Miten auttaa kaveria?

Vähän taustaa: kaverillani ja hänen veljellään on n. 20 vuotta ikäeroa. Kun kaverini oli pieni, veli uurasti yliopisto-opintojen kanssa, kirjoitti väitöskirjan ja menestyi tutkijana. Isoveli painotti kaverilleni, miten tärkeää on mennä yliopistoon, väitellä tohtoriksi ja menestyä. Kaverini otti tuon tavoitteekseen ja muuttui veljeään kritiikittä ihailevaksi perfektionistiksi, jolle vain kymppi oli hyvä numero. Hän sai kuitenkin burn-outin lukiossa ja on siitä asti sairastanut masennusta.

Hän löysäsi vähän tavoitteitaan oman jaksamisensa varmistamiseksi, kävi lukion ja on nyt loppusuoralla amk-opinnoissaan. Ongelma on se, että hän on yhä edelleen suorittaja ja perfektionisti. Jos pitää kirjoittaa 10-15 sivua, hän kirjoittaa 40 sivua ja valittaa samaan hengenvetoon väsymystä. Opettajatkin joutuvat sanomaan hänelle, ettei hänen tarvitse tehdä ihan niin paljon. Itseasiassa hän saattaa käyttää aikaa ja energiaa johonkin epäolennaiseen olennaisen kustannuksella, eli liiasta suorittamisesta ja perfektionismista on jopa haittaa opiskeluissa. Kyllä hän on oppinut vähän rentoutumaankin, mutta ei paljoa.

Kaverillani ei ole juuri muuta elämää kuin opiskelu. Hän ei käy missään, asuu 26-vuotiaana vielä vanhemmillaan eikä hänen kanssaan juuri muusta pysty puhumaan kuin opettajista ja opiskelusta. Jos aihettaa yrittää vaihtaa, palaa hän pian taas koulujuttuihin. Satunnaisesti saattaa valittaa nykynuorison huonosta käytöksestä, eläkkeiden suuruuksista tai vaikkapa viimeisimmästä bingo-illasta (viettää aika paljon aikaa eläkkeellä olevien vanhempiensa kanssa). Monet ihmiset (kaverit, vanhemmat, opettajat ja psykiatrikin) ovat koittaaneet tolkuttaa hänelle, että hän on arvokas omana itsenään ja että ei elämä saa olla pelkkää suorittamista. Itse olen koittanut sanoa hänelle, ettei yhtäkään työnantajaa jaksa kiinnostaa joku yksittäinen numero, ei hän elämässä menesty yhtään sen paremmin, vaikka saakin atk-tentistä nelosen sijaan kolmosen. Olen koittanut sanoa, että elämässä täytyy olla muutakin kuin koulu ja ehdotella hänelle harrastuksia. Saattaa hän joitakin nettipelejä joskus vähän pelaillakin, mutta 99 % valveillaoloajasta tuntuu menevän koulujututtuihin, joko niiden tekemiseen tai niiden pohdiskelemiseen.

Muutenkin tuntuu, että hän on hiukka vieraantunut reaalielämästä, istuu vaan eristyneenä kammiossaan ja luulee paratiisin porttien avautuvan kunhan saa nyt sen hyvän numeron seuraavasta tentistä. (Hyvien numeroiden tavoittelussa ei itsessään ole mitään vikaa, mutta jos käytös johtaa masennukseen ja elämän kapeutumiseen pelkän opiskelun ympärille, on jotakin pielessä). Itsekin olen hiukka liian tunnollinen ja kiltti, mutta kaverini vetää tuon suorittamisen ihan uusiin ulottuvuuksiin.

Alallamme on huonohko työtilanne, joten luultavasti hänkin jää työttömäksi valmistuttuaan. Periaatteessa on hyvä, että opiskelu viimein loppuu, jospa hänkin heräisi huomaamaan, että elämä koostuu monesta muustakin asiasta. Mutta jollakin tavalla pelkään tuota valmistumisajankohtaa. Miten hänen käy sitten kun hänen elämänsä pääsisältö, eli koulu, loppuu ja hän jää ikään kuin tyhjän päälle...?