Olenkin kirjoitellut täällä paljon eri viestiketjuissa. Nyt tuli taas tunne, että pakko päästää ulos höyryjä.
Tässä viimeaikoina mielialani on ollut laskusuunnassa. Toisinaan voi olla niin, että koko päivä menee mainiosti, mutta illalla alkaa ahdistaa, joka tuntuu niin henkisesti kuin fyysisesti raskaalta. Ainut helpotus siihen on ottaa rauhoittavaa ja mennä nukkumaan.
Tänään olen nukkunut melkein koko päivän, vaikka nukuin viimeyön hyvin. Päivällä tulee sellainen toimeton olo, mutta mistään ei saa kiinni ja aikaiseksi. Mielessä vain pyörittelee, että tuokin asia pitäisi tehdä jne. Harvoin kuitenkin saan aikaiseksi mitään. Siitä tulee rauhaton olo. Ei pysty istumaan paikallaan ja nauttimaan hiljaisuudesta ajatellen jotain mukavaa. Ei, vaan minun on pakko päästä nukkumaan, pakoon sitä levotonta oloa, saamattomuutta ja todellisuutta. En ymmärrä, miten vanhukset eivät tule hulluksi yksinäisyydessään. Miten he osaavat suhtautua siihen niin positiivisesti ja jaksavat elää päivästä toiseen samanlaisen kaavan mukaan?
Yhtenä iltana tässä katsoimme sitä Nelosen Hauskat kotivideot -ohjelmaa. Nauratti, mutta päässä alkoi liikkua masentavia ajatuksia. Rakastan kesää, mutta ajattelin siinä hetkessä, että mitä helvettiä minä sitä odotan. Ei se ole mitään, en kuitenkaan jaksa tehdä mitään. Tuli sellainen tyhjä olo. Miksi me olemme täällä ja mikä tarkoitus elämällä on? Miksi pitää yrittää kokoajan olla parempi ja hyvä kaikessa? Miten ohjelmassa näytetyt ihmiset pystyvät nauramaan, pelaamaan ja reissaamaan? Jos joku pyytäisi minua nyt reissuun, en varmastikaan lähtisi, koska en kuitenkaan osaisi nauttia lomasta.
En osaa selittää kunnolla sitä tyhjyyttä ja pahaa oloa. Olen kuntoutustuella ja voisin päivisin tehdä jotain mielenkiintoista tietokoneella tai vaikka lukea kirjoja. Mikään ei vaan saa minua toimimaan. Ajattelen, että en kuitenkaan jaksa keskittyä asioihin. Samoin harrastuspuoli. Ei mitään mainittavaa. Kiinnostaisi joku keramiikkakurssi tai maalaaminen. Pää lyö vaan tyhjää. En kuitenkaan keksisi mitään taiteilua ja en varmastikaan jaksaisi käydä siellä. Tuntuu, että usein on vaikea keskittyä ja aloittaa asioita.
Se sisäinen tyhjyys. Ehkä se johtuu siitä, että ajattelen ettei minulla ole kenellekään mitään annettavaa tai ainakin tunnen niin. En arvosta itseäni. En ole saavuttanut elämässäni sitä, mitä toivon. Haluaisin ammatin, joka kiinnostaa. Kävin viime keväänä tuen aikana psyk.pääsykoikeissa ja ihan penkin alle meni. En pystynyt keskittymään kunnolla ja mölisin ohi suuni henk.koht. haastattelussa. Se oli kyllä kova pettymys ja on luonut pelkoa siitä, pääsenkö enää koskaan opiskelemaan... :( Välillä tosin on vauhdinkaampia jaksoja, jolloin tunnen voivani tehdä melkein mitä vain. Nyt on tutkinnan alla sairastanko bibolaarihäiriötä.
Kuuluuko minua normaalimpien ihmisten elämään ahdistavat tyhjyyden tunteet? Itse en tiedä normaalista olotilasta, koska en ole sellaista koskaan elänyt. Terve ihminen kait kestää pieniä ja isompiakin vastoinkäymisiä. Minä taas stressaannun pelkästä ajatuksesta, mitä jos nyt kävisikin jotain ikävää. Tiedän, ei pitäisi murehtia, vaan elää päivä kerrallaan. Joskus onnistun siinä, mutta useimiten en.
