Haluaisin tiedustella, millä tavalla nykyään hoitotyössä opetetaan kohtaamaan lapsipotilaita tai muuten pelokkaita potilaita? Entä millä tavalla se toteutuu käytännössä?
Asia on viime aikoina aika paljon mietityttänyt minua, kun olen joutunut pohtimaan omia fobioitani ja kauheita lapsuuden kokemuksia väkisin tehdyistä toimenpiteistä. Luin erästä hoitotyön kirjaa, jossa painotettiin miten lapselle täytyy luoda tunne siitä, että hänkin on toimija tilanteessa ja pystyy vaikuttaa, ettei vaan tule tunnetta siitä, että muut tekevät pahaa eikä itse voi vaikuttaa mitenkään asiaan. Ymmärrän toki, jos on sillä hetkellä henki kyseessä niin on pakko priorisoida. Mutta että muutenkin, KOSKAAN ei VÄHÄÄKÄÄN minulle ole edes yritetty luoda mitään "tunnelmaa", ellei nöyryyttävää väkisin tekemisen tunnelmaa lasketa. Luettuani kyseisen kohdan siitä hoitotyön kirjasta en voinut kuin naurahtaa katkerasti. Joko 80- luvulla oli vähän eri meininki, tai sitten nuo kauniit sanat ovat vain kauniita sanoja kirjojen sivuilla, ja todellisuudessa lapsen tunteita ei haluta/voida huomioida ollenkaan vaan pikemminkin päinvastoin.
Nämä asiat mietityttävät paljon, koska itselleni on tosi pahoja traumoja kyllä jäänyt, tarkempi kuvaus täällä http://keskustelu.suomi24.fi/node/9720495
Eli kysymyshän siis kuuluu, vieläkö mennään 80-luvun mallilla vai ovatko hoitotyön oppaan kauniit sanat aktualisoituneet käytännön työhön? Jotenkin tuntuu, että aikuinen pelkopotilas sitten voi kyllä saada (hyvässä lykyssä) hyvinkin asiallista palvelua, mutta lapsista silti tehdään niitä uusia pelkopotilaita. Tiedän, lapsi ei ole kyllä helppo kohde, mutta silti kiinnostaa.
Asia on viime aikoina aika paljon mietityttänyt minua, kun olen joutunut pohtimaan omia fobioitani ja kauheita lapsuuden kokemuksia väkisin tehdyistä toimenpiteistä. Luin erästä hoitotyön kirjaa, jossa painotettiin miten lapselle täytyy luoda tunne siitä, että hänkin on toimija tilanteessa ja pystyy vaikuttaa, ettei vaan tule tunnetta siitä, että muut tekevät pahaa eikä itse voi vaikuttaa mitenkään asiaan. Ymmärrän toki, jos on sillä hetkellä henki kyseessä niin on pakko priorisoida. Mutta että muutenkin, KOSKAAN ei VÄHÄÄKÄÄN minulle ole edes yritetty luoda mitään "tunnelmaa", ellei nöyryyttävää väkisin tekemisen tunnelmaa lasketa. Luettuani kyseisen kohdan siitä hoitotyön kirjasta en voinut kuin naurahtaa katkerasti. Joko 80- luvulla oli vähän eri meininki, tai sitten nuo kauniit sanat ovat vain kauniita sanoja kirjojen sivuilla, ja todellisuudessa lapsen tunteita ei haluta/voida huomioida ollenkaan vaan pikemminkin päinvastoin.
Nämä asiat mietityttävät paljon, koska itselleni on tosi pahoja traumoja kyllä jäänyt, tarkempi kuvaus täällä http://keskustelu.suomi24.fi/node/9720495
Eli kysymyshän siis kuuluu, vieläkö mennään 80-luvun mallilla vai ovatko hoitotyön oppaan kauniit sanat aktualisoituneet käytännön työhön? Jotenkin tuntuu, että aikuinen pelkopotilas sitten voi kyllä saada (hyvässä lykyssä) hyvinkin asiallista palvelua, mutta lapsista silti tehdään niitä uusia pelkopotilaita. Tiedän, lapsi ei ole kyllä helppo kohde, mutta silti kiinnostaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Eikö kenelläkään ole mitään mielipidettä tästä?
Mitenkähän tämän täydellisen vaikenemisen nyt sitten tulkitsisi.