liian monta kertaa oon yrittäny lopettaa. liian monta kertaa oon epäonnistunu. oon ihan hajalla sisältä ja ulkoa. onko joku samoilla ajatuksilla matkassa? tuntuu, että voisin tällä kertaa onnistua, jos olisi joku, jota tsempata ja joku joka tsemppaisi minua. yhdessä on vaikeampi retkahtaa? mailiosoitetta kehiin niin otan yhteyttä :I kaikenkarvaiset kaverit kelpaa. taustatiedoksi kerrottakoon, että ite oon 18-vuotias naisenalku jolla syömishäröilyä on takana about kolme ja puoli vuotta. kiitos ja aamen.
nyt loppuu perkele
töööt
2190
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
sama sama. 22-vee nainen, 6 vuotta takana tätä kaikkea syömisongelmapaskaa. Vietin yht.6kk osastoilla, nyt kotona ja ehkä pahimmassa jamassa ikinä.
ekat vuodet oli ortoreksiaa ja anoreksiaa, nyt salassa bulimareksiaa joka lienee vaarallisin muoto kaikista s.häiriöistä. :( kroppa pettää ihan just. ahmin ja oksennan joka päivä. päivät syön minimaalisesti-ja haaveilen illasta kun pääsen mättämään ja oksentamaan. ulkopuoliset luulee että mulla on puhtaasti vaan anoreksia ja tuputtavat syömään ja panostamaan proteiineihin ymym. tiedän ruoasta KAIKEN! Turha yrittää selittää mitä ihmiskeho tarvii jne. :/
ja yhä vaan uskottelen itselleni, että mä voin parantua kun vaan haluan sitä tarpeeks. en tiedä en. osaan oksentaa niin hyvin, että kaikki tulee ulos ja paino sen kun laskee--pitkien oksennusseissoiden jälkeen taas ajattelen, että hyvinhän se meni. ja huomenna uudestaan :( ja oksentamisen aikana tulee katumus, ja pelko, ja itseinho! miksei edes se saa mua lopettamaan!!!???
käyn töissä, mulla on ihana perhe ja ystävät, selkeät tulevaisuuden näkymät jne. miksi siis tämä sairaus!!!???kohta en enää pysty työntekoon, enkä mihinkään :( jotain pelkoa liittyy paranemiseen. en uskalla.
Hei molemmat ja kaikki muut! Tsemppiä tsemppiä tsemppiä, en osaa muuta sanoa. Itsekin olen taas koittamassa parantua. Olen 23-vuotias ja asun äitini luona, koska yksin asuessani menin sairaalakuntoon. Nyt asiat ovat paremmin kuin koskaan. Olen seurustellut kaksi kuukautta ja poikaystävä tietää sairauteni ja tahtoo auttaa paranemaan. Sitä hän ei vain tiedä, että suurimman osan ajasta en halua parantua, vaikka toista väitän.
Nytkin ahmin kakkutaikinaa samalla kun kirjoitan. On pakko kun ei ole enää tässä kuussa rahaa ostaa herkkuja. Vihaan itseäni, mutta tahdon silti uskoa huomiseen. Menen toukokuuksi syömishäiriöosastolle ja se pelottaa kun ei pääse ahmimaan. Pelottaa myös siksi, että edelleen tuntuu etten ole "oikea syömishäiriöinen" kun en sairasta anoreksiaa, vaan vain bulimiaa. Painoindeksini on 19 ja muiden siellä luultavasti jotain 14.
Mulle saa kirjoittaa mailia, ihan mistä vaan. Vaikka vain miten päivä on mennyt:)
[email protected]