Olen 17-vuotias tyttö, ja muutamia viikkoja sitten minulta poistettiin vatsanseudulta suuri kasvain, josta sitten labrassa löysivät syöpäsoluja ja leikkauksen jälkeen otetut näytteet minusta eivät täsmää nyt jollain tavalla ja uusia kokeita on vain luvassa. Voihan olla, etteivät syöpäsolut levinneet kasvaimen ulkopuolelle, mutta silti pää halkeaa, kun ei voi kellekkään puhua. Selitin kaikille, että se nyt vain oli semmoin kasvain mitä joskus tulee, eikä kukaan kotiväestä tai muualtakaan tullut leikkaukseen mukaan. Ja ei tästä syöpäasiasta voi kellekkään tutulle sanoa. Jos sen joudun jollekin mainitsemaan, pitää tavan mukaisesti asiaa vähätellä ja sanoa sitä pikkujutuksi, sillä sääliä en missään nimessä tahdo keltään. Ja isä ja äiti, eritoten äiti, vain suuttuisi asiasta, sillä oli niin vihainen minulle jo pelkän kasvaimen löytymisestä, että kieltäytyi tulemasta sairaalaan ja valitti siitä, että ois niille vakuutusrahoille parempaaki käyttöä kun mun ainainen terveys...
Eli en ole väleissä vanhempiini, siskoille olen se tyyppi, joka ei koskaan masennu ja kavereita ei ole. Eikä tänne postaaminen varmasti asiaa paranna.. Mitä teen? Sääliä en tahdo, mutta ymmärrystä. Eihän minulla siis välttämättä syöpää ole, mutta itsessään jo se, että piti kasvaimen poistoa vähätellä masensi, sillä kai se nyt pelottaa kun ikinä ennen en ole sairaalassa yötä viettänyt, ja traumaattiset sitä edeltävät gynellä käynnitkin piti vain painaa sivuun, vaikka tottakai se hermostuttaa kun olen neitsyt ja vielä naisiinpäin, joten ei sellaista kosketusta ikinä ole tosissaan ajatellut. Mutta kun pitää olla niin reipasta muille, ettei voi tästäkään asiasta tutuille puhua vitsailematta ja pitää antaa sellainen kuva että "kyllä mä pärjään, ei tää mikään iso juttu ole..!"
Ihan tosi, mitä teen..?
Eli en ole väleissä vanhempiini, siskoille olen se tyyppi, joka ei koskaan masennu ja kavereita ei ole. Eikä tänne postaaminen varmasti asiaa paranna.. Mitä teen? Sääliä en tahdo, mutta ymmärrystä. Eihän minulla siis välttämättä syöpää ole, mutta itsessään jo se, että piti kasvaimen poistoa vähätellä masensi, sillä kai se nyt pelottaa kun ikinä ennen en ole sairaalassa yötä viettänyt, ja traumaattiset sitä edeltävät gynellä käynnitkin piti vain painaa sivuun, vaikka tottakai se hermostuttaa kun olen neitsyt ja vielä naisiinpäin, joten ei sellaista kosketusta ikinä ole tosissaan ajatellut. Mutta kun pitää olla niin reipasta muille, ettei voi tästäkään asiasta tutuille puhua vitsailematta ja pitää antaa sellainen kuva että "kyllä mä pärjään, ei tää mikään iso juttu ole..!"
Ihan tosi, mitä teen..?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei!
Ensinnäkin jos kasvaimestasi on löytynyt syöpäsoluja niin oikeasti kerro nyt ihmeessä vanhemmillesi asiasta - ne kuitenkaan tuskin niin idiootteja on etteivät tajua tilannetta. Ihmeellistä.
Koska ei yksin todellakaan pidä olla !
Ja sehän on selvä, että kyllähän sä pärjäät se ei ole siitä kiinni asennetta peliin, mutta olen ihan varma että vanhempasi haluavat tietää mikä on tilanne!!!!
Kertoa vanhemmille... kyllä, jokaisella teinillä on ongelmia vanhempiensa kanssa, kyllä se tiedetään. Mutta minä en tappele vanhempieni kanssa kaljan juonnista tai venyneistä kotiintuloajoista, me emme vain ole ikinä tulleet toimeen. Ja jos he alkaisvat yllättäen välittää syövän takia, ei sekään tuntuisi hyvältä. Minulle vanhemmat eivät ikinä ole olleet läheisiä, se on ehkä outoa ja joistakin harmillista, mutta niin on aina ollut. Ja mitä he osaisivat tehdä....?
Oikeasti jos sulla todetaan syöpä saat varmasti hoitoja, jotka parantavat mutta hoitojen aikana saattaa yleiskunto olla vähän niin ja näin, silloin on hyvä että on välittäviä tai ainakin auttavia ihmisiä. En puhu omasta kokemuksesta vaan perheessä sattuneesta, silloin tarvitaan kaikki voimat ja naapuriapukin. Sytostaattihoidot ja sädehoito saavat ihmisen todella huonoon kuntoon ja väsyneeksi, jonkun pitää hoitaa kauppa-asiat ja muitakin asioita. Ei siinä kannata leikkiä sankaria ja "kyllä-mä-pärjään-ilman-ketään-sukulasia-tai-ainakin-ilman-vanhempiani"
Odota nyt niitä tuloksia ja kerro sitten jos on kerrottavaa.
Niinkuin ylempänä kirjoitettiin voivat syöpähoidot olla todella raskaita ja jättää huonoon kuntoon. Yksin ei kannata murheineen jäädä. Itse leukemian kanssa tapelleena koin muut kohtalontoverit hyviksi juttutovereiks varsinkin kun jokaisella oli jotain sanottavaa ja lisättävää. Ei sillä, olen itse samanlainen ja koin etten voi ketään "turhaan" huolestuttaa ja kerroin kaikille vain kaiken välttämättömimmän. Kannattaa myös kysellä lääkäreiltä mistä päin kannattaa keskustelukaveria kysellä. Tuntuivat lääkärit ainakin omalla kohdalla olevan todella avuliaita ja ymmärtäväisiä, joten rohkeesti vaan kyselemään.
En valitettavasti osaa paljoa neuvoa, mutta paras neuvo jonka voin antaa on että elä murehdi liikaa ennen kuin tiedät varmasti. Liika murehtiminen vain syö sinut sisältäpäin. Ei sillä, kyl asiat käsitellä kannattaa, mutta yritä ajatella asioita positiivisesti jos vaan kykenet.
Ja tuosta maskin ylläpitämisestä. Pistä ittes kerranki etusijalle, ei aina tarvi olla vahvin lenkki.
ps. toivottavasti homma menee väärän hälytyksen piikkiin, mut mikäli kaipaat juttuseuraa niin pistä ihmeessä halutessasi viestiä osotteeseen [email protected]. Täällä toisessa päässä on reilu parikymppinen leukemian kanssa kamppaillut miehenalku.