Oon nii loppu.
Oon varmaan pärjänny liian kauan itekseni. En oo koskaan kertonu muille, en kenellekään, mun omia tunteita, jutellut asioista.
Olin aina alakoulussa ollu se outo, se kenet petetään aina ja kenestä puhutaan paskaa ja ketä arvostellaan koko ajan- yms... se vetää itseluottamuksen väkisinkin alaas jos ei muuta...sitten vaa eristäydyin enkä enää vuosienkaan jälkeen uskalla missään kunnolla liikkua, kertoa kellekään mitään, olla oma itseni.
Olen niin ahdistunut ja masentunut, kun en jaksa enää elää...en pysy kasassa...päivät on vain pusertamista ja sitten se alkaa taas uudestaan. Tuntuu etten saa rauhaa koskaan.
Viiltäminen, tai muu vahingoittaminen ei ole edes auttanut paljoakaan...itsemurha...ei, en haluaisi kuolla, vaikka kivun lakkaaminen houkutteleva vaihtoehto onkin; ei ole kanttia tehdä sitä muille, ja muutenkin. Haluan vain parantua...
Oon läski ja ruma ja väsyny ja voimaton, heikko ja outo....tarpeeton, huono kaikessa, kaikkea mitä en haluaisi olla. En vaan kestä tätä yksin. Räjähdän.
Mutta en voi kertoa kellekään muulle. Terkkarille kerroin jtn vähän mutta sitten aloin taas vähätellä jottei tarvitsisi...vanhemmat ei ymmärrä, sanoo murrosiän jutuiksi, ( :( ) ja en voi heille kertoa kaikkea muutenkaa. Pelkään pettäväni heidät.
APUAAPUAAPUAAPUAAPUA
saako mitenkään apua, vai pitääkö mun kertoa jotenkin? :s
-15v. nuori
Oon varmaan pärjänny liian kauan itekseni. En oo koskaan kertonu muille, en kenellekään, mun omia tunteita, jutellut asioista.
Olin aina alakoulussa ollu se outo, se kenet petetään aina ja kenestä puhutaan paskaa ja ketä arvostellaan koko ajan- yms... se vetää itseluottamuksen väkisinkin alaas jos ei muuta...sitten vaa eristäydyin enkä enää vuosienkaan jälkeen uskalla missään kunnolla liikkua, kertoa kellekään mitään, olla oma itseni.
Olen niin ahdistunut ja masentunut, kun en jaksa enää elää...en pysy kasassa...päivät on vain pusertamista ja sitten se alkaa taas uudestaan. Tuntuu etten saa rauhaa koskaan.
Viiltäminen, tai muu vahingoittaminen ei ole edes auttanut paljoakaan...itsemurha...ei, en haluaisi kuolla, vaikka kivun lakkaaminen houkutteleva vaihtoehto onkin; ei ole kanttia tehdä sitä muille, ja muutenkin. Haluan vain parantua...
Oon läski ja ruma ja väsyny ja voimaton, heikko ja outo....tarpeeton, huono kaikessa, kaikkea mitä en haluaisi olla. En vaan kestä tätä yksin. Räjähdän.
Mutta en voi kertoa kellekään muulle. Terkkarille kerroin jtn vähän mutta sitten aloin taas vähätellä jottei tarvitsisi...vanhemmat ei ymmärrä, sanoo murrosiän jutuiksi, ( :( ) ja en voi heille kertoa kaikkea muutenkaa. Pelkään pettäväni heidät.
APUAAPUAAPUAAPUAAPUA
saako mitenkään apua, vai pitääkö mun kertoa jotenkin? :s
-15v. nuori
Vastaukset 8
Vanhimmat
Vanhemmat olis sun eka apujoukko, jos vain haluaisit saada heiltä apua. He ovat luonnollisestikin sun läheisimmät "psykologisi" ja sinä voisit nyt panna heidän taitonsa kerralla kunnon testiin, purkamalla heille noita kipeitä ajatuksistasi joita tähän kirjasit. Ei pelkkä "murkkuikä" riitä vastaukseksi edes vanhemmillesi (se on vaan heidän tapansa yrittää luikkia karkuun ongelmatilanteessa :), joten siihen ei keskustelun todellakaan tarvitse loppua. Sinulla on oikeus vaatia vanhemmiltasi huomattavasti syvällisempää pureutumista tyttärensä ahdinkoon ja he sen varmasti tekevät kun et anna periksi.