Se tyhjä olo mietityttää. Minulla on perhe, ystäviä, koti, koiria jne. Heidän takiaan istun tässä vielä. Yksin olisin jo varmaan heittänyt lopullisesti lusikan nurkkaan, vaikka onhan sitä yritettykin pahimmissa masennusvaiheissa.
Stressaan kokoajan sitä työkokeilua. Miten pärjään siellä? 3h/pv tuntuu isolta määrältä päivässä viiden päivän ajan lähtökohtana ja siitä sitten ylöspäin. Miten jaksans siellä väsymykseni kanssa? Nukun yössä vähintään sen 10h ja päivisin 1-3h. Minun pitäisi alkaa nukkumaan jo seitsemältä illalla ja eihän se onnistu, kun minun pitää hoitaa lasta ja eläimiä. Tiedän jo valmiiksi, että yritän tehdä enemmän kuin kovemmin töitä, koska haluan antaa itsestäni ahkeran ja tunnollisen työntekijän kuvan. Tapoihini ei kuuluu jättää töitä puolitiehen, vaan tehdä ne kunnolla ja ripeästi. En sitten tiedä, väsyttäisinkö itseni yrittämällä liikaa, koska tällä hetkellä tuntuu, että en varmastikaan yllä palkallisen työntekiijän tasoon.
Haluaisin sinne työkokeiluun, mutta olo ja väsymys mietityttävät. Kannattaako vielä yrittää ja mahdollisesti pettyä pahemman kerran. Pelkään sitäkin, että jos en jaksa työkokeilupaikassa, jääkö heille arkistoihin tieto, että tuota ihmistä emme kyllä koskaan palkkaa. Varmaankin asia on nuin! :(
Tässä viimeaikoina mielialani on ollut laskusuunnassa. Toisinaan voi olla niin, että koko päivä menee mainiosti, mutta illalla alkaa ahdistaa, joka tuntuu niin henkisesti kuin fyysisesti raskaalta. Ainut helpotus siihen on ottaa rauhoittavaa ja mennä nukkumaan.
Tänään olen nukkunut melkein koko päivän, vaikka nukuin viimeyön hyvin. Päivällä tulee sellainen toimeton olo, mutta mistään ei saa kiinni ja aikaiseksi. Mielessä vain pyörittelee, että tuokin asia pitäisi tehdä jne. Harvoin kuitenkin saan aikaiseksi mitään. Siitä tulee rauhaton olo. Ei pysty istumaan paikallaan ja nauttimaan hiljaisuudesta ajatellen jotain mukavaa. Ei, vaan minun on pakko päästä nukkumaan, pakoon sitä levotonta oloa, saamattomuutta ja todellisuutta. En ymmärrä, miten vanhukset eivät tule hulluksi yksinäisyydessään. Miten he osaavat suhtautua siihen niin positiivisesti ja jaksavat elää päivästä toiseen samanlaisen kaavan mukaan?
Yhtenä iltana tässä katsoimme sitä Nelosen Hauskat kotivideot -ohjelmaa. Nauratti, mutta päässä alkoi liikkua masentavia ajatuksia. Rakastan kesää, mutta ajattelin siinä hetkessä, että mitä helvettiä minä sitä odotan. Ei se ole mitään, en kuitenkaan jaksa tehdä mitään. Tuli sellainen tyhjä olo. Miksi me olemme täällä ja mikä tarkoitus elämällä on? Miksi pitää yrittää kokoajan olla parempi ja hyvä kaikessa? Miten ohjelmassa näytetyt ihmiset pystyvät nauramaan, pelaamaan ja reissaamaan? Jos joku pyytäisi minua nyt reissuun, en varmastikaan lähtisi, koska en kuitenkaan osaisi nauttia lomasta.
En osaa selittää kunnolla sitä tyhjyyttä ja pahaa oloa. Olen kuntoutustuella ja voisin päivisin tehdä jotain mielenkiintoista tietokoneella tai vaikka lukea kirjoja. Mikään ei vaan saa minua toimimaan. Ajattelen, että en kuitenkaan jaksa keskittyä asioihin. Samoin harrastuspuoli. Ei mitään mainittavaa. Kiinnostaisi joku keramiikkakurssi tai maalaaminen. Pää lyö vaan tyhjää. En kuitenkaan keksisi mitään taiteilua ja en varmastikaan jaksaisi käydä siellä. Tuntuu, että usein on vaikea keskittyä ja aloittaa asioita.
