15 vuotta masennusta

Itsekin olen sairastanut masennusta, vakavaa, kroonistunutta, 80-luvun alkupuolelta asti.

Syvässä masennuksessa ovat hyvät neuvot kaukana, ja ne yleensä vain pahentavat tilaa. Se on täysin kaikkien ei-masentuneiden kokemusmaailman ulkopuolella oleva tila, tyhjyys, toivottomuus ja yksinäisyys, eikä maailma koostu totaalisesta tyhjyydestä, toivottomuudesta eikä yksinäisyydestä, joten terveet ihmiset eivät tajua tätä sielun jumia, jota sanotaan masennukseksi. Tämä pitää masennuspotilaan vain järjellä ymmärtää.

Ihmettelen, etteivät lääkärit ole ottaneet hermosäryksi nimittämääsi vakavasti. Hermosärkyihin tehoavat usein vanhat trisykliset masennuslääkkeet, esim. Triptyl, pieninä annoksina. En tietenkään tiedä, mitä lääkkeitä käytät ja voisiko tuota lääkitykseesi yhdistää.

Ehkä sinun pitäisi kertoa vaivasi (säryt) selkeästi erillisenä vaivana lääkärille.

Kun sinulla nyt on aika psykiatrille kahden viikon kuluttua, VAADI että särkysi tutkitaan eikä paineta vain villaisella tyyliin "psyykepotilas valittaa epämääräisesti jotain". Psykiatri on lääkäri, ja hänellä on lääkärin taidot ja velvollisuudet.

Hei!

Kuulostaa tosi kurjalta sinun tilanteesi. :(

Minäkin olen sairastanut diagnosoituna vakavasta masennuksesta toistuvaan masennukseen vuodesta 2005 lähtien. Nyt epäillään josko minulla on bibolaarihäiriö. Tiedä sitten.

Saikulla ja kuntoutustuella olen ollut yhteensä 3 vuotta. Toukokuun loppuun saakka on myönnetty kuntoutustuki, mutta lääkäri, hoitaja ja minäkin olen sitä mieltä, että en ole vielä edes työkokeilukykyinen. Se siis siirtyy kesäksi/syksyksi.

Hain kuitenkin opiskelemaan amk:n, mutta saas nähdä, miten taas käy. Viimeksi pääsykokeissa olin ihan väsynyt ja keskittymiskyky minimaalinen. No, en päässyt kouluun.

Tuntuu ahdistavalta, kun en pääse elämässäni eteenpäin. Olen viellä nuori, 25-vuotias. Elämäni aikana on jo ehtinyt tapahtua niin monia asioita, joita monikaan ei koko elämänsä aikana koe. Valitettavasti ikäviä asioita suurinosa.

Olen ollut huomattavasti kauemmin masentunut kuin sen 6 vuotta. Ensimmäisen kerran halusin kuolla jo 11-vuotiaana. Piirsin itseni hirtettynä päiväkirjaani. Ajattelin, että haluan maalata öljyväreillä ennen kuin kuolen. Sairaita ajatuksia niin pieneltä lapselta, mutta kukaan ei tiennyt mitään. Pidin kaiken sisälläni. Traumat, joita siihen mennessä oli tapahtunut, elävät tänäkin päivänä kanssani. Ne muokkasivat persoonaani ja uskoa itseeni. Pikkuhiljaa alan olla sinut niiden asioiden kanssa, mutta aina mietin miksi.

Tänäkin päivänä äitipuoleni, joka on ilkeä kuin saduissa konsanaan, satuttaa minua henkisesti. En saa nähdä isääni, koska hänellä ei ole aikaa ottaa meitä vastaan heidän yhteisessä kodissaan. Anoin ja anoin, että edes puoleksi tunniksi. Ei ole aikaa. Isäni on tossun alla, vaikka käyttäytyy usein kuin mikäkin raivohullu. Silti äitipuolellani on henkinen yliote isästäni. Eniten harmittaa lapseni vuoksi, joka ei saa tutustua pappaansa.

Sekin tuntuu pahalta, että olen toissijainen heidän elämässään, kuten lapsenakin. Veljeni voi käydä vaimoinen ja lapsensa kanssa siellä, koska äitipuoleni tykkää veljeni vaimosta. Äitipuolen omat lapset voivat käydä heillä koska tahansa.

Sairasta tässä on se, että äitini itsemurhan jälkeen v.-92, äitipuoleni hävitti kaiken äidistä muistuttavan - valokuvat ja tavarat. Meidän piti kutsua häntä äidiksi. Aina ajattelin, että kait hän jollakin tapaa pitää minua lapsenaan, kun haluaa kutsuttavan itseään äidiksi. Henkinen väkivalta satutti, mutta näihin päiviin saakka toivoin, että hän kyllä hyväksyy minut. Vaan toisinpa kävi. Hän ei kuulemma ajattele minusta yhtään mitään ja olen niin hullu, että en pääse mihinkään kouluun.

Mietin jo nyt, miltä lapsestani tuntuu, kun he serkkunsa kanssa joskus isompina juttelevat ja käy ilmi, että oma lapseni ei saa käydä papan luona, kuten toinen. Lapseni ei kuulu heidän elämäänsä, mutta serkku kuuluu, vaikka molemmat ovat isän lapsenlapsia. Miten minä sitten selitän tilanteen niin, että lapseni ei tuntisi itseään toissijaiseksi?!

No se tulee sitten aikanaan. Minulla on huono tapa murehtia tulevaisuutta liikaa. Näen siinä liikaa negatiivisia asioita. Pelkään asioita, joita ei ole tapahtunut. Välillä tunnen, että kyllä minä pärjään ja osaan, mutta sitten taas tulee se mörkö, joka saa itsetuntoni nollaan. Ahdistusta ja paniikkia pukkaa. Kaikki tuntuu liian vaikealta.

Yritän ajatella positiivisia asioita elämässäni, jotta jaksan. Sitä, että minulla on koti, mies ja lapsi sekä läheisiä sukulaisia. Katto pään päällä, ruokaa ja kyky kävellä. Joskus se auttaa, joskus ei. Monesti kiroilen päässäni "kyllä minä perkele pystyn tekemään asioita". Jankkaan ja jankaan. Kiitän itseäni siitä, että jaksoin viedä roskat tai imuroida. Suuri ilon aihe on jo se, että olen jaksanut tehdä useamman asian päivän aikana. Mutta sitten jos en jaksa, ruoskin itseäni siitä ja kaikki tekemätön alkaa ahdistaa.

Tällaisia keinoja minulla ja elämääni pieni siivu.

Jaksamista sinulle!

Suuri ja vilpitön kiitos teille molemmille, jotka sanoillanne autoitte minua. Taas tuli selväksi, että he jotka ovat vaikeuksia kokeneet, ovat parhaita auttajia. Paljon parempia kun lääkärit, jotka ainakin mulle 15 vuootta pelkästään uusivat masennuslääke-reseptejä. Vaikka niistä ei mitään apua ollut. Eikä itellä ollut voimia, korjata asiaa. Nyt kyllä on, ja asioiden korjaaminen, ainakin yrittäminen alkaa huomenna. Mutta teille molemmille, jos on voimia, älkää koskaan luovuttako, ja minun puolesta uskon, että molemmat onnistutte. Teillä on sitä, mitä monella ei, inhimillisyyttä.