Vanhemmat ovat aina kiinnostuneita lastensa hyvinvoinnista, se on heille pääasia. Heillä on myös elämänkokemusta jota sinun kannattaisi ehdottomasti käyttää hyväksesi. Heille on täysin vierasta ajatella, että sinä tuottaisit heille "pettymyksen", sillä heille sinä olet ainoa oikenlainen tytär ja he rakastavat sinua juuri sellaisena kuin sinä olet. Älä ikinä unohda sitä.
Toinen tapa muuttaa nykytilannetta on ryhtyä itsensä parhaaksi kaveriksi.
Sinä olet aina sitä miltä sinusta itsestäsi tuntuu, mitä ajattelet ja miten itseesi suhtaudut jne., ja se on aivan eri asia kuin vaikkapa luokkakavereiden asenne sinuun. He eivät voi muuttaa sinua ulkoakäsin, mutta sinä sen sijaan voit alkaa tehdä asioita toisin vaikka heti tänään. Voit alkaa tukemaan itseäsi omilla ajatuksillasi, sen sijaan että itsekin vain haukut ja mollaat itseäsi.
Heti kun muut aistivat sinussa positiivisen muutoksen, näkevät sinun olevan utelias ja hyväntuulisempi kuin ennen, he kiinnostuvat sinusta aivan luonnollisesti.
Hyvin onnettoman ja masentuneen ihmisen lähelle on vaikea mennä. Harva uskaltaa luottaa omaan kykyynsä kannustaa ja tukea sellaista ihmistä, joten mieluummin sitten pysytellään "samanhenkisten" joukossa jossa oma olo on turvallisempi.
Olet siis vain erityisen haasteellinen tutustumisen kohde ikäisillesi nuorille nyt, koska et käyttäydy automaattisesti kuten muut. Sen voit muuttaa itse koska vaan, pienissä erissä kerrallaan ja itse omia ajatuksiasi ohjaamalla. :)
"Apua" MIKSI PEUKKU ON POISTETTU, painoin väärästä kohden, ja tuli miinus, kun piti tulla "vähintään 10 plussaa".
Kirjoitit erittäin hyvin, asiallisesti ja kauniisti. Kaiken sen olennaisen, mitä itsekin ajattelin mielessäni. Kun tällaisia kannustavia, elämää avaavia kirjoituksia olisi enemmän, uskon, että jotain toivon pilkahdusta nuoret kokisivat, että he ovat riittävän hyviä itselleen. Tärkeintä on olla itsensä paras kaveri, ei suinkaan vihollinen, kiistakumppani.
KIITOS HYVÄSTÄ KIRJOITUKSESTASI! Korvatkoon tämä tuon näppäilyvirheeni! Yhdyn kirjoituksesi sisältöön jokaista sanaa myöten.
Minulla on aivan sama ongelma.
inhoan itseäni. on vaikea iloita ja nauttia elämästä kun aina joku on arvostelemassa. olen ylipainoinen, mutta mielestäni ihan nätti. mutta eihän kukaan ylipainoisesta voi pitää. ainakaan täällä tuppukylässä. ulkonäkö on pojille nykyään kaikki kaikessa. aivan sama millainen luonne on kunhan kroppa on timmissä kunnossa ja tyttö on suosittu. itsevarmuuteni on todella heikko, en usko/luota itseeni, pelkään epäonistumista. mietin aina mitä mut ajattelevat minusta ja tuntuu että tulen hulluksi kun ajattelen sitä. olen pian 15-vuotias. en ole ikinä saanut tuntea sitä läheisyyden tunnetta toiselta sukupuolelta, toisin kuin ystäväni. jos kerrankin joku poika minuun ihastuisi, en pystyisi seurustelemaan hänen kanssaan. rupeaisin heti miettimään mitä muut ajattelevat seurustelustamme koska olen lihava. noh kukaan ei ikinä minuun voisin ihastua, vasta sitten kun olen laiha. olen ollut koko ikäni ylipainoinen ja ala-asteen neljännellä luokalla muistan meidän luokan söpöimmän ja suosituimman pojan sanoneen ystävälleen " alkaisin ton kaa jos se ei ois läski" muistan nuo sanat aina, vaikka siitä jo neljä vuotta onkin. mieleeni ei ole onnellisia asoita jäänyt, muistan vain tilanteet, jolloin joku asia on nakertanut itsetuntoani ja minua on haukuttu. niitä tilanteita on liian paljon. itken kovasti, olen viillellyt eikä perheen kanssa mene hyvin. jos pidän pojasta, en ikinä kerrohänelle tunteistani. pelkään nöyryytystä. jonkin aikaa sitten kerroin pojalle kestä pidin tuneistani, mutta kappas, hän ei ivaillut minulle, ei kertonut ystävilleen, hän oli todella ystävällinen ja kertoi hienovaraisesti ettei siltikään ollut ihastunut minuun. rupesin miettimään miksi, ja mieleeni tuli heti se ylipaino. noh se on ikävää jos ihmiset katsovat vain ulkonäköön. mielestäni kaikkien ihmisten tulisi olla tasa-arvoisia, ja sanontahan kuuluu " ulkonäköön ihastutaan, sisimpään rakastutaan." täällä päin tuolla sanonnalla ei ole merkitystä. )=
" ulkonäköön ihastutaan, sisimpään rakastutaan."
