Olen (kai) aivan normaali 16-vuotias tyttö, minulla on paljon kavereita ja muutama todella hyvä ystävä. Kuukausi sitten kaikki kuitenkin muuttui, kun ystävistäni kaikkein rakkain kuoli. Itseasiassa, hän on ollut kuollut jo paljon kauemmin kuin viikon.. Hän kärsi erittäin vakavasta anoreksiasta melkein vuoden, kunnes sairaus vei loppuun minkä aloitti. Tuntuu sanoinkuvaamattoman järkyttävältä tietää, etten voinut loppupelissä tehdä enää yhtään mitään. Hän kävi ravitsemusterapeutilla (miten lie kirjotetaankaan) ja oli avohoidossa. Olimme toisen ystäväni kanssa yhteydessä ystäväni vanhempiin, ja kyselimme heidän kauttaan mitä ME voisimme tehdä. Vanhempien vastaus oli kuitenkin tyly, että ette yhtikäs mitään. He syyttivät meitä kaikesta pahasta mitä hänelle olikaan sattunut. Tajusimme siinä vaiheessa että voimme ainoastaan antaa tukea, rakkautta ja läheisyyttä avuksi. Nyt kuitenkin hän on poissa, ja olo on tajuttoman syyllinen. En voi mennä kouluun koska itken liioittelematta lähes koko ajan. Kävelin eilen kaupungilla yömyöhään vain kuljeskelemassa, itkin koko ajan. Jotkut välittävät ihmiset kyselivät että onko kaikki hyvin/kunnossa/okei, vastasin aina että ei ja jatkoin matkaani. Kuinka voi olla näin tyhjä olo? Miten ihmeessä voin jatkaa eteenpäin. Tuntuu kun en olisi arvostanut häntä tarpeeksi kun hän oli elossa, aivan kuin olisin kuvitellut että hän on aina täällä kanssamme, mitään pahaa ei koskaan tapahtuisi. Koimme liikaa yhdessä, jokaikinen hyvä muisto elämästä liittyy jotenkin häneen.. Hän oli erityinen, rakas enkä koskaan unohda häntä.
Miten kuljen surun murtamana eteenpäin?
Aina sydämmessä.
297
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minun paras ystäväni kuoli viime syksynä aivan yllättäen ja vieläkin on aivan tyhjä olo... Opiskelu on jäänyt ihan hunningolle ja tälläkin hetkellä tuhlaan aikaani vain täällä netissä.
"Tuntuu kun en olisi arvostanut häntä tarpeeksi kun hän oli elossa, aivan kuin olisin kuvitellut että hän on aina täällä kanssamme, mitään pahaa ei koskaan tapahtuisi. Koimme liikaa yhdessä, jokaikinen hyvä muisto elämästä liittyy jotenkin häneen.. Hän oli erityinen, rakas enkä koskaan unohda häntä."
Minustakin tuntuu täsmälleen tuolta.
Ainoa asia mikä rohkaisee menemään eteenpäin on se, että ystäväni olisi luultavasti vihainen minulle jos näkisi minut nyt. Hän ei haluaisi minun vain surkuttelevan elämääni ja keikkuvan masennuksen partaalla. Hän haluaisi minun olevan onnellinen ja että tekisin jotain hyödyllistä elämälläni. Niin aion tehdäkin, ystäväni aina mukana sydämessäni. Enkä koskaan unohda häntä.
Toivon sinulle kaikkea hyvää.
Minun on vaikea antaa minkäänlaista hyvää neuvoa, itselläni kun ei ole ikinä yhtään ystävää ollut, pelkästään puolituttuja kavereita, jotka eivät tienneet/tiedä minusta yhtään mitään.
Voin kuitenkin yrittää ja sanoa sinulle että anoreksia johtuu siitä, että ihmisen minäkuva vääristyy, eikä siinä ystävien tuki auta yhtään mitään. Sitä saattaa kuvitella silloin, että ystävät vaan yrittää mielistellä ja kuitenkin salaa pitää lihavana/rumana. Eli on aivan turha potea syyllisyyttä tuollaisessa tilanteessa.
Siihen tunteeseen, ettet arvostanut häntä kylliksi voin vaan sanoa, että se tunne menee ajan myötä ohi. Siihen saattaa mennä pari viikkoa, tai montakymmentä vuotta. Ota kuitenkin opiksesi ja suhtaudu kaikkiin läheisiin ihmisiis uudella tavalla.
Minulla itselläni ei ole ollut enää vuosiin tapana ottaa mitään itsestäänselvyytenä, se tapahtui 10-vuotiaana kun äitini kuoli keuhkosyöpään nelikymppisenä, vaikkei ollut ikinä polttanut tupakkaa.