Olemme tavallinen vl-perhe, olleet yhdessä yli 15 vuotta, yhteiset lapset alakouluikäisiä Olen ollut suhteessa jo kauan onneton, tuntui ettei välillämme ole enää muuta kuin lapset. Seksi tuntui pitkään pelkältä velvollisuudelta kunnes sekin loppui kokonaan, kumpikaan ei enää aikoihin ole tehnyt aloitetta seksin suhteen. Mies on sanonut että haluaisi seksiä, mutta ei tee asialle mitään koska tietää etten minä sitä halua.
Nyt ollaan vuoden verran eletty kuin kaverit saman katon alla, yhdessä lapsista huolehtien. Aloitimme parisuhdeterapian ja sen jälkeen olemme yrittäneet panostaa suhteeseen mutta enää ei sitä kipinää löydy. Mies sanoo rakastavansa yhä minua ja hän on onnellinen tilanteeseen näinkin ja valmis jatkamaan suhdetta kaveripohjalla.
Minä en enää rakasta häntä, mutta ero tuntuu vaikealta asialta etenkin lasten takia. Meillä kummallakaan ei olisi varaa jäädä tähän asuntoon, tulisi muutto, mahdolliset koulunvaihdot jne. Lasten ikävä toisen luo jne. Koska emme riitele on lasten hyvä elää näinkin, mutta millaisen kuvan parisuhteesta he saavatkaan tulevaisuutta ajatellen jos äiti ja isä elävät yhdessä vaikka rakkaus puuttuukin?
Vaikka edelleen esim halailemme toisiamme niin kaipaan sitä toisen ihmisen kosketusta, läheisyyttä, rakastamista. Toisaalta saan elämässä paljon nytkin, on kaunis koti, aikaa ja mahdollisuus harrastaa itsekin kun voimme vuorotella lasten hoidossa saman katon alla, on toinen ottamassa vastuuta, en tunne itseäni kuitenkaan yksinäiseksi kun on perhe ympärillä.
Jos mieheni on tyytyväinen näin niin pitääkö minunkin vain olla tyytyväinen ja ajatella että teen tämän kaiken lasten takia? Onko kenelläkään kokemusta tälläisestä kaveriliitosta ja voiko se toimia oikeasti? Vai olisiko kumpaakin kohtaa reilua erota, jolloin olisi mahdollisuus löytää se uusi rakkaus ja onni jonkun toisen kanssa?
Nyt ollaan vuoden verran eletty kuin kaverit saman katon alla, yhdessä lapsista huolehtien. Aloitimme parisuhdeterapian ja sen jälkeen olemme yrittäneet panostaa suhteeseen mutta enää ei sitä kipinää löydy. Mies sanoo rakastavansa yhä minua ja hän on onnellinen tilanteeseen näinkin ja valmis jatkamaan suhdetta kaveripohjalla.
Minä en enää rakasta häntä, mutta ero tuntuu vaikealta asialta etenkin lasten takia. Meillä kummallakaan ei olisi varaa jäädä tähän asuntoon, tulisi muutto, mahdolliset koulunvaihdot jne. Lasten ikävä toisen luo jne. Koska emme riitele on lasten hyvä elää näinkin, mutta millaisen kuvan parisuhteesta he saavatkaan tulevaisuutta ajatellen jos äiti ja isä elävät yhdessä vaikka rakkaus puuttuukin?
Vaikka edelleen esim halailemme toisiamme niin kaipaan sitä toisen ihmisen kosketusta, läheisyyttä, rakastamista. Toisaalta saan elämässä paljon nytkin, on kaunis koti, aikaa ja mahdollisuus harrastaa itsekin kun voimme vuorotella lasten hoidossa saman katon alla, on toinen ottamassa vastuuta, en tunne itseäni kuitenkaan yksinäiseksi kun on perhe ympärillä.
Jos mieheni on tyytyväinen näin niin pitääkö minunkin vain olla tyytyväinen ja ajatella että teen tämän kaiken lasten takia? Onko kenelläkään kokemusta tälläisestä kaveriliitosta ja voiko se toimia oikeasti? Vai olisiko kumpaakin kohtaa reilua erota, jolloin olisi mahdollisuus löytää se uusi rakkaus ja onni jonkun toisen kanssa?
Vastaukset 12
Vanhimmat
liitoissahan käy noin. Ei sitä hääyön huumaa kestä kuin hetken. Sitten suhde on toisenlainen. Siihen pitää vain kasvaa. Ja tyytyä. Eikä sitä uudessakaan suhteessa olisi sen kummempaa, vain hetkisen nautinto, jonka voisit saavuttaa parilla salatulla syrjähypyllä.
