Luin jokin aika sitten hoitotyön oppikirjaa, jossa puhuttiin lapsille tehtävistä tutkimuksista ja hoidoista. Oi miten kauniilla sanoilla siinä selitettiin, miten lapselle täytyy luoda turvallinen ja luottamuksellinen ilmapiiri, miten lapsen täytyy voida tuntea itsekin vaikuttavansa tilanteeseen ja "osallistua" eikä vain olla pelottavan toimenpiteen kohteena. Taitaa jäädä kirjojen puhtaille sivuille nuo periaatteet, vai onkohan asiat muuttuneet miten radikaalisti sitten 80-luvun?
Minulle on meinaan tehty mm. useita virtsapunktioita lapsena, aivan väkisin tottakai. Kokemuksena kuin joukkoraiskauksia, kun ei lapsena pysty ymmärtää, että "hyväähän" tässä tehdään, kun tädit ja sedät porukalla tunkee väkisin alapäähäsi jotakin, täysin riippumatta siitä miltä sinusta tuntuu. Niinikään väkisin on kaikki muutkin jutut tehty. Pidetään vaan kiinni ja hoidetaan homma, korkeintaan joku voi tokaista että oopas nyt siinä, tai oopas nyt kiltisti (kiltteyden puutteestahan se kauhu syntyy tosiaan, ei esim siitä että on aikaisemmin tullut "raiskatuksi" vastaanotolla). Ei näitä tapahdu pelkästään leffoissa vaan ne ovat ihan tosielämää.
Ei PUHETTAKAAN siitä, että kukaan empaattisesti olisi huomioinut sen pelon tai paniikin, ei todellakaan. Pikemminkin toimitukset ovat olleet äärimmäisen kylmiä ja riistäneet täydellisesti tunteen siitä, että omilla tunteilla tai omalla keholla olisi mitään arvoa, tai että itsellä olisi mitään valtaa siihen mitä omalle keholle tehdään. Mikä lienee perustelu? "Ei me päätä hoideta vaan rakkoa?", "Ei ole aikaa?", "Ei lapset tajua niin ei niille jää kammoa?", "Se vaan kiukuttelee, ei se oikeasti pelkää?", "Ollaan vaan niin kuin ei huomattaiskaan?", "Menkööt sitten aikuisena terapiaan jos muka on niin kamalaa?"...
Empatiasta puheenollen, silloin tällöin kyllä on tullut vastaan (vanhempanakin) mukaempaattisia alentavasti puhuvia lässyttäjiä (erit. vähän vanhemmissa hoitajissa), jotka vaikuttavat kylmiltä kuin kivi ja puhuvat lässyttäen kuin vajaaälyiselle, tehden muka itsestään sillä tavalla huolehtivan oloisia. Tällainen käytös vain lisää nöyryytystä, kun ei voida puhua niin kuin tasaveroiselle ihmiselle vaan pelkällä puhetavalla jo korostetaan sitä toisen alisteista asemaa. Välillä kyllä ihan tosissaan herää kysymys, että montakohan "piilo"sadistia terveydenhuollossakin työskentelee.
Seurauksena kaikesta tuli niin paha sairaalakammo, että pelko toimenpiteisiin joutumisesta seuraa joka ikinen päivä silloinkin, kun olen terve. Sellainen synkkä, kuvottava varjo nöyryytyksiin joutumisesta leijuu mukana koko ajan. Itse asiassa olin jo jopa jonkin verran niskan päällä kammoni suhteen nyt aikuisena, jopa vapaaehtoisesti hakeuduin erääseen operaatioon siinä toivossa, että se helpottaisi elämääni (ei helpottanut, pahensi). Operaatiota kaunisteltiin etukäteen, "ei ole kivuliasta" plus muut klassiset bullshitit. Olin jo oppinut vähän luottamaan, ja sitten luottamus meni taas.