Se sisäinen tyhjyys. Ehkä se johtuu siitä, että ajattelen ettei minulla ole kenellekään mitään annettavaa tai ainakin tunnen niin. En arvosta itseäni. En ole saavuttanut elämässäni sitä, mitä toivon. Haluaisin ammatin, joka kiinnostaa. Kävin viime keväänä tuen aikana psyk.pääsykoikeissa ja ihan penkin alle meni. En pystynyt keskittymään kunnolla ja mölisin ohi suuni henk.koht. haastattelussa. Se oli kyllä kova pettymys ja on luonut pelkoa siitä, pääsenkö enää koskaan opiskelemaan... :( Välillä tosin on vauhdinkaampia jaksoja, jolloin tunnen voivani tehdä melkein mitä vain. Nyt on tutkinnan alla sairastanko bibolaarihäiriötä.
Kuuluuko minua normaalimpien ihmisten elämään ahdistavat tyhjyyden tunteet? Itse en tiedä normaalista olotilasta, koska en ole sellaista koskaan elänyt. Terve ihminen kait kestää pieniä ja isompiakin vastoinkäymisiä. Minä taas stressaannun pelkästä ajatuksesta, mitä jos nyt kävisikin jotain ikävää. Tiedän, ei pitäisi murehtia, vaan elää päivä kerrallaan. Joskus onnistun siinä, mutta useimiten en.
Se tyhjä olo mietityttää. Minulla on perhe, ystäviä, koti, koiria jne. Heidän takiaan istun tässä vielä. Yksin olisin jo varmaan heittänyt lopullisesti lusikan nurkkaan, vaikka onhan sitä yritettykin pahimmissa masennusvaiheissa.
Stressaan kokoajan sitä työkokeilua. Miten pärjään siellä? 3h/pv tuntuu isolta määrältä päivässä viiden päivän ajan lähtökohtana ja siitä sitten ylöspäin. Miten jaksans siellä väsymykseni kanssa? Nukun yössä vähintään sen 10h ja päivisin 1-3h. Minun pitäisi alkaa nukkumaan jo seitsemältä illalla ja eihän se onnistu, kun minun pitää hoitaa lasta ja eläimiä. Tiedän jo valmiiksi, että yritän tehdä enemmän kuin kovemmin töitä, koska haluan antaa itsestäni ahkeran ja tunnollisen työntekijän kuvan. Tapoihini ei kuuluu jättää töitä puolitiehen, vaan tehdä ne kunnolla ja ripeästi. En sitten tiedä, väsyttäisinkö itseni yrittämällä liikaa, koska tällä hetkellä tuntuu, että en varmastikaan yllä palkallisen työntekiijän tasoon.
Haluaisin sinne työkokeiluun, mutta olo ja väsymys mietityttävät. Kannattaako vielä yrittää ja mahdollisesti pettyä pahemman kerran. Pelkään sitäkin, että jos en jaksa työkokeilupaikassa, jääkö heille arkistoihin tieto, että tuota ihmistä emme kyllä koskaan palkkaa. Varmaankin asia on nuin! :(
Vastaukset 6
Vanhimmat
jatkoa...
Tämä on vielä pieni paikkakunta ja kohta varmaan koko kylä tietää, mikä minulla on. Sekin rassaa.
Olen valmistunut opinnoissa v. 2004 kaupalliselle alalle. Varsinaisia kaupan töitä en ole tehnyt kuin alle vuoden soittofirman sihteerin työt reilu 1v. Tuntuu, että tarvitsisin työkokeilun ohessa opastusta työntekoon. En tiedä kuuluuko se työkokeilun sisältöön. Olen myös miettinyt voisinko ammatillisella kuntoutuksella opiskella jotakin muuta alaa, koska nykyisellä ammattitaidollani ja työkokemuksellani tulen tuskin työllistymään. En missään nimessä halua joutua työkkärin pyöriteltäväksi ja pitkäaikaistyöttömäksi.
