Uskaltauduin heikkouden hetkilläni tälle palstalle (olen joskus ennenkin näitä vilkaissut, mutta kun jutut ovat keskittyneet sähköpantoihin ja orjantappurakauluksiin, olen keskittynyt muihin harrasteisiin.) Nyt kuitenkin kun viestit näyttävät ikivanhoilta ja sapelinkalistelu lienee tympäyttänyt uljaimmankin sukkahoususankarin, sujahdan minäkin sekaan ja ehkä toivon avautumiseni hautautuvan kaiken muun tyhjänpäiväisyyden keskelle. Mutta olisi minulla yksi kysymyskin.
Koirani kuoli varhain toissa yönä. Rauhallisesti omalla patjallaan, ja onneksi minäkin tampio ymmärsin istua viimeiset hetket sen vierellä rapsutellen kaulaa ja jutellen leppoisia. Valheita toki - kaikki on hyvin, ei mitään hätää, heti aamulla lääkärisetä antaa sinulle lääkkeitä ja olo helpottaa. Sellaista. Ja eilen vein sen tuhkattavaksi lähestulkoon toiselle puolen maata.
Nyt huomaan katselevani kämppäni seiniä, ja ihmettelen mitä helvettiä tekisin. Aina ennen apatian iskiessä olen sentään voinut käyttää koiraa kusella. Nyt ymmärrän olevani yksin. Ja jos hortoilisin itsekseni rivitalon ympäri, naapurit tekisivät omat diagnoosinsa ja toimittaisivat minut lepäilemään hyvin pehmustettuun yksiöön. Riesa tuokin, mutta jospa siitä nyt päästiin.
Joten mielessäni, toki pienessä mutta toivoakseni mukautuvassa, olen alkanut hahmottaa ajatusta toisesta koirasta. Jostakusta joka läpsäisee meikäläisen kirpeään pakkassäähän. Mutta uuden koiran ottaminen tuntuisi vanhan kaverin muiston häpäisyltä. Enhän minä herranen aika sentään ole ennättänyt surra entistäkään. Joten kysyisin tällaista:
Mikä on sovelias aika saksanpaimenkoiran muiston kunnioittamiseen? En halua kalenterimerkintöjä, vain tuntemuksia.
Koirani kuoli varhain toissa yönä. Rauhallisesti omalla patjallaan, ja onneksi minäkin tampio ymmärsin istua viimeiset hetket sen vierellä rapsutellen kaulaa ja jutellen leppoisia. Valheita toki - kaikki on hyvin, ei mitään hätää, heti aamulla lääkärisetä antaa sinulle lääkkeitä ja olo helpottaa. Sellaista. Ja eilen vein sen tuhkattavaksi lähestulkoon toiselle puolen maata.
Nyt huomaan katselevani kämppäni seiniä, ja ihmettelen mitä helvettiä tekisin. Aina ennen apatian iskiessä olen sentään voinut käyttää koiraa kusella. Nyt ymmärrän olevani yksin. Ja jos hortoilisin itsekseni rivitalon ympäri, naapurit tekisivät omat diagnoosinsa ja toimittaisivat minut lepäilemään hyvin pehmustettuun yksiöön. Riesa tuokin, mutta jospa siitä nyt päästiin.
Joten mielessäni, toki pienessä mutta toivoakseni mukautuvassa, olen alkanut hahmottaa ajatusta toisesta koirasta. Jostakusta joka läpsäisee meikäläisen kirpeään pakkassäähän. Mutta uuden koiran ottaminen tuntuisi vanhan kaverin muiston häpäisyltä. Enhän minä herranen aika sentään ole ennättänyt surra entistäkään. Joten kysyisin tällaista:
Mikä on sovelias aika saksanpaimenkoiran muiston kunnioittamiseen? En halua kalenterimerkintöjä, vain tuntemuksia.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Vuosipa tuo vierähti meikäläisellä,ennen kuin olin saanut suruni murehdittua..
Sitten tuli uusi pentu , uudet ajatukset ja touhut taloon takaisin...
Minulle kyllä toimitettiin ottaan heti uus pentu entisen poismenon jälkeen, vaan ajattelin että katsotaampa kauanko ikävä kestää....
Tein homman niin kuin itse ajattelin ja hyvä niin..
Kukaan ei voi sanoa mikä on oikea "välimatka" uuteen koiraan..
Tee niin kuin itsestä parhaalta tuntuu..
Osanottoni.
Aika tekee työtään.
Hei!
