Minä, Karskin ritari, Sonnari olin taas etulinjassa kaverini Arskan kanssa.
Tällä kertaa olimme suorittamassa tehtävää Operaatiossa 'Ponupannu Motissa'. Lappeenrannan punikkipoliisit olivat saaneet vihiä osastoni ponu-soppatykistä, joka sijaitsi keskellä syvintä metsää pienessä notkossa.
Arska makoili taju kankaalla havujen alla vesiojassa pannun vieressä ja minä kohotin huulilleni viimeisen keittosatsin makoisia jämiä. Samassa siniset valot vilkkuivat kauempana tiellä. Kusin heti housuihini ja ryömin peloissani Arskan viereen: 'Arrrrska, ne-ne jyrää meitin !'.
Poliisit näkyivät katselevän ympärilleen ja pelkäsin, että beigenvärinen Mosseni ja sen avoimesta ikkunasta lähtevä jumalaton makin haju paljastaa meidät. Ja niin kävikin; poliisit osoittelivat pampuillaan Mossenrämääni, nauroivat remakasti kippurassa ja lopuksi ottivat harjoitusiskuja pampuilla puunrunkoihin. Jumaliste, ne tulevat kohti !.
Arska heräsi, varustauduimme kovaan taisteluun punikkien erikoisjoukkoja vastaan, olihan meillä käpyjä, muutama "molotovin koktail" ja vanha Baikal pelättyjä metsohirviteeriä vastaan.
Ensin kunnon siivut suoraan vierreastiasta, mäskiä naamaan maastoväriksi ja umpikoomassa vaivalloista ryömintää haulikon kanssa asemiin lähelle elintärkeää pontikan poistoletkua. Jepet tulivat yhä lähemmäksi, mutta pysähtyivät kun haulikko laukesi: olin kompuroinut sen kanssa ja haulikko pamahti ponupannun ison kattilan läpi, Arskan puoliperseessä roikkuvien salihousujen läpi suoraan Mossen lasista sisään ja suunnattoman arvokkaisiin puoli-tekonahkapenkkeihini. Olin suunniltani, perkele nehän listii meidät !.
Laukaisin heti toisen piipun tarkalla tähtäyksellä vihollista kohti, tosin, piipun kieroudesta johtuen, tyhjensin Mosseni renkaan... no, sehän oli vaan sellaista yleiskategorista suojatulta. Arska heitti ponupulloa poliiseja kohti, toki joi sen ensin tyhjäksi, mutta sillä oli toivottu vaikutus. Poliisit nauroivat selkäkeikkanaurua ja heittivät jopa pari volttia. Hirmuisen kuovinnan lisäksi.
Sitten tuli rynnäkkö... tai nousin seisomaan, suolla oleva paha painovoima kaatoi minut selälleni ja pian olinkin mahallani raudoissa. Arska olikin käyttänyt kaikki voimansa pullon heittoon ja sen tyhjennykseen ja hän oli valmista kauraa poliisiautoon... ei kylläkään omin jaloin. Poliisit nauroivat, kusivat kiljuun ja ampuivat muutamalla laukauksella ponusoppatykkimme ns. pillun päreiksi... kumpikaan meistä ei tiennyt mikä pillu on joten sama meille. Ponuvermeet upotettiin 1,5 m syvään vesikuoppaan ja poliisit tiesivät varmasti, että ne pysyvät siellä... eihän me juopot osata uida ja pituuskaan meillä juppokääpiöillä ei riitä.
Taistelu oli kamala; perintö-Mosse ja ponupannu oli paskana, viinat ihan loppu ja housut ja kengänkärjetkin entiset parin sadan metrin kainaloista poliisiautoon hinauksen jälkeen. Kovan pamputuksen lisäksi; perse-, selkä-, ohimo- ja peräaukkokipu kuului aina asiaan. Poliisit laittoivat ensin wunderbaumeja laatikon maijan takaosaan, että pystyvät ajamaan asemallle asti.
Sotaonni oli nyt huono ja Mosse menetetty. Tovottavasti Kepu maksaa haittakorvauksia siitä.
