Heips, olisi mielenkiintoista tietää kuinka monella anorektikolla on ylihuolehtiva/ tukahduttava äitihahmo elämässään? Minusta tuntuu siltä että vaikuttaa sairauden puhkeamiseen. Oma äitini pitää minusta kiinni rautaotteella, huolehtii liikaakin ja olen jo yli 20v. Lapsena en saanut tehdä sitä enkä tätä koska vaarallista (liika huolehtivuus) en esim. mennä kavereiden kanssa välillä leikkimään. Ei myöskään antanut tilaa kasvaa, piti minua pikkutyttönä jopa huolestui kun koin kiinnostusta poikia kohtaan muodot ym. sanoi että pitäisi laihduttaa. Ei hyväksy että seurustelen, ei halua päästää irti. Seksuaalisuus on hänelle kirosana, vain huonot naiset haluavat miehiä. haukkunut huoraksi (vaikka olen täysin kokematon näissä asioissa). Koulumenestys hyvin tärkeää- tärkeämpää kuin elämän "eläminen".
Puhuu kuin lapselle, kauhea kriisi kun muutin pois kotoa.
Onko teillä vastaavia kokemuksia? Mielestäni vaikuttaa sairauden puhkeamiseen..
Puhuu kuin lapselle, kauhea kriisi kun muutin pois kotoa.
Onko teillä vastaavia kokemuksia? Mielestäni vaikuttaa sairauden puhkeamiseen..
Vastaukset 7
Vanhimmat
Voi kuule, ylihuolehtivia äitejä riittää tsunamiin asti ja ongelma on hankalasti tunnistettava, koska esim. lastensuojelun kiinnostus suuntautuu alihuolehtiviin vanhempiin.
Olen itse nyt 43-vuotias ja vieläkin kärsin - ei toki enää ylihuolehtivan naamioon pukeutuvasta - mutta riippuvaisesta äidistä. Äitini on käytännössä tuhonnut koko elämäni ja kun tuo piru on vielä pitkäikäisestä suvusta, ei se saatana edes kuole.
Oma neuvoni on, että lyö luukku kylmästi kiinni. Et vastaa yhteydenottoihin. Kerrot, mistä kylmyytesi johtuu ja sen jälkeen olet jämäkästi tyly.
Hae itsellesi tukea esim. terapia Kelan rahoituksella. Ja ennen kaikkea, älä koe syyllisyyttä siitä, että tiedät äitimyytin olevan skeidaa. Kaikki äidit eivät todellakaan rakasta lapsiaan hellästi ja pyyteettömästi, vaan ihan helvetin itsekkäistä lähtökohdista.
Sen asian myöntäminen on kova paikka, mutta parempi niin kuin roikkua narsistisvammaisen ämmän orjana lopun ikäänsä. Sinulta ei kysytty, kenen lapseksi haluat syntyä. Mene ja tee oma elämä!!
Tutkitusti voin kertoa, että ylihuolehtivia ja alihuolehtivia äitejä on anoreksiaa sairastavien keskuudessa aivan yhtä paljon kuin muissakin ryhmissä.
Kerro sitten, mikä tutkimus näin väittää.
Se voi olla hänen rotuopillinen käsitys kehosta. Esim. hänen ja libidon suhde makeaan tai henkiseen kipuun. Tämän sijaan sun olisi oltava kiinnostunut useista eri Jumalkäsityksistä myös äitiäsi. ----> synnytyslaitoseristys... Esim. psykiatrisen hoitohenkilökunta ei saa keskeyttää.
Mun äidin Jumalkäsitys on esim. luonto, raha & kapitalismi.
Joo-oh, olen 26-vuotias ja ihan viime vuosina äitini on rajoittanut soittamistaan minulle niin, ettei soita enää kuin ehkä 3-5 kertaa viikossa, aiemmin joka päivä ja joskus useamman kerrankin. Ja yleensä ei ole mitään asiaa tietenkään, pitää vaan tarkastaa että olenko elossa. Joskus jos en ole puhelimeen vastannut, niin alkaa uhkailla tekstiviesteillä ottavansa yhteyttä poliisiin, jos en ole ilmoittanut itsestäni siihen ja siihen kellonaikaan mennessä. Ja tätä on jatkunut siitä asti, kun 19-vuotiaana muutin pois vanhempieni luota. Olen tietenkin ainoa lapsi. Olen 5 vuotta seurustellut avomieheni kanssa ja yhdessä olemme asuneet jotakin päälle 4 vuotta. Nyt kun naimisiinmeno on tullut ajankohtaiseksi, niin en yksinkertaisesti uskalla sanoa äidilleni siitä, koska koen niin kovaa syyllisyyttä siitä, että hän "menettäisi pikkutyttönsä". Silloin kun muutin pois, äitini nimittäin sanoi menettäneensä lapsensa. Muutenkin mietin kaiken sillä tavalla, että kuinka miellyttäisin äitiäni, ettei hän olisi minulle vihainen. Ihan sairastahan se on, mutta kun olen koko elämäni niin tehnyt.
Pari vuotta sitten aloin tarkkailla syömisiäni, kai voisin sanoa minulla olevan jonkinlainen syömishäiriö. Toisaalta kyllä syön, mutta yritän myös pakonomaisesti liikuntaa harrastamalla kuluttaa kaiken. Ymmärrän hyvinkin, että kun en saa kontrolloida itse omaa elämääni, niin yritän edes jotakin osa-aluetta, laskemalla vaikkapa sitten kaloreita.
Olisiko tulevasta aviomiehestäsi tukea? Tyyliin "Kuules tämä on nyt mun nainen, me alamme rakentaa perhettä yhdessä ja sinä et sille mitään voi."
Noista poliisiuhkailuista ei tarvitse välittää. Poliisin resurssit ovat rajatut ja tuskin silläkään puolella ollaan ensimmäistä kertaa iilimatoäitiä kyydissä. Eli osaavat kysyä kyllä oikeat kysymykset ja tuskin reagoivat mitenkään. Ehkä on parempi antaa äitisi testata tämä vaihtoehto :)
Veikkaan, että oma äitini on näin tehnyt ja tylysti on käynyt kun ei ole poliisista koskaan mitään kuulunut. Mutta jos kuuluu, mitä sitten. So what? Mikään laki tässä maassa ei pakota olemaan yhteydessä vanhempiinsa sen jälkeen kun on täysi-ikäiseksi tullut. Näin on asia ja jos joku muuta väittää, puhuu paskaa.
Suosittaisin kuitenkin, että hakisit myös ammattilaisen tukea. Vähän elämäntilanteestasi riippuu, miltä taholta. Ilmaista tai halpaa apua saa terveyskeskuspsykologeilta ja seurakunnan perheasian neuvottelukeskuksista, niihin vaan on pitkät jonot. Samoin kannattaa tiedustella oman kotikunnan sosiaalipalveluista, mitä perhetyön muotoja on tarjolla. Jos olet opiskelija, oppilaitoksessasi lienee oppilashuollon palveluita.
Jos rahaa on käytössä, sitten yksityiset palvelut. Tilanteesi kuulostaa kovin tutulta ja siinä määrin ahdistavalta, että muutama huntti uhrausta maksaa itsensä helposti takaisin. Sitten vähän pitempi tie on hankkia lääkäriltä B-lausunto (diagnoosina masennus) ja hakea sen jälkeen Kelan tukemaa psykoterapiaa.
Anna mennä vaan, äläkä pelkää tai häpeä kertoa tilannettasi. Iilimatoäitejä ihan oikeasti on ja se ei ole sinun syysi. Syyllistäminen taitaa olla tämän tyyppisten äitien konsti nro 1. ja se on julma ja tavaton tapa kohdella omaa lasta :( Äitisi todnäk on itse psyykkisen avun tarpeessa mutta haluaa kieltää sen ja mieluummin yrittää kontrolloida omaa ahdistustaan kontrolloimalla sinua.
"Tutkija -
13.3.2011
Tutkitusti voin kertoa, että ylihuolehtivia ja alihuolehtivia äitejä on anoreksiaa sairastavien keskuudessa aivan yhtä paljon kuin muissakin ryhmissä.
- - - - - - -
enpä usko
9.8.2011 09:17
Kerro sitten, mikä tutkimus näin väittää."
Mutta minäpä uskon!
Itselläni täysin alihuolehtiva, sanoisinko heitteille jättänyt äiti.
Jouduin ottamaan itsestäni vastuun ja huolen jo pikkulapsena. Koskaan ei minkäänlaista apua tukea välittämistä. Vain ivaa aliarviointia ja suoranaista vihaa. Sanoi myös suoraan minulle ja vanhimmalle siskolle että me olimme ei-toivottuja, aborttia oli harkittu mutta kun se vielä siihen aikaan oli vaikea saada, tekemättä jäi. Kosti sitten meille.
Minusta kasvoi yli-tunnollinen, ahdistunut, jo lapsesta anoreksiaan sairastunut hylky. Koskaan en ole oppinut luottamaan kehenkään. Itseviha on kaikenkattava. Syylisyys omasta sytymästäni on valtaisa... jatkanko?
Anoreksia kroonistunut, ole kävelevä luuranko.