Meiltä jouduttiin viime keväänä lopettamaan spk-uroksemme.
Tuolloin ajattelin ei enää ikinä,surun määrä oli niin suuri!
6 spk:ta ollut kaikkiaan.
Nyt olemme alustavasti suunnitelleet pennun hankkimista.
Ei kai siihen mitään tarkkaa aikaa pysty sanomaan,milloin ottaa uuden koiran/ottaako koskaan.
Ja eihän ne edellisten muistot siitä huonone,vaikka uusi koira tulee kotiin.
Itseltäni ovat lenkkeilyt nyt jääneet kokonaan,kun ei ole omaa "karva korvaa"
Moni sanoo;älä nyt enää ota koiraa,sitovat niin paljon..
Onhan totta että eläimestä huolta ja vastuuta,mutta ANTAVAT MYÖS PALJON,MONESTI ENEMMÄN KUIN huono ihmis"ystävä"
Meillä ainakin koirat koiria,mutta myös perheenjäseniä/ystäviä!
Meillä poistutaan aina koirien kanssa yhdessä eikä ketään päästetä yksin lähtemään minnekään. Eli kun aika koittaa, kaveria ei jätetä. Tämä perinne on jatkunut tuhatkunta vuotta suvussamme enkä soisi vielä tänäkään päivänä sitä kenenkään arvostelevan negatiiviseen sävyyn, mikäli ei ole faktaa esittää perusteluina miksi toimia toisin. Kunnioittakaamme siis itseämme jatkossakin, mikäli muut eivät siihen kykene.
Kiitoksia neuvoista (paitsi ehkä Mozartille, jonka ajatuksenjuoksu lienee liian korkealentoista tällaisen hitaan ihmisen ymmärrettäväksi.) En toki odottanutkaan tarkkaa päivämäärää milloin voisin siirtää vanhan koirani muiston mieleni kulotusalueelle, josta se sitten voisi uuden koiran myötä siirtyä huitsin hiton nevataan hiipuvan kekäleen tavoin. Kaipasin kai lähinnä varmistusta siitä, että voin edes joskus tulevaisuudessa ottaa uuden kaverin tuntematta tällaista sietämätöntä syyllisyyttä jota pelkkä ajatus tällä hetkellä aiheuttaa. Ja ennen kaikkea kiitos osanotosta - vain pieni sana tuntemattomalta, mutta suunnaton vaikutus mielialaani. Kaikella on aikansa, mutta me emme saa jäädä paikoillemme murehtimaan.
Mitä muistoihin tulee, edesmenneestä koirastani minulla on vain hyviä sellaisia. Raskaita nekin äkkiseltään, mutta kyllä minä ne kestän. Eivätkä ne miksikään muutu, edes uuden koiran vuoksi. Vaikka pelkäänkin sössiväni hyvät muistot arvottomiksi, eivät menneet teot kuitenkaan muuksi muutu. Ja koska uskon koirani tykänneen minusta, kai se silloin on myöskin ollut ainakin jossain määrin tyytyväinen elämäänsä. Ja kai minäkin silloin olen tehnyt jotakin oikein. Ja hei - uskon jotta koira antaa enemmän kuin hyväkään ihmisystävä.
Ja sitten sinä, arvoisa WA. Viestisi maskuliinisesta sävystä päättelen, että nimenomaan heimosi miespuoliset jäsenet ovat lähteneet koirien kanssa autuaammille jäniksenjahtausmaille. Ihmettelen kuitenkin, miten kummassa sukunne on voinut tuolla tyylillä jatkua tuhatkunta vuotta? No toki, olette koiria seuratessanne jättäneet naiset naapuriheimojen miesten astuttavaksi. Onnistuuhan se lisääntyminen niinkin, mutta kuka kummajainen vahvistaisi sinunkin sukupuusi? Ettet vain olisi sekarotuinen? Sellaisiahan tällä palstalla kammoksutaan.
Osanottoni sinulle rakkaan koiruutesi menettämisen johdosta. :(
Mulla meni n. 5 vuotta selvitä, vaikka otinkin nykyiseni parin kuukauden kuluttua edesmenneestä enkä uskalla edes ajatella mitä tämän Ystävän jälkeen seuraa..