Kuules, tuo pitää edelleen paikkansa. Ulkonäkö on täysin toisarvoinen asia, jos muuten olet ns. sielun sisar toisen kanssa. Sama se on hyvässä ystävyyssuhteessa, ei ulkonäöllä ole ratkaisevaa merkitystä. Onhan se totta, että tässä ulkonäköpainotteisessa maailmassa siihen ensin kiinnitetään huomiota, mutta sen merkitys haihtuu sitä mukaa, mitä paremmin on oppinut kumppaninsa tuntemaan ja tunteet muuten heränneet.
Oletko miettinyt, miksi sinulla on ylipainoa? Syötkö ns. tunteittesi lohduksi? Eihän sinun pidä käydä millekään ihmeelliselle laihdutuskuurille, mutta ajattele, jos jätät jonkin turhan makean pois ja lisäät sen tilalle vaikka pienen kävelylenkin. Saattaa käydä niin, että painosi putoaa ja mielesi virkistyy.
Elämä avautuu päivä päivältä iän karttuessa. Olet niin nuori, että sinun ikäisenä ei tarvitse tuntea mitään paineita parisuhteesta. Kunhan aikuistut, huomaat, että kyllä suhteita ehtii solmia vanhempanakin.
Toivon, että löydät vahvuutta itsetuntoosi, elämä hymyilee kyllä, kun sen aika on!
Hei, 15-vuotiaana tunteet ovat vahvoja, mutta ei siinä nyt mikään kiire ole seurustelemaan, ei tosiaankaan! Rupea kaveriksi tuon kivan pojan kanssa. Ystävyys on tärkeintä ikäisenäsi. Katsoo sitten lukion jälkeen sitä rakastumista, sittenhän varmasti muutat isompaan paikkaan opiskelemaan ja siellä avautuvat uudet maisemat ja saat uusia kavereita omien kiinnostuksen aiheittesi parista. Siihen asti lue paljon, kirjaan voi paeta jos on surumieli. Mene mukaan seurakuntanuoriin, siellä ja partiossa on reippaita nuoria, joilla on arvot kohdallaan niin kuin sinullakin.
Kiitos vastatnneille, ja näppäilyvirheet eivät haittaa...
huoh. Kaikilla on näitä ongelmia nykypäivinä, koska nuoidiootit, laihat, pissikset romuttavat muut.
Olihan se ihan siedettävää jonkin aikaa, mutta kun se menee liia pitkälle, sitä sortuu.
En osaa selittää tästä, ja jos selittäisin koko jutun, joku tunnistaa (? :o)
Tänään esimerkiksi tuntui...tyhjältä. Kuin jotain puuttuisi...siis ELÄMÄNI lisäksi. Onhan sekin tavallaan jotain. Että edes tuntee. Mutta se sattuu. Istun koulun penkillä odotellessani tämän kammotuksen- koulun - päättymistä,
kotiin pääsemistä, toiseen painajaiseen pääsemistä, joutumista.
Joskus en muista kotiin päästyäni mitä tein tänään koulussa...mutta kun oikein pinnistelen muistot hiipii mieleen...vaikken haluaisikaan...
Itkettää vain. Mitä järkeä? Aamulla sitä herää väsyneenä, eikä viitsisi millään vaivautua ylös painajaiseen.
Kouluun päästyäni, haluan sieltä saman tien pois. Kaikki ne ihmiset...enkä jaksa käydä siellä enää, an jaksa, ahdistaa, en jaksa, ei kiinnosta.