Tuntuu, että olen aikalainen taakka muulle suvulle ja perheelleni. Mies on myös siitä joskus vihjaillut, että joutuu maksamaan minunkin puolestani asioita. Siitä tulee vain huonompi omatunto minulle. Heti kunhan pää on kunnossa, niin teen kaiken voitavani perheeni eteen rahallisesti.
Tyhjä olo. Ajatus kesästä ja muista vuoden ajoista ahdistaa. Niihin liittyy niin paljon menettämistä ja kaahoa. Ensin odotetaan puolivuotta ja sitten kun esim. kesä tulee, niin se loppuu jo ennen kuin kunnolla olen päässyt siitä nauttimaan. Pimeys nostaa masennuksen päätä. Kestän kitkuttaen. Tyydyn pimeyteen ja alan nauttia siitä. Alkaa valo lisääntyä. Samalla olen pirteämpi, mutta samalla ahdistus ja masennus nostavat päätään. Taas totutellaan ja kesä onkin sitten mukavaa, stressaavaa (rakennusprojekteja), innostusta, alakuloa, haikeutta ajatella kohta saapuvaa syksyä. Valon sammumista ja luonnon talvikuolemaa.
Minua stressaa se, että tämä sairaus on niin ennalta-arvaamaton. Välillä sitä on pää pilvissä ajatellen, miten kaikki menee hienosti ja kuinka minusta voi tulla vaikka mitä. Sitten ollaan jokun ajan päästä pohjalla miettimässä ahdistuneena, miksi sitä tuli taas kuulutettua kaikille, miten mahtavasti menee ja mitä kaikkea voisi tehdä.
Nyt on meneillään joku sekavaihe. Välillä olen onnellinen, enkä stressaa. Saman päivän aikana tyhjä olo iskee päähän ja sitten sitä olen taas stressaantunut, alakuloinen ja päässä pyörii ajatuksia: miksi, miksi, miten, mitä, koska koskien kaikkea kokemaani ja tunnetilaani.
Sen olen huomannut, että tästä aiheesta on perkuleen vaikea kirjoittaa/puhua!!! Ehkäpä siksi, koska ei oikein itsekään tiedä mitä tämä on ja miten kaiken voisi korjata. Ei taida olla sopivia sanoja suomenkielessä tunteilleni.
Tällaista tälläkertaa! Jaksamista kaikille!
jatkoa...
Kun mietinkin asiaa, että minut päätettäisiin laittaa eläkkeelle lopuksi-ikää, ahdistun. Haluan koulutuksen, työpaikan, työkavereita ja edes sen verran rahaa, että joskus voisi jollakin tapaa itseään/perhettään hemmotella. Haluan olla terve.
Pelkään vain, että tämä minun tuulella käyvä pää ei osaa parantua. Mitä elämää se olisi, kun päivät pitkät olisi kotona jaksamattomana. Lapset koulussa ja mies töissä. Miten toiset kestävät yksinäisyyttä ja eivät tunne huonoa omaatuntoa siitä, että on eläkkeellä, kun muut vielä porskuttavat työelämässä, varsinkin nuoret? Miten olette osanneet hyväksyä sairautenne osaksi elämää?
Itse olen näitä asioita pyöritellyt paljon päässäni. Välillä tunnen, että olen oikein hyvin sinut asioiden kanssa. Huonon vaiheen tullessa mietin taas niitä samoja kysymyksiä.
En osaa sanoa tohon mitään niin vaikeaa on tajuta itse masennus ja ahdistus. Mul ei löydy sanoja kuvaamaan sitä elämisen tuskaa ja oloa. Kun ei saa mistään kiinni vaikka yrittäisi ja välillä makaan aamusta iltaan sängyssä. Tuntuu kun mitään ei saisi aikaiseksi. Mutta onhan nukkuminenkin jotain tekemistä. Mul taas on tullu lisää kiloja ku en liiku tarpeeks.
"Nyt on tutkinnan alla sairastanko bibolaarihäiriötä."