Hei. Minä menetin spk-narttuni eilen yllättäin. Mukava ulkoilupäivä päättyi painasmaisesti kun tulimme kotiin muutaman tunnin reissulta. Koirani oli yks kaks hyvin rauhallinen,makasi silmät auki. Ajattelin sen olevan väsynyt ulkoilu reissusta mutta jotenkin vain vaivasi ja seurailin parin tunnin ajan sitä. Mieheni kävi sanomassa että koiran takajalat pettävät alta kun yrittää nousta ylös ja saman näin itsekkin koiran luo mentyäni. Soitto eläinlääkärille ja sanottujen oireiden perusteella epäiltiin selkävikaa jotka ovat hyvin tyypillisiä sakemanneilla.Niin lähdimme matkaan ja perille päästyämme totuus selvisi. Koira oli tosi kalpea, rauhallinen ja ultralla katsottuamme löytyi sisäinen verenvuoto, koira oli shokissa ja epäily kohdistui pernaan ja siellä olevaan kasvaimeen. Perna oli revennyt. Mitään ei ollut tehtävissä.
Uuden koiran sunnite tuntuu pahalle, mutta tiedän että ilman koiraa en voi elää. Annan ajan kulua, kaikki ajatukseni suon edesmenneelleni vahdilleni niin kauan kuin siltä tuntuu. Ikävä on nyt kova.
Osanottoni.
ensimmäisen sakun jälkeen uusi tuli jo heti parin kuukauden kuluttua ja seuraava uusi otettiin jo ajoissa ennen kuin aika vanhuksesta jätti. Vaan siinäpä olikin semmoinen poika ettei uutta voinut ottaa kuin vasta 20 vuoden tauon jälkeen ja siltikin tätä nykyistä tulee välillä verrattua poismenneeseen maailman parhaaseen koiraystävään.
Ja vielä välillä tuntuu ,että otammeko kuitenkaan uutta?????
Vaikeaa on kuitenkin ilman spk;aa olla,koska on n.koko ikä niitä ollut.
ja:Osanotto ,unohtui sinulle sanoa ja kaille muillekin keneltä rakas koira kuollut.
Meillä on ollut oikeastaan aina vähintään kaksi koiraa, eli täysin koirattomaksi ei olla jääty (onneksi).
Oma rakkaimpani kun kuoli jokunen aika sitten, olin kiitollinen että toisen koiran olemassaolo pakotti minut liikkeelle. Muuten olisin varmasti hautautunut peiton alle, enkä olisi sieltä noussut...
Ei uusi koira ole vanhan koiran häpäisyä. Ei uusi koira voi mitenkään korvata edesmennyttä. Se on uusi koira ja sen kanssa on uudet jutut. Mielestäni uuden koiran voi ottaa hyvinkin pian, sillä ajatuksella että sen olemassaolo pakottaa liikkeelle... Suurin osa ihmisistä kai selviää koiransa kuolemasta ajan kanssa, itse tarvitsen sen jonkun joka pitää liikkeellä koska olen (valitettava kiroukseni) masennukseen taipuvainen ihminen. Olen surrut edesmennyttä koiraani, tottakai, vaikka toinen koira olemassa onkin. Ei se sitä surua pois vie, ei todellakaan. Mutta se antaa jotain muutakin (piristävää) ajateltavaa. Vaikka se sitten tuhoaisi lempilenkkarini tai jollain toisella tavalla saisi sappeni kiehumaan, se silti vie ajatuksiani välillä muualle...
Ja osanottoni... Ajan kanssa suru alkaa hieman helpottaa, ikävä ei väisty koskaan, kiitollisuus siitä että upea ystävä oli osa elämää, ihanat muistot... Ja se ikävä...
Kiitos.
Hei! Todella surullista että koirasi on kuollut. Minusta koiran ottamiselle ei ole tietttyä oikeaa aikaa vaan koiran voi ottaa kun tuntuu että on siihen valmis ja se tuntuu hyvältä ;) Uskon että uuden koiran otto voi olla hyvinkinvaikeaa. Koeta kestää kyllä se elämä vielä valaistuu :)
Nyt taitaa mennä puuroja ja vellejä sekaisin.
Ota vaikka heti. Ei koirasi kaipaa kunnioittamisaikaasi, jos hyvän löydät, ota vaikka heti.
Nykyään ei kunnioiteta edes perusarvoja, saati kuolleita koiria. Anteeksi jos kirpaisee, mutta niin se on. Olet hoitanut koiraasi hyvin, ja elämän loppu tuli vaan nyt ajankohtaiseksi. Ei sen ihmeempää. On aivan normaalia ja hyväkin että tunnet surua, mutta et tee kerrassaan mitään väärin, etkä ole syytä olla huonolla omallatunnolla vaikka toisen koiran otatkin.
