Tuli vaan yhtäkkiä tässä elämää pohdiskellessa mieleen, että tuo yllä oleva sanonta ei ehkä ihan pidä paikkaansa, ainakaan minun kohdalla. Kun olin noin kaksi vuotias minua puri iso koira kaulaan. Noihin aikoihin mursin myös käteni pudotessani kerrossängystä. Yhdeksänkesäisenä juoksin kahden päällekäisen lasioven läpi. Verenvuoto oli kova ja jouduin yöksi sairaalaan. Tämä tapahtui ruotsissa. Juuri tästä toivuttuani (parin viikon päästä) jäin mopon alle. Reisiluu murtui ja olin sairaalassa viikon. Nyt olen 15 ja silti tulen hyvin toimeen koirien kanssa, itse asiassa pidän enemmän suurista koirista kuin pienistä. En pelkää korkeita paikkoja, enkä lasiovia : D. Pystyn myös liikkumaan liikenteessä normaalisti eikä mopollakaan ajaminen tuota vaikeuksia. Elämänasenteeni on postiivinen ja minulla on hyviä kavereita. Mutta, usein nukkumaan mennessä vituttaa vähän, kun jalassa on reidenmittainen arpi, sääressäkin kaksi isompaa arpea. Tällainen löytyy myös käsivarresta ja yksi pieni ranteesta. Oikeaan jalkaterääni tuli lasiovien läpi mentäessä haava luuhun asti, eikä jalkaterä ole vieläkään entisensä, tuskin koskaan. On myös harmillista tietää, että nuo arvet eivät katoa koskaan. Eli mites se sanonta nyt menikään? Kertokaa omia kokemuksia :) Kiitos.
Haavat paranee ajan kanssa, mutta mieli ei koskaan?
mies_15
184
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
vai niin