"Kaikissa avio-
liitoissahan käy noin"
Älä puhu ROSKAA!
Ehkä kaikissa vl-avioliitoissa käy noin, kun vl-avioliiton ainoa tehtävä on SRK:n määräyksen mukaan puskea hullun lailla kakaroita tähän matoiseen maailmaan. Kyllä siinä etenkin monella vl-naisella halut ja rakkaus helposti kaikkoaa uuden synnytyspelon yms. varjossa.
Normaalien ihmisten kohdalla väitteesi ei tietenkään pidä paikkaansa. Kun Melperi tuli tammikuussa vajaan 3 viikon reissun jälkeen takaisin Australiasta, niin sellaista intohimoa en muista aikoihin kokeneeni. Ja avioliittoa on sentään takana enemmän kuin monta vuotta.
Hakeutukaa ammattiauttajalle.
Ymmärrän hyvin levottomat ajatuksesi. Olen vl taustainen mutta en enää vl ja avioliitossa jo yli 28 v. Tunnistan ongelmasi hyvin. Voin kertoa että itselleni on käynyt monta kertaa niin että tuollaisen kalsean kauden jälkeen olen saattanut rakastua mieheeni uudestaan. Useamman kerran on käynyt niin.
En ole ollut aina suinkaan liittoomme tyytyväinen, mutta aina on tullut parempiakin kausia. Sykähdyttävää on elää myös kaverivaihetta silloin kun on yhteistä hauskaa tekemistä, innostusta johonkin. Aikaansaamista.
Meillä on sekä yhteisiä että erillisiä harrastuksia. Olemme myös aika ajoin erillämme ja teemme esim. ulkomaanmatkoja erikseen. Jokaisen tarvitsee ympärille myös omaa tilaa ja rauhaa toisen alituiselta läsnäololta. Erossa olo auttaa myös näkemään toisen arvon uudella tavalla.
Sinulla tuntuu olevan terve ja realistinen asennoituminen. Ymmärrän myös rakkauden ja rakastuneisuuden kaipuusi. Se on luonnollista. On aika kasua jos romantiikka on kokonaan kuollut.
Uskon että on selalisia pareja joissa on se oikea sielun kumppani löytynyt täydellisenä. Kaipa niitä on. Etsimällä se ei ehkä vastaan tule. On voinut elää jossain toiselal vuosisadalla... En osaa muita neuvoja antaa kuin että saattaa ammatti-parisuhdeneuvonta auttaa vähän. Ihan sama oikeastaan mitä apua saa jos se auttaa itsetuntemuksessa. Avioliitossa tärkeimpiä asioita on itsetuntemus.
Toivotan onnea ja rakkautta elämääsi!
PS. Jos haluat kirjavinkin, lue R. Yates: Revolutionary Road.
Joillekin seksi on rakkauden täyttymys, mutta uskon niin, että se on silti vain yksi osa rakkautta. Onhan sinulla turvallinen koti, lapset , "rakastava" mies, omaa aikaa, ystäviä,,,mutta yksi asia teiltä ehkä puuttuu, nimittäin omat ja yhteiset unelmat. Niitä kohden kun matka käy, saa taas uusia voimia!
Kun uskomisen asia on oman elämän tärkein asia, Jumala voi siunata/auttaa
ihmeellisellä tavalla!! Koettelemukset annetaan jokaiselle rakkauden tähden.
Pari vuotta menee naidessa, sen jälkeen moni liitto väljähtyy . Omaisuuden ja lasten taitta hyvä jatkaa.
Mikä on käsityksesi avioliitosta.
Jos uskot yhteen liittoon elämän aikana on valintana yksin oleminen tai tämä liitto. Jos kaveriliitossa on paha olla, sitten on se yksin olemisen vaihtoehtokin.
Kaverivaihe lasten takia ei vältäämättä ole huono asia. Sen kaverin kanssa voi löytyä yhteinen ilo ja yhteenkuuluvuus, oikea avioliittokin sitten jossakin välissä. Näinkin on käynyt monelle parille. Pitkissä liitoissa ainakin omassa suku- ja tuttuvapiirissä on melkeinpä jokainen ollut miettimässä oman liittonsa järkevyyttä ja käynyt eroajatuksiakin läpi. Pitkät vanhuudessa onnellisina näyttäytyvät liitot ovat tällaisia vaiheita käyneet läpi enemmän kuin mitä niistä puhutaan.