Ota osaa suruusi :(
Ensimmäinen saksanpaimenkoirani kuoli noin 5 vuotta sitten äkillisesti pernan repeämiseen 7-vuotiaana. Äkillinen poismeno kirpaisi isosti ja itsesyytökset olivat kovat. Olisinko voinut tehdä jotain enemmän, huomata tapauksen aikasemmin, ym, ym. Nyt olen osannut antaa itselleni anteeksi.
Olin ilman koiraa 2 kiduttavan pitkää vuotta ja näiden kahden vuoden aikana surin ja kaipaisin elämäni koiraa. Kun otimme uuden koiran, suru helpotti kuin oli joku kenen kanssa touhuta, joku jota halata ja kotoa kuului taas uuden rakkaan ystävän tassujen rapina :). Nyt otimme juuri uuden pennun 2,5 vuotiaan seuraksi ja soittain myös helpottamaan sitä seuraavaa luopumisen tuskaa.
Uskoisin että itse parhaite ntiedät milloin se oikea aika on ottaa uusi ralas ystävä. Vaikka ottaisit sen heti, ei se loukkaa edellisen koirasi muistoa, sillä voit muistella, kunnioittaa ja surra omalla tavallasi, vaikka sinulla olisi uusi karvainen kaveri jakamassa iloja ja suruja.
Tsempiä!
Osanottoni.
Meillä on ollut yhteensä 10 saksanpaimenkoiraa ennen näitä viimeistä kahta (plus lapsuudenkodissa oli vielä kuusi) ja aina vähintään kaksi koiraa. Syvä suru on ollut jokaisen lähtiessä, mutta kuin on paljon tekemistä arjen askareissa toisten koirien kanssa, niin se antaa voimia jaksaa noiden hetkien yli. Toiset koirat eivät ainakaan omasta mielestäni millään tavoin loukkaa poistuneen koiran muistoa, päin vastoin.
Lainassahan me kaikki täällä vain olemme, joten mielestäni kaikkein parasta kunnioitusta poismennelle perheen koirajäsenelle on tarjota vastaava huolenpito ja rakkaus uusille koirille.
Maa järisi Japanissa kolme kuukautta sitten - olikohan tuo Suuren Emon kunnianosoitus vanhalle koiralleni joka päätti lähteä autuaammille jäniksenjahtausmaille? Maakin tärisee kun hieno kaverini heitti hyvästit. Me yhdessä kuljetaan, me yhdessä ulvotaan - mutta suuntaa emme koskaan unohda.
No niin, osittain teidänkin ansiosta minulla on ollut uusi saksanpaimenkoiran pentu pari kuukautta. Ajatuksena ettei se himmennä vanhan koiran muistoa. Tyyliin uusi koira, uudet kujeet. Ja kilin kellit.
Tekipä uusi tulokas mitä tahansa, minä vajakki muistelen entistä. Noin se tykkäsi tehdä, ja helvetin hienoa jos uusi tulokas tekee samoin. Hyyyvvvä poika, ja makupala päälle. Jos menet nukkumaan saunan lauteiden alle, olet ihan ihgu - niin kuin oli edellinenkin. Jos nukut vierelläni - ole hyvä vain. Jos lirautat isännän tyynylle - no joo, sattuuhan noita vahinkoja. Kasvot kauniit sakemannin, älä uni sitä pois pyyhi.
No joo. Tiedän kyllä että entinen on mennyttä, eikä nykyisyydessäkään ole yhtään mitään vikaa. Tuo vaaveli on mitä on, ja oikein kasvatettuna siitä tulee maailman paras saksanpaimenkoira. Joku saattaa väittää vastaan, mutta piruako minä siitä? Wallukin kuulemma oli lerpattavien korvien takia sekarotuinen, mutta tutustuttuaan tapaukseen kukaan ei ole asettanut Hänen taustaansa epäillyttäväksi.
Eipä minulla muuta, kun halusin vain sanoa ettei puurot ja vellit ole vaarassa sekoittua. Jotta olkoos huoleti! Tiedän että edesmennyt koirani ei kaipaa kunnioitustani Kyse onkin siitä, että haluan itse muistella sitä. Jos jollakulla on jotakin sitä vastaan, se on hänen asiansa. Muuten minä ja taapero jatkamme elämäämme. Emmekä häpeile kulkea pää pystyssä.
So long! Nähdään kun tavataan.
Onnea uudelle Hauva-Vauvalle,ei muuta kun taaperon kanssa kohti kiinostavaa
elämää.