psykologille, jotenkin sain uskoteltua, että kyse on ainoastaan masennuksesta . Siellä sitten ramppasin vuodenpäivät, puhumassa valheita. Ahmin ja oksentelin päivittäin, joskus jopa 3 kertaa päivässä.Aloin ryypätä jatkuvasti ja harrastaa seksisuhteita, halusin epätoivoisesti löytää miehen jolta saada rakkautta ja hyväksyntää .
Muutin pois kotoa 17 vuotiaana ja bulimiani hallitsi minua täysin, kävin koulussa enää harvoin ja istuin kaiket päivät kotona syömässä ja oksentamassa. Joka kerta päätin, että tämä on viimeinen kerta, tarvitsen vain viimeisen kerran, ja silti aina tuli seuraava kerta. Edelleen ryyppäsin ja harrastin seksisuhteita. Olin todella turvoksissa ja kurkkuni oli aina palanut, sain rytmihäiriöitä ja oma kuvani ällötti minua, niin kuin aina. Muille teeskentelin olevani kunnossa. Kukaan ei tiennyt sairaudestani.
Olin juuri täyttämässä 18, kun äitini pyysi minut eräisiin juhliin. Tapasin siellä miehen, joka oli minulle isäpuoleni suvusta tuttu. Vietin miehen kanssa yön, olin epätoivoinen, en enää edes odottanut että löytäisin ketään kuka välittäisi minusta. Mies pyysi kuitenkin aamulla puhelin numeroni. Sen jälkeen emme olleet päivääkään erossa toisistamme, olin rakastunut ja samalla onneton, koska en saanut enää bulimiaani kuriin, edes rakkauden voimalla.
Olimme seurustelleet muutaman kuukauden, kun tajusin, että hän oli sitä jotain mitä en koskaan halua menettää, kerroin miehelle sairaudestani vaikka pelkäsin, että hän alkaa inhoamaan minua mutta, hän ottikin sen hyvin ja tuki minua kaikin keinoin, lääkäriin en silti suostunut, enkä muille kertomaan. Muutimme yhteen, miehen tuella olin pitkään ahmimatta ja oksentamatta, n. puoli vuotta. Edelleen ahmin ja inhosin ulkonäköäni, enkä ollut hoikassa kunnossa, olin masentunut ja epätasapainossa, vaikken oksennellut.
Pian oksentelu alkoi taas, suhteemme oli todella vaikeaa, riitelyä kaiken aikaa. Lopulta hankkiuduin hoitoon, ja kerroin äidilleni. Äitini tarjoutui maksamaan puolet hoidoistani.
Kerkesin käymään vain muutaman kerran terapiassa, kun tajusin olevani raskaana. Se oli, kuin pommi olisi räjähtänyt elämässäni, olin todella järkyttynyt siitä, että minulla oli pieni elämä vatsassani ja minä vain turmelin terveyttäni..
Ahmiminen ja oksentelu loppuivat kuin seinään, ei tullut enää edes viimeistä kertaa. Olin onnellinen raskaudesta, eikä ajatuksiini mahtunut muuta kuin pieni vauva.
Aloin pitää itsestäni hyvää huolta, harrastin liikuntaa ja söin hyvin, vaikka pahoinvointi olikin valtava. Terapian lopetin, koska halusin laittaa kaikki rahani säästöön lapsen tuloa varten.
Raskausaikana mahastani tuli tietenkin suuri pallo, vaikka painoa ei tullut lisää kuin 5 kiloa, en missään kohtaa inhonnut kehoani, aloin olla itselleni armollisempi ja rakastaa itseäni. Ymmärsin, että elämässä on paljon tärkeämpiä asioita, kuin laihuus ja parempiakin keinoja hallita surua, kuin syöminen. Raskausaikana aloin myös ymmärtää mistä syömishäiriöni on saanut alkunsa ( menisi todella pitkäksi jos senkin selittäisin tässä ;) ) ja sen myötä opin myös hallitsemaan sitä, ja käsittelemään omaa pahaa oloani, terveellisemmällä tavalla :) .
Poikani on nyt 4 kk, elän elämäni onnellisinta aikaa, en enää koskaan anna bulimialle sijaa elämässäni, poikani tarvitsee terveen, rakastava ja esimerkillisen äidin, eikä mikään ole minulle tässä maailmassa niin tärkeää, kuin poikani!
Olen oppinut arvostamaan sitä, että olen saanut elämän elettäväkseni, tuhlasin siitä jo 4 vuotta, enkä enää aio tuhlata minuuttiakaan
Tarinassani on varmasti kohtia jotka ihmetyttävät, jos olisin kertonut tarkasti niin tarinastani saisin varmaankin kirjan :).
Suosittelen myös bulimiasta toipuville luettavaksi kirjan
Lotta Hällström: painajainen puntarilla
Tämä kirja auttoi minua ymmärtämään, mistä sairauteni saattaa olla saanut alkunsa, kun tietää mistä sen on lähtöisin, keksii myös paremmin keinot hallita sitä.
Jos joku haluaa vaihtaa ajatuksia vaikka sähköpostitse niin laitappa s-osoitteesi.