Olen tuntenut jo yli 20v ihmisen, jota olen pitänyt (ja muutkin pitävät) mukavana, reiluna, huolehtivana, epäitsekkäänä, aina toisia pyytämättäkin auttavana ihmisenä, johon voi aina luottaa. Nyt, suuren ja henkisestikin ravisuttavan tapauksen jälkeen huomasin, että hän onkin kylmä, itsekäs, muista välinpitämätön, kiitollisuudenvelkaa hyvistä teoistaan keräävä, kaiken itseensä kääntävä marttyyri, jonka vakiovastaus on "ei se ole minun vikani". Kenellekään ei löydy ymmärrystä ja "maailmassa on ihmisiä, joille on tapahtunut pahempaakin" -tuhahdus on hänen käsityksensä myötätunnosta. Muistan kuitenkin kun hän itse oli vaikeassa paikassa; voi sitä itsesäälin määrää ja kuinka kenelläkään ei ole ollut yhtä huonosti-säälittelyä. Sanomisiaan saa varoa, ettei vaan tule loukanneeksi, josta johtuen minkäänlainen rakentava keskustelu jossa ollaan eri mieltä tai kerrotaan omia mielipiteitä, ei onnistu koska ne ovat hyökkäyksiä häntä vastaan ja hänelle huutamista ja riitelyä. Aikaisemmin olen pitänyt tätä ominaisuutta riidanvälttämisenä, mutta nyt huomaan että sehän on jonkinlaista lapsellista "laitan kädet korville ja lallatan niin en kuule mitä toinen sanoo"-käytöstä, kun huudetaan päälle ja mitätöidään muita, jotta saadaan pitää kuvitelma omasta kaikkitietävyydestä.
Samassa yhteydessä sain huomata, että ne teot joita olin pitänyt epäitsekkäinä toisten auttamisina ja huomioimisina, olivatkin jonkinlaista yliotteen saamista, jotta autettu jäisi kiitollisuudenvelkaan ja jota hän sitten joskus suorittaisi takaisin. Hänellä vaikuttaa olevan myös kova tarve hallita ja määrätä muita; jos vastapuoli ei ns. tottele ja toimi hänen tahtonsa mukaan, alkaa kiukuttelu ja mitä kaikkea olen sinunkin eteesi tehnyt-syyllistäminen. Hänellä on mielipide kaikesta(varsinkin sellaisesta mistä hänellä ei ole tietoa, mutta luuloa sitäkin enemmän), jonka hän kertoo kysyttiin sitä tai ei, hän tietää kaiken ja jos häneltä haluaa tukea tai neuvoa, hän tekee päätöksetkin toisten puolesta, jos toinen on niin epävarma ettei osaa/uskalla pitää puoliaan. Ja kun sitten toinen katuu puolestaan tehtyä päätöstä tai sen seurausta, hän ryhtyy syyllistämään "minä päätin kun sinä et osannut ja nyt sekin on minun vikani". Usein asiat menevät pieleen siksi, kun hänellä on kiire tehdä, toimia, päättää jottei ole kenellekään vaivaksi. Esimerkki kaupassakäynnistä kuvaa toimintatapaansa hyvin; jos häneltä otetaan kassalla liikaa hintaa, hän ei suinkaan halua kassan alkavan hyvittää sitä, koska sehän tarkoittaa että hänestä on vaivaa joten antaa olla.
Olen huomannut, etten oikeastaan edes pidä kyseisestä henkilöstä, jota olen tähän asti pitänyt arvossa. Kun olen ollut nyt jo kohtuullisen ajan olematta tekemisissä hänen kanssaan, tunnen voivani paremmin. Mutta ilmeisesti tehokkaan syyllistämistakstiikkansa ansiosta tunnen kuitenkin tekeväni jotakin väärin ja olevani itsekäs, kun en halua olla tekemisissä enempää kuin on välttämätöntä. Se mikä minua on hämmästyttänyt eniten epäitsekkäänä pitämässäni ihmisessä, on hänen suunnaton itsekkyytensä, joka oikeastaan olikin se varsinainen syy siihen etten halua olla juurikaan tekemisissä.