Pääasia, ettei uljasta nimimerkkiäni uskalla poistaa kukaan. Toistan, ei kukaan. Olenhan Napoleonin sukua, pieni kooltani, mutta eturivin taistelija. Ihan lähisukulaiseni on saanut Napoleonin ristin mitalinkin, kolmesti.
Hän oli linnan juhlissakin. Nyt ottaa punikkeja pattiin, kun eivät arvaa, kuka hän oli. Hohhohhoo, kun hohotuttaa, mutta nyt menen juttelemaan Winston Churchillin kanssa Mari Kiviniemen loistavasta politiikasta yhteiseen huoneeseemme. Tarjoan hänelle sikarin, minä hieno mies, toiselle hienolle miehelle. lemme osastomme valioita, suurmiehiä. Naisten mieleen. Heitä täällä onkin, on Gina Lollobridigaa ja Sophia Lorenia, kyllä niitä piisaa. Huomasin tuossa vapaakävelyni aikana Norma Jeane Bakerinkin huislkttavan minulle. Huiskutin takaisin ja hohotin, oli hän otettu. Jätin karismallani varjoon jopa Marion Robert Morrisonin, naapurihuoneen asukin, kova pyssymies. Mutta ei niin kova kuin minä, joka kerrankin ammuin omenan erään miehen pään päältä. Luulin sitä hirveksi, sitä miestä. Onneksi osui omenaan, vaikka ei ollut tarkoitus. Mutta se onkin elämäni ainoa huti, muuten olen aina osunut. Asuu tällä osastolla myös Wilhelm Tell, sanovat hänen olevan hullu, tiedä sitten siitä. Nyt jakavat iltatabut ja sammuttavat valot, mutta kerron kyllä jatkossa lisää itsestäni ja muista suurmiehistä ja naisista, joita täällä eliittihotellissamme majailee. Punikeillahan ei varaa tällaiseen ylläpitoon olisikaan.
On ihana paikka tämä Hotel California.
Näin jutteli Sonnimies, joka on antanut Elviksellekin nimikirjoituksensa. Eversti Parker ja muut kapit sysäsin tylysti syrjään keskustellessani itse "the Pelviksen" kanssa.
Tällä kertaa olimme suorittamassa tehtävää Operaatiossa 'Ponupannu Motissa'. Lappeenrannan punikkipoliisit olivat saaneet vihiä osastoni ponu-soppatykistä, joka sijaitsi keskellä syvintä metsää pienessä notkossa.
Arska makoili taju kankaalla havujen alla vesiojassa pannun vieressä ja minä kohotin huulilleni viimeisen keittosatsin makoisia jämiä. Samassa siniset valot vilkkuivat kauempana tiellä. Kusin heti housuihini ja ryömin peloissani Arskan viereen: 'Arrrrska, ne-ne jyrää meitin !'.
Poliisit näkyivät katselevän ympärilleen ja pelkäsin, että beigenvärinen Mosseni ja sen avoimesta ikkunasta lähtevä jumalaton makin haju paljastaa meidät. Ja niin kävikin; poliisit osoittelivat pampuillaan Mossenrämääni, nauroivat remakasti kippurassa ja lopuksi ottivat harjoitusiskuja pampuilla puunrunkoihin. Jumaliste, ne tulevat kohti !.
Arska heräsi, varustauduimme kovaan taisteluun punikkien erikoisjoukkoja vastaan, olihan meillä käpyjä, muutama "molotovin koktail" ja vanha Baikal pelättyjä metsohirviteeriä vastaan.
Ensin kunnon siivut suoraan vierreastiasta, mäskiä naamaan maastoväriksi ja umpikoomassa vaivalloista ryömintää haulikon kanssa asemiin lähelle elintärkeää pontikan poistoletkua. Jepet tulivat yhä lähemmäksi, mutta pysähtyivät kun haulikko laukesi: olin kompuroinut sen kanssa ja haulikko pamahti ponupannun ison kattilan läpi, Arskan puoliperseessä roikkuvien salihousujen läpi suoraan Mossen lasista sisään ja suunnattoman arvokkaisiin puoli-tekonahkapenkkeihini. Olin suunniltani, perkele nehän listii meidät !.