Toimenpiteen karmivuus yllätti minut niin täysin, että tuon jälkeen olin todella ahdistuneessa ja masentuneessa tilassa ties miten pitkään, ja vanha sairaalakammo palasi taas. Tämä johtui siitä, että tuossa toimenpiteessä olin taas kuin se avuton lapsi, jolle sanotaan "ei tämä satu" ja sen jälkeen tehdään jotakin helvetillistä, välittämättä siitä että huudat tuskasta (minulle sanottiin ennen leikkausta "sano sitten vaan jos tuntuu kipua". no sanoin, reaktio oli tyyliä "joo joo" eikä mitään muuta). Ei sentään pidetty väkisin kiinni tai sidottu, se olisi kyllä ultimate painajaiseni. Sen sijaan tuskanhuudoista olisi ehkä voinut empaattisempi henkilökunta hoksata kysyä, että pärjäätkö vai pidetäänkö tauko, haluatko lisää lääkitystä tms.
Kammo liittyy ennen kaikkea nöyryytyksen tunteeseen ja avuttomuuteen, siihen että olet täysin muiden armoilla mitä ikinä he päättävätkään tehdä. Elämäni pahimmat painajaisunet myös ovat aina liittyneet tähän. Olen sairaalassa (pakotettuna), menossa johonkin rakko-operaatioon, jota en oikeasti edes tarvitsisi. Itse siis tiedän sen. Mutta kukaan ei kuuntele, kaikki vaan puhuvat mukaempaattisesti kuin mitään ymmärtämättömälle pikkulapselle, tyyliin "noooh noooh, kyllä tämä nyt kuule tehdään..." Omat tunteet, oma ajattelu, oma tahto, oma keho, kaikki on mitätöity ja kaikkea voi kohdella väkivalloin. Joko välinpitämättömästi tai suorastaan sadistisesti. Kieroimpia sadismin muotoja on juuri tämä "lässytys" jolla saadaan toinen tuntemaan itsensä entistäkin nöyryytetymmäksi.
Tämä oli vähän sekava kirjoitus, mutta halusin vain kertoa ja purkaa mietteitäni. Ajatus lähti oikeastaan siitä, kun eksyin tähän ketjuun: http://keskustelu.suomi24.fi/node/715557 ja erityisesti nimimerkin jäätelö kirjoituksen.
Minulle on meinaan tehty mm. useita virtsapunktioita lapsena, aivan väkisin tottakai. Kokemuksena kuin joukkoraiskauksia, kun ei lapsena pysty ymmärtää, että "hyväähän" tässä tehdään, kun tädit ja sedät porukalla tunkee väkisin alapäähäsi jotakin, täysin riippumatta siitä miltä sinusta tuntuu. Niinikään väkisin on kaikki muutkin jutut tehty. Pidetään vaan kiinni ja hoidetaan homma, korkeintaan joku voi tokaista että oopas nyt siinä, tai oopas nyt kiltisti (kiltteyden puutteestahan se kauhu syntyy tosiaan, ei esim siitä että on aikaisemmin tullut "raiskatuksi" vastaanotolla). Ei näitä tapahdu pelkästään leffoissa vaan ne ovat ihan tosielämää.
Ei PUHETTAKAAN siitä, että kukaan empaattisesti olisi huomioinut sen pelon tai paniikin, ei todellakaan. Pikemminkin toimitukset ovat olleet äärimmäisen kylmiä ja riistäneet täydellisesti tunteen siitä, että omilla tunteilla tai omalla keholla olisi mitään arvoa, tai että itsellä olisi mitään valtaa siihen mitä omalle keholle tehdään. Mikä lienee perustelu? "Ei me päätä hoideta vaan rakkoa?", "Ei ole aikaa?", "Ei lapset tajua niin ei niille jää kammoa?", "Se vaan kiukuttelee, ei se oikeasti pelkää?", "Ollaan vaan niin kuin ei huomattaiskaan?", "Menkööt sitten aikuisena terapiaan jos muka on niin kamalaa?"...
Empatiasta puheenollen, silloin tällöin kyllä on tullut vastaan (vanhempanakin) mukaempaattisia alentavasti puhuvia lässyttäjiä (erit. vähän vanhemmissa hoitajissa), jotka vaikuttavat kylmiltä kuin kivi ja puhuvat lässyttäen kuin vajaaälyiselle, tehden muka itsestään sillä tavalla huolehtivan oloisia. Tällainen käytös vain lisää nöyryytystä, kun ei voida puhua niin kuin tasaveroiselle ihmiselle vaan pelkällä puhetavalla jo korostetaan sitä toisen alisteista asemaa. Välillä kyllä ihan tosissaan herää kysymys, että montakohan "piilo"sadistia terveydenhuollossakin työskentelee.
