Koulussa mua aina pelottaa kaikki pikkujututkin. Pelkään että mun asento on huono ja mulle nauretaan, pelkään että ääni ei kuulu jos viittaan, pelkään että näytän tyhmältä. Aina kun joku nauraa lähelläni tai kuiskii musta tuntuu aina että se olen mä jolle nauretaan. Jos ikäiseni kysyvät multa jotain menen lukkoon, sanon ehkä "joo", mutta jos mulle sanotaan jotain töykeää en sano mitään, en vain uskalla. Ääneni muuttuu täriseväksi ja korkeaksi tai matalaksi. Alan sönköttää. Aikuisten seurassa en ole läheskään yhtä ujo, ajattelen ettei heillä voi olla ennakkoluuloja. Bussikuskeille, myyjille jne on helppo moikata, koska mulla on sellainen olo että mun kuuluu moikata ja kiittää, joten oireita ei oikeastaan tule. Esitelmien pitäminen koulussa on aivan kamalaa. Ääni tärisee, unohdan hengittää ja alan yskiä kesken lauseiden, koko kroppa tärisee ja alan räpliä hihojani ja hiuksiani. Aina jos kaverien johdattamana joudun uusin tilanteisiin uusien ihmisten kanssa en puhu oikeastaan mitään, mulla on semmonen olo ettei mulla ole oikeutta puhua mitään ja en edes uskaltaisi. Olen ollut pienestä asti ujo, hiljainen ja rauhallinen. Käytävillä ja kaupungissa käveleminen on kamalaa, en tiedä miten liikuttaa käsiä ja olen paniikissa. Alan hikoilla ja punastun. Ystävystyn uusiin ihmisiin todella huonosti, koska en koskaan uskalla puhua.
Olisiko kyseessä sosiaalisten tilanteiden pelko, ujous vai pelkästään huono itsetunto?
Olisiko kyseessä sosiaalisten tilanteiden pelko, ujous vai pelkästään huono itsetunto?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Oho, ihan kuin tekstiä suoraan mun suusta. Tosin tuo kaupungilla käveleminen ei mulle ole nykyään enää niin paha, kun oon usean vuoden ajan koittanut siedättää itseni siihen, tosin onhan se edelleen vaivaannuttavaa. On kyllä ollut aikoja, jolloin lenkillekään en ole uskaltanut/pystynyt lähteä.
Olen tällä hetkellä töissä asiakaspalvelualalla (liikkeen asiakaskunta koostuu enimmäkseen aikuisista), siellä pärjään tästä pelostani ja ujoudestani huolimatta ihan kohtuullisen hyvin. Olen kanssa tullut siihen tulokseen, että suurimmat ongelmat ja jännitykset liittyvät vain tilanteisiin, joissa mukana on samanikäisiä kuin minä. Silloin olen ihan lukossa, ja kaveriporukassa saatan helposti olla tuntejakin hiljaa.
Onko tämä sitten ujoutta, huonoa itsetuntoa, vai ihan sosiaalisten tilanteiden pelkoa? En tiedä, veikkaisin olevan sekoitus vähän kaikkea.
Turhauttaa myös, ettei psyk. sairaanhoitajani tunnu ottavan minua tosissaan. Olen kuitenkin pian parikymppinen, en ole edes seurustellut kertaakaan, eikä kavereitakaan oikein ole. En yksinkertaisesti voi elää näin, mutta muutakaan en osaa. Lääkkeet on kyllä lätkäisty kouraan, hiukan niistä on ollut apuakin, mutta oikeasti haluaisin, että joku opettaisi minua elämään. Siis oettaisi ihan normaaleja