Ihan ensiksi kysyn, miten olet päässyt tällaisiin tutkimuksiin? Ihan siksi kysyn, että minä en saa mitään asiaa tutkittua, en edes kasvua vasemmassa rinnassani ja kainalossani (olen siis mies), tai mitään muutakaan, olenko ihan yksin tämän asian kanssa, ettei minua vain tutkita, kun kaikki muut tuntuvat pääsevän elämässään edes jotenkin eteenpäin, kun itseä ei ole tutkittu tässä jo kohta seitsemään vuoteen.
Itsellä on samanlainen ajatustapa, tulee mieleen kysymyksiä jotka lamaannuttavat täysin. En tiedä mikä niihin helpottaa muutakun halu lopettaa nidden ajattelu ja tehdä jotian. Ne kyllä aina saa lopulta kiinni, mutta kannattaa ajatella ne ajatukset loppuun asti, eikä vain jättää niitä siihen "Onko millään mitään väliä" vaiheeseen.
Esimerkiksi kannattaa lukea filosofian sanastoja ja käsitteitä, jotta saa selville oman ajattelunsa, ja artikuloitua sen hyvin. Omaa elämääni piristi filosofian opiskelu erittäin paljon, en tiedä mitä tekisin jos en olisi sitä päätynyt opiskelemaan. SInun täytyy löytää joku oma juttu, itse olen 25, ja vasta lukiossa.. Eli tekemistä riittää jos haluan jotain elämästäni edes tehdä.
Jos sinua vaivaa asiat, niin kirjoita ne yksitellen ylös. Listasta tulee varmasti masentavaa luettavaa, mutta anna masentaa, sillä prosessi paranemiseen alkaa, elämän paranemiseen siis. KÄsittele ne asiat jotka sinua vaivaavat.
Itseäni vaivaa, esim;
Sonera yrittää kusettaa minulta rahaa koko ajan, ja laskut ovat varmaan vanhassa osoitteessani ja kasvavat korkoa, en halua soittaa soneralle koska en jaksa kuunnella niitä vittumaisia ihmisiä siellä ja niiden valehteluansa.
Lääkärit eivät suostu hoitamaan tai tutkimaan minua, luultavasti jonkun yhden lääkärin antaman merkinnän takia siitä, etten kunnioittanut hänen asemaansa. Minulla on patti päässä, ja vasemmassa rinnassani, ja pelottavaa vielä sanoa mutta kainalooni asti on jotain kasvua. Toivon vain koko ajan että se on jokin tulehdus, sillä yksi tapa jolla en halua kuolla on jossain sairaalassa vittumaisten ihmisten piirittämänä ja yksin.
Olen asunnoton, olen ollut asunnoton lapsesta asti aina välillä. Kun saan asunnon pelkään menettäväni sen, ksoka sosiaalitoimi aina sattumanvaraisesti kieltäytyy antamasta tukea, ja kun menetän asuntoni, tuki jatkuu taas.
Yritän pärjätä koulussa, mutta tuntuu etten pärjää. Sain viime jaksossa kaksi kymppiä, mutta asiani olivat kohtuu hvyin silloin. Tässä jaksossa jouduin muuttamaan ja jämään asunniottomaksi, ja tästä syystä pois koulusta, ja sain lisätehtäviä joita en voi tehdä koska minulla ei ole varaa koulukirjoihin.
Ja lista jatkuu ja jatkuu, mutta tämän pointti, omien tuskieni purkamisen lisäksi oli, että listäni oli monta kertaa pidempi vain joitain päiviä sitten. Asiat täytyy hoitaa, ja yksi mikä auttaisi paljon olisi, jos voisit jakaa ongelmiasi, ihan konkreettisesti jollekin toiselle, esim perheellesi, että he saisivat vastuun hoidella asioitasi myöskin, koska et jaksa. SIlle ei voi mitään, mutta sen takia perheesi on siinä, sinun ei tarvitse olla koko ajan yksin.
Kiitos viestistäsi! :)
Olen kirjoittanut taustoistani kirjoittajan -M- viestiketjussa. Siellä on oikeastaan minun melkein koko elämänkerta. Niitä asioita olen miettinyt lapsesta saakka ja yrittänyt löytää selitystä toisten ikäville toimille. Minulla on ollut todella värikäs elämä 25-vuotiaaksi nuoreksi. Kaikkea mahdollista on tapahtunut ja pää ei vissiin ole pysynyt mukana tässä kaikessa.