Laukaisin heti toisen piipun tarkalla tähtäyksellä vihollista kohti, tosin, piipun kieroudesta johtuen, tyhjensin Mosseni renkaan... no, sehän oli vaan sellaista yleiskategorista suojatulta. Arska heitti ponupulloa poliiseja kohti, toki joi sen ensin tyhjäksi, mutta sillä oli toivottu vaikutus. Poliisit nauroivat selkäkeikkanaurua ja heittivät jopa pari volttia. Hirmuisen kuovinnan lisäksi.
Sitten tuli rynnäkkö... tai nousin seisomaan, suolla oleva paha painovoima kaatoi minut selälleni ja pian olinkin mahallani raudoissa. Arska olikin käyttänyt kaikki voimansa pullon heittoon ja sen tyhjennykseen ja hän oli valmista kauraa poliisiautoon... ei kylläkään omin jaloin. Poliisit nauroivat, kusivat kiljuun ja ampuivat muutamalla laukauksella ponusoppatykkimme ns. pillun päreiksi... kumpikaan meistä ei tiennyt mikä pillu on joten sama meille. Ponuvermeet upotettiin 1,5 m syvään vesikuoppaan ja poliisit tiesivät varmasti, että ne pysyvät siellä... eihän me juopot osata uida ja pituuskaan meillä juppokääpiöillä ei riitä.
Taistelu oli kamala; perintö-Mosse ja ponupannu oli paskana, viinat ihan loppu ja housut ja kengänkärjetkin entiset parin sadan metrin kainaloista poliisiautoon hinauksen jälkeen. Kovan pamputuksen lisäksi; perse-, selkä-, ohimo- ja peräaukkokipu kuului aina asiaan. Poliisit laittoivat ensin wunderbaumeja laatikon maijan takaosaan, että pystyvät ajamaan asemallle asti.
Sotaonni oli nyt huono ja Mosse menetetty. Tovottavasti Kepu maksaa haittakorvauksia siitä.
Pääasia, ettei uljasta nimimerkkiäni uskalla poistaa kukaan. Toistan, ei kukaan. Olenhan Napoleonin sukua, pieni kooltani, mutta eturivin taistelija. Ihan lähisukulaiseni on saanut Napoleonin ristin mitalinkin, kolmesti.
Hän oli linnan juhlissakin. Nyt ottaa punikkeja pattiin, kun eivät arvaa, kuka hän oli. Hohhohhoo, kun hohotuttaa, mutta nyt menen juttelemaan Winston Churchillin kanssa Mari Kiviniemen loistavasta politiikasta yhteiseen huoneeseemme. Tarjoan hänelle sikarin, minä hieno mies, toiselle hienolle miehelle. lemme osastomme valioita, suurmiehiä. Naisten mieleen. Heitä täällä onkin, on Gina Lollobridigaa ja Sophia Lorenia, kyllä niitä piisaa. Huomasin tuossa vapaakävelyni aikana Norma Jeane Bakerinkin huislkttavan minulle. Huiskutin takaisin ja hohotin, oli hän otettu. Jätin karismallani varjoon jopa Marion Robert Morrisonin, naapurihuoneen asukin, kova pyssymies. Mutta ei niin kova kuin minä, joka kerrankin ammuin omenan erään miehen pään päältä. Luulin sitä hirveksi, sitä miestä. Onneksi osui omenaan, vaikka ei ollut tarkoitus. Mutta se onkin elämäni ainoa huti, muuten olen aina osunut. Asuu tällä osastolla myös Wilhelm Tell, sanovat hänen olevan hullu, tiedä sitten siitä. Nyt jakavat iltatabut ja sammuttavat valot, mutta kerron kyllä jatkossa lisää itsestäni ja muista suurmiehistä ja naisista, joita täällä eliittihotellissamme majailee. Punikeillahan ei varaa tällaiseen ylläpitoon olisikaan.
On ihana paikka tämä Hotel California.
Näin jutteli Sonnimies, joka on antanut Elviksellekin nimikirjoituksensa. Eversti Parker ja muut kapit sysäsin tylysti syrjään keskustellessani itse "the Pelviksen" kanssa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
nauroin nauroin nauroin ja nauroin
Eikun mäkeen tällaiset....ihan täyttä paskaa taitellisesti.