Seurauksena kaikesta tuli niin paha sairaalakammo, että pelko toimenpiteisiin joutumisesta seuraa joka ikinen päivä silloinkin, kun olen terve. Sellainen synkkä, kuvottava varjo nöyryytyksiin joutumisesta leijuu mukana koko ajan. Itse asiassa olin jo jopa jonkin verran niskan päällä kammoni suhteen nyt aikuisena, jopa vapaaehtoisesti hakeuduin erääseen operaatioon siinä toivossa, että se helpottaisi elämääni (ei helpottanut, pahensi). Operaatiota kaunisteltiin etukäteen, "ei ole kivuliasta" plus muut klassiset bullshitit. Olin jo oppinut vähän luottamaan, ja sitten luottamus meni taas.
Toimenpiteen karmivuus yllätti minut niin täysin, että tuon jälkeen olin todella ahdistuneessa ja masentuneessa tilassa ties miten pitkään, ja vanha sairaalakammo palasi taas. Tämä johtui siitä, että tuossa toimenpiteessä olin taas kuin se avuton lapsi, jolle sanotaan "ei tämä satu" ja sen jälkeen tehdään jotakin helvetillistä, välittämättä siitä että huudat tuskasta (minulle sanottiin ennen leikkausta "sano sitten vaan jos tuntuu kipua". no sanoin, reaktio oli tyyliä "joo joo" eikä mitään muuta). Ei sentään pidetty väkisin kiinni tai sidottu, se olisi kyllä ultimate painajaiseni. Sen sijaan tuskanhuudoista olisi ehkä voinut empaattisempi henkilökunta hoksata kysyä, että pärjäätkö vai pidetäänkö tauko, haluatko lisää lääkitystä tms.
Kammo liittyy ennen kaikkea nöyryytyksen tunteeseen ja avuttomuuteen, siihen että olet täysin muiden armoilla mitä ikinä he päättävätkään tehdä. Elämäni pahimmat painajaisunet myös ovat aina liittyneet tähän. Olen sairaalassa (pakotettuna), menossa johonkin rakko-operaatioon, jota en oikeasti edes tarvitsisi. Itse siis tiedän sen. Mutta kukaan ei kuuntele, kaikki vaan puhuvat mukaempaattisesti kuin mitään ymmärtämättömälle pikkulapselle, tyyliin "noooh noooh, kyllä tämä nyt kuule tehdään..." Omat tunteet, oma ajattelu, oma tahto, oma keho, kaikki on mitätöity ja kaikkea voi kohdella väkivalloin. Joko välinpitämättömästi tai suorastaan sadistisesti. Kieroimpia sadismin muotoja on juuri tämä "lässytys" jolla saadaan toinen tuntemaan itsensä entistäkin nöyryytetymmäksi.
Tämä oli vähän sekava kirjoitus, mutta halusin vain kertoa ja purkaa mietteitäni. Ajatus lähti oikeastaan siitä, kun eksyin tähän ketjuun: http://keskustelu.suomi24.fi/node/715557 ja erityisesti nimimerkin jäätelö kirjoituksen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kun nyt ihmisten sadistisuudesta puhutaan, niin Youtube on pullollaan videoita lapsista (eri ikäisiä), joita rokotetaan väkisin. Lapset ovat totaalisessa pakokauhussa, jollakin jopa vedetään housut nilkkoihin usean ihmisen ja KAMERAN edessä, ja pari ihmistä pitää väkisin kiinni. Lapset kirkuvat paniikin vallassa ja huutavat apua. Tilanne itsessäänkin on jo hirveä, mutta että joku vielä KUVAA sitä? Monissa myös nauretaan tilanteelle. Onko ihmisten sadismilla rajoja? Millä tekosyyllä joku ajattelee kuvaamisen olevan hyvä/hauska juttu?
Sorry, kirjoitin väärin. Minulle tehtiin siis katetrointeja, ei punktioita. Luulin niiden olevan sama asia, mutta google todisti toisin...