Kotiini tai harjoituksiinikaan en jaksaisi mennä. Ei kiinnostaisi. sekin on painajaista, heti kotiin päästyään, sitä lähdetäänkin tekemään jotain urheilullista.
Sitten illalla kotiin tultuani vain mietin kuinka aika juoksee ja joudun taas pian heräämään samaan painajaiseen uudestaan...ilta. Se ahdistaa...en halua nukkua, jottei tarvitsisi herätä, ja siinä se päivä meneekin. En jaksa enää iltapäivällä tehdä mitn. kavereiden kanssa...olen vain niin loppu.
Tuntuu että aamuisin se matelee, ja tuntuu että illalla se kiitää...
Se puuttuu. Kaikki. Rauha. Mielenrauha. Olen jopa harjoitellut rentoutumista- tuloksetta.
Painoindeksini on normaali, mutteise lohduta...jos vain näytän läskiltä.
Ja niin näytän. Haluan että laihtuisin, ettei tarvitsisi ahmia koko ajan jtn. hyvää. Minä varmaan syön suruuni tavallaan...ja sitten päätän lopettaa, ja sitten aloitan, jne. jne. Laihdutus ei onnistu ikinä.
EN SAA MITÄÄN AIKAAN!
Ja olen niin kyllästynyt kuulmeaan, että 15 vuotiaana on tunteet vahvoja, niin on 6 vuotiaillakin! se ei edes auta, vaikken uskokaan tämän olevan murrosiästä kiiinni. Olen AINA yrittänyt olla se miellyttävä, miellytän kaikkia paarhaani mukaan, en ole pahemmin rikkonut sääntöjä, olen aina hallinnut itseni!
Nyt en enää jaksa huolehtia mistään. En vain saa kaikkea kasaan. olen ahdistunut oikeasti, en vain sano olevani. Masennusta en osaa diagnisoida, mutta minua kyllä ahdistaa, ja se väsyttää ja masentaa ja masentaminen ahdistaa ja väsyttää...äitikin alkaa huutaa saamattomuudelleni...laiskuudelleni...saamattomuus...
huoh*
- Haluan vain päästä pois.
Minulla on sama tilanne. Olen tosin yrittänyt itsemurhaa hirttäytymällä ja voin sanoa että itsemurha on viimeinen vaihtoehto. Minua on kiusattu koko elämäni ajan ja oma äitinikin on sanonut etten kelpaa kenellekään, sillä olen niin ruma. Mutta kauneus on sisälläpäin. Aloitin juuri lukion ja sain uusia kavereita mutta nyt minulla on enää pari. Itken lähes joka yö itseni uneen, sillä maailma on täynnä epäoikeudenmukaisuutta, ja aina tuntuu että kaikki on minua vastaan. Tuskiani olen onnistunut purkamaan juoksemiseen ja kirjoittamiseen. Se auttaa huomattavasti, kuten myös sopivan musiikin kuuntelu.
Olen epäonnistunut elämässäni täysin, ja haluaisin vain nollata kaiken ja aloittaa kaiken alusta. Siksi olen ottanut tavoitteekseni muiden ihmisten pelastamisen ja auttamisen. Itsestäni välittämättä, haluan pelkästään muille hyvää, ja siksi toivon jos ottaisit yhteyttä niin voisin puhua kanssasi, sillä tiedän raastavat nuo tunteet.
lukea tekstisi..tavallaan kun minua ei ole mitenkään kamalasti haukuttu rumaksi mutta muuta epäoikeudenmukaisuuden osoittamista on ollut ym. Itsemurha, on viimeinen vaihtoehto aivan.
Mutta vaikka haluaisinkin (nyt en halua) niin tiedän ettei minulla olisi pokkaa...edes yrittää. Niinkuin sinä olet.
Kamalaa että äitisi ei edes tue sinua, vaan painaa sinua enemmän alas, kun minä vaan en kerro. Sen kyllä uskon että tiedät mitä tunnen.
Niin vaikea vain elää tässä maailmassa.
Ainut toivoni on enää laihtua. Toivon että sen myötä pitäisin enemmän itsestäni, ja muut myös. En ole ylipainoinen varsinaisesti, lääkäreiden mukaan juuri sopiva, mutta eihän se siltä näytä...
Pitää vaan yrittää saada elämästä kiinni. Laihdutan jotta saan kontrollin elämästäni. Edes jonkinlaisen.