Terapiassa olen käynyt vuodesta 2005 lähtien ja käyn edelleenkin. Itsetuhoyrityksiä 5 ja pisimmillään osastohoidossa olen ollut 6kk.
Minulla on mietitty jo aiemmin sairastanko kaksisuuntaista, mutta selviä maniajaksoja? ei ole ollut ennen kuin 22-25 vuotiaana kaksin kappalein. Nyt selvitellään testein ja keskustellen hoitajan ja lääkärin kanssa tästä aiheesta.
Ensimmäinen diagnoosini oli vakava masennus nyt toistuva masennus. Viime kesän vauhtijakso oli sellainen, että lainarahaa paloi ja paljon (tuhansiaeuroja) muutamassa kuukaudessa arpoihin, vaatteisiin, kenkiin sun muuhun. Perheelläni ei todellakaan olisi ollut vara sellaisiin tempauksiin, varsinkin kun olen pienellä kuntoutustuella. En ajatellut tosissani seurauksia, tiedostin ne, mutta en välittänyt. Se hetken hyvä tunne siitä, että sai itselleen kaikenlaista, oli mahtava. Olin varma, että voitan arvassa vielä päävoiton. Tunsin olevani erittäin viehättävä, kauniimpi kuin moni muu nainen. Itseluottamus oli huipussaan. Ajattelin, että pystyn tekemään melkein mitä vain. Ei mitään järkeä ja vastuuntuntoa. Onneksi rahallisesti emme tehneet konkurssia, vaikka edellisen asunnon myynnistäkin oli velkaa. Tänäkin päivänä makselemme minun heräteostoksiani.
Tuohon maniavaiheeseen? liittyi myös se, että tunsin olevani täysin terve. Lopetin lääkkeet kuin seinään ja se oli sitten menoa. Makasin sängyssä vierotusoireissa ja kaikki typerät tekoni painoivat mieltä. Onneksi kolmen päivän päästä pääsin jatkamaan lääkitystä ja häiritsevät vieroitusoireet hävisivät, tosin henkinen pahaolo jäi ja pahentui syksyn kääntyessä talveen.
Nyt on sitten tulleet nuo tyhjän olon tunteet, ahdistus, paniikki ja masennus. Olotila vaihtelee päivästä toiseen. Siksi pyrinkin ajattelemaan, että jos tänään on huono päivä, voi huominen olla aivan erilainen. Muuten en varmaan jaksaisi. Mieliala saattaa vaihtua päivän aikana moneen otteeseen. Yleensä aamut on suht hyviä, mutta iltaa kohden tulee ahdistunut olo, joka tuntuu fyysisestikin. Ja itseluottamus on melkein nollassa. En todellakaan tunne olevani kaunis. Haluan olla mahdollisimman huomaamaton ulkona liikkuessani.
Kaitpa se on vain hyväksyttävä, että saatan sairastaa lopunikääni. :(
Mutta tsemppiä ja jaksamist asinulle! :)
Kirjoittelen tänne, koska minun on helpompi kirjoittaa tunteistani. Saan rauhassa miettiä sanoja tuntemuksille ja järkeillä siten niitä päässäni.
Sinulla ei ole todellakaan helppoa. Itse en varmasti tässä mielentilassani kestäisi tuollaista painetta. Stressaannun helposti. Toivottavasti asiat kuitenkin järjestyisivät paremmalle tolalle.
Yritä varata aika lääkärille. Pakkohan heidän on tutkia sinut. Ei heillä ole mitään syytä kieltäytyä. Vaadi itsellesi hoitoa.
ap, mitä sinä stressaat joka asiasta. Snilla ei ole yhtään itsetuntoa.Onnistuuko vai ei, mitä sitä miettii, kenen takia täällä pitäisi niin erinomainen olla.Teet mitä pystyt vähän kerrallaan.Ja elämä, miksi täällä ollaan, katso Raamatusta, rukoile Jumalaa, tyhjyys täyttyy kun Jumala koskettaa, tulee ilo ja rauha, olen kokenut. Iankaikkinen elämä Jumalan luona on päämäärämme, meille jotka olemme elämämme Jumalalle antaneet.