Onko sosiaalisuus synnynnäistä

Sosiaalisuus on synnynnäistä, sosiaaliset taidot opittuja. >.

vanhempani eivät kumpikaan oo mitään puheliaita ihmisiä eikä tullu sitten mustakaan mutta aikaa myöten olen oppinut puheliaammaksi vaikken mikään papupata oo vieläkään mutta sitä tulee välittömämmäks puheissaan ja muutenkin on hyvä ettei oo mikää turhan tärkee.Töissä tein pitkään työtä yksin nyt mennään pareittain joten on ollut pakkokin opetrella sosiaalisuutta.

Jos vanhemmat eivät ole sosiaalisia, on sitä hyvin vaikea oppia olemaan sosiaalinen ottamalla mallia. Toisaalta, lapsi saattaa omaksua sosiaalisen roolin perheessä, jotta jutustelu vanhempien kanssa sujuisi paremmin, ja perheen yhteishenki ylipäätään paranesi. Yhtä lailla lapsesta voi tulla epäsosiaalinen jos molemmat vanhemmat ovat hyvin sosiaalisia, ja lapsen annetaan mennä taka-alalle keskusteluissa.

Sosiaalisuus on siis varmaan ihmisen kokemien kokemusten summa, jolloin sosiaalisiksi kasvavat he, jotka kokevat onnistumisia ja sitä myöten oppivat tarvittavat työkalut sosialisointiin.

Onhan se, isäni on hiljainen ja yksinään viihtyvä, tosin ei niinkään ujo, isän isäni oli lähes täysin sulkeutunut. Äitini on sen sijaan sosiaalinen puhelias papupata. Meistä lapsista minä en ole ujo, mutta en jaksa pitkä aikaista ihmisten seuraa, kaveripiirini ei ole suuri, mutta se on vaihdellut hieman eri elämänvaiheissa, olen introvertti. Isosiskoni sensijaan on ihan oikeasti ujo, hymyilee ja punastuu helposti, ja hänellä on ollut samat 2 ystävää hiekkalaatikolta lähtien. Pikkusiskoni on taas suoranainen alffanaaras, äitiänikin sosiaalisempi ja puheliaampi, perinyt suvun vahvojen naisten geenit.

Eiköhän se ole geenien, kasvatuksen ja lapsuuden kaverisuhteiden summa.

Äitini on koti-ihminen, huonon itsetunnon omaava ja epävarma itsestään. Lisäksi hän pitää vain tietynlaisista ihmisistä. Mutta jatkuvasti äänessä ja tarvitsee koko ajan jonkun seuraa tai kokee olonsa yksinäiseksi ja tarpeettomaksi. En oikein tiedä, onko hän sosiaalinen. Ei hän uusiin ihmisiin oikein välitä tutustua.
Isäni sen sijaan on selkeästi hyvin sosiaalinen. Hän tutustuu lähes jatkuvalla syötöllä uusiin ihmisiin. Puhelee kaupassakin ohitse kulkeville ihmisille kuin he olisivat hänen kavereitaan. Joskus mietin, onko hän aivan hullu, kun kaikki ihmiset tuntuvat olevan hänelle kuin omaa perhettä, niin avoin ja sosiaalinen hän on.

Tietenkin näin naisihmisenä olen tullut enemmän äitiini, mikä on sääli. Isältäni olen perinyt halun olla yhtä perhettä kaikkien kanssa, mutta äidiltäni huonon itsetunnon ja epävarmuuden, mikä estää sen.
Kasvatus oli sellainen, että sain nöyrtyä ja vaieta aika paljolti. Tottakai kun oli jo temperamentiltaan kiltti ja rauhallinen, niin puheliaat vanhemmat huonoina kuuntelijoina jyräsivät ja kilttinä alistui ja tottui olemaan aina se kuuntelija, eikä siitä roolista ole vieläkään päässyt, vaikka kuinka haluaisi.
Vanhemmat, jotka olisivat keskittyneet enemmän kuuntelemiseen ja kannustamiseen, kuin käskyttämiseen ja hiljentämiseen, olisivat varmasti olleet sosiaalisuuteni kehityksen kannalta hieno juttu...
Mutta ei niin ei, näillä mennään.