Onhan se ajatus siitä, että löytää sielunkumppanin kun lähtee, houkutteleva omalla tavallaan, mutta ei välttämättä toteudu. Jos mielessä on se valintatilanne mikä oli nuorena seurustelukumppanin valinnassa, on ns. valinnanvarakin vähentynyt. Ja vanhemmiten ihmisten joustavuus uusiin tapoihin vähenee. Omaan puolisoon on tottunut eli usein voisi sanoa kiintynyt vaikka tuntuisi että rakastanko ollenkaan.
Ota itsellesi aikaa tämän asian kanssa, kun ihen selvästi olotilassasi on hyviäkin puolia. Kokonaan toinen tilanne on miettiä eroa silloin kun kyseessä on jonkun henki tai terveys (henkinenkin), jos yhdessäoloa jatkaa.
Avioliitossa on monenlaisia aikoja. Rukoilkaa Taivaan Isältä oikeaa mieltä ja omien tunteittenkin hyväksymistä, sekä toisen kunnioittamista ja rakastamista "väljähtänrrnäkin". Koettelemuksia on jokaisella, toivottavasti teillä ei kovin pahoja olis edessäpäinkään.
Rakkaudessa on hyvä muistaa, että siinä on kyse kahden itsenäisen ja itsekkään ihmisen liiitosta. Raadollisesti ajateltuna ihminen hakeutuu nuorena parisuhteeseen, koska meihin on rakennettu sisäsyntyinen ja/ tai opittu tarve. Se tarve muodostuu mm. seuraavista asioista: seksi, läheisyys, sosiaalinen hyväksyntä, lisääntymisvietti, taloudelliset syyt jne.
Prioriteetti tietysti vaihtelee henkilöiden mukaan.
Puolison valinta lähtee aina itsekkäistä lähtökohdista. Ja niin sen kuuluu ollakin, koska itsellehän se puoliso tulee.
Parisuhde väljähtää väistämättä kun sille rakennetut odotusarvot (tarpeet) on saavutettu. Kun on tullut "valmista". Tämän vuoksi parisuhteessa elävien täytyy koko ajan asettaa elämälleen uusia yhteisiä tavoitteita. Joita kohti ponnistella. Tavoitteet voivat liittyä yhteiseen harrastamiseen, matkailuun, uuden kodin rakentamiseen jne.
Jotta nämä yhteiset tavoitteet täyttävät niille asetetut tavoitteet, niiden täytyy aidosti olla yhteisiä - molempien osapuolien mielestä tavoittelemisen arvoisia tavoitteita.
Ja tämä vaatii taas kuuntelua, kuuntelua ja vähän puhumistakin.
Nuorilla pariskunnilla on yhteinen intohimo seksissä ja läheisyydessä. Arjen tavoitteet on pesän rakentamisessa ja lasten kasvatuksessa.
Vanhoilla pariskunnilla intohimo voi olla matkustelussa tai vaikka mökkeilyssä. Arjen tavoitteet voivat olla lasten perheiden auttamisessa ja suvun suhdeverkoston ylläpitämisessä.
sinua: hanki toinen mies itsellesi ja pidä suhde salassa, niin jaksat nykyistäkin huomattavasti paremmin. Kornilta tämä ohje kuulostaa, mutta käytännössä hyväksi todettu konsti! Tsemppiä, uskon että onnistut!
Avioliittoon kuuluu erilaisia vaiheita. Kaikilla on tietysti omanlaisensa liito, mutta joitain yleistettäviäkin piirteitä on.
Päivämiehestä:
http://www.srk.fi/index.php?p=asioita_ajassamme_apua_avioli
Kiitos Yellona! Johanna Siiran kirjoitus on hyvä ja näkyy perustuvan kirkon perheasianneuvonnann /parisuhdetyön noudattamaan malliin. Se on ollut käytössä jo 80-luvult asaakka ja toimii.
Kaikille aviopareille sanoisin että osallistukaa parisuhdekursseille ja käyttäkää hyväksenne ammattiapua jo silloin kun ei ole ongelmia. Parantakaa keskinäistä vuorovaikutusta ja omia vuorovaikutuksen taitojanne. Niitä tosiaan voi harjoituksella parantaa.
Jos mennään hakemaan apua vasta kun ollaan syvällä kriisissä, silloin on vaikeampi tie.