Miten on mahdollista, että voi tuntea toisen vuosikausia pitäen tätä ns. hyvänä ihmisenä ja sitten, jokin tapahtuma saa huomaamaan, että ei se ihan niin ollutkaan? Tuleeko ihmisessä esiin vaikeissa paikoissa sellaisia luonteenpiirteuitä, jotka muuten pysyvät piilossa vai herkistääkö kriisi näkemään muut kriittisemmin ja oikeassa valossa? Vai onko vika sittenkin minussa?
Samassa yhteydessä sain huomata, että ne teot joita olin pitänyt epäitsekkäinä toisten auttamisina ja huomioimisina, olivatkin jonkinlaista yliotteen saamista, jotta autettu jäisi kiitollisuudenvelkaan ja jota hän sitten joskus suorittaisi takaisin. Hänellä vaikuttaa olevan myös kova tarve hallita ja määrätä muita; jos vastapuoli ei ns. tottele ja toimi hänen tahtonsa mukaan, alkaa kiukuttelu ja mitä kaikkea olen sinunkin eteesi tehnyt-syyllistäminen. Hänellä on mielipide kaikesta(varsinkin sellaisesta mistä hänellä ei ole tietoa, mutta luuloa sitäkin enemmän), jonka hän kertoo kysyttiin sitä tai ei, hän tietää kaiken ja jos häneltä haluaa tukea tai neuvoa, hän tekee päätöksetkin toisten puolesta, jos toinen on niin epävarma ettei osaa/uskalla pitää puoliaan. Ja kun sitten toinen katuu puolestaan tehtyä päätöstä tai sen seurausta, hän ryhtyy syyllistämään "minä päätin kun sinä et osannut ja nyt sekin on minun vikani". Usein asiat menevät pieleen siksi, kun hänellä on kiire tehdä, toimia, päättää jottei ole kenellekään vaivaksi. Esimerkki kaupassakäynnistä kuvaa toimintatapaansa hyvin; jos häneltä otetaan kassalla liikaa hintaa, hän ei suinkaan halua kassan alkavan hyvittää sitä, koska sehän tarkoittaa että hänestä on vaivaa joten antaa olla.
Olen huomannut, etten oikeastaan edes pidä kyseisestä henkilöstä, jota olen tähän asti pitänyt arvossa. Kun olen ollut nyt jo kohtuullisen ajan olematta tekemisissä hänen kanssaan, tunnen voivani paremmin. Mutta ilmeisesti tehokkaan syyllistämistakstiikkansa ansiosta tunnen kuitenkin tekeväni jotakin väärin ja olevani itsekäs, kun en halua olla tekemisissä enempää kuin on välttämätöntä. Se mikä minua on hämmästyttänyt eniten epäitsekkäänä pitämässäni ihmisessä, on hänen suunnaton itsekkyytensä, joka oikeastaan olikin se varsinainen syy siihen etten halua olla juurikaan tekemisissä.
Miten on mahdollista, että voi tuntea toisen vuosikausia pitäen tätä ns. hyvänä ihmisenä ja sitten, jokin tapahtuma saa huomaamaan, että ei se ihan niin ollutkaan? Tuleeko ihmisessä esiin vaikeissa paikoissa sellaisia luonteenpiirteuitä, jotka muuten pysyvät piilossa vai herkistääkö kriisi näkemään muut kriittisemmin ja oikeassa valossa? Vai onko vika sittenkin minussa?
Vastaukset 1
Vanhimmat
No nyt täytyy kommentoida sen verran, että kolikolla on aina toinenkin puoli. Oletkohan myöskin idealisoinut tätä ihmistä liikaa. Ei meistä kukaan ole niin pyyteetön ja hyvä kun antaa ymmärtää, kaikilla meillä on varjopuolemme. Tosi ystävyys ehkä kestää nämä, en tiedä.