Arne Dahl: Pimeyden kutsu

Dahlin A-ryhmästä kertovan sarjan kahdeksas osa. Tylyä ja ajankohtaista tarinaa jossa pedofiilirinkiä jahtaa poliisin lisäksi myös ruotsalainen salaseura. Nämä positiivista seksuaalista energiaa vaalivat seuralaiset palvovat biologista ihmettä, ihmisen siitinluuta, ja teloittavat pois päiviltä tykkänään ja ikuisesti tietoonsa tulleita pedofiileja. Mihin siinä enää poliiseita tarvitaan? No, 14-vuotias tyttö katoaa koulun retkellä ja henkeä pitäs pelastaa jos sitä vielä on.
Jos aiemmat A-sarjalaiset ei ole tuttuja niin tässä kirjassa he töksähtävät vastaan hieman omituiselta joukkiolta vaikuttavina. Vaikka kysessä on keskusrikospoliisin huippuyksikkö erikoisosaajineen. Taustalla tietysti myös lajin standardi, jäsenten väliset nykyiset ja entiset peti- ja muut suhteet.
Oman porukan osaaminen ei riitä, kun liki kaikki olennainen saadaan selville kaivamalla tietoja rikollisten kertaalleen tuhoamilta kovalevyiltä ja kännyköiden soittotiedoista. Loppupeleissä tarvitaan tietennii hieman reipasta väkivaltaa, jotta pidätetty saadaan paljastamaan pedofiilikaverinsa.
Lopulta kun A-ryhmän voimakaksikko pääsee takaa-ajoon, jätkät huokaa: Lopultakin kunnon poliisityötä!
Varsinaiseksi kilpa-ammunnakshan homma menee, kun kaikki osapuolet saadaan lopulta samaan varastohalliin. Toiset siitinluuta palvomaan, yhdet teloittamaan ja poliisit siihen väliin.

Dahlin kerrontaan on tullut lisää alitajuista psykologisoivaa maalailua, suomeksi jaarittelua, ja siitä pitää tai ei. Minä en.
Välillä sanankäyttö luiskahtaa melkein lajityypin parodiaksi hänen päivitellessään ruotsalaisen dekkarikirjallisuuden vakityyppiä. Eli suoraa omasta tuotannosta poimittua yksinäistä, juopohtavaa, sitoutumiskammoista ja traagista menneisyyttään kantavaa poliisineroa.
Rohkenen suositella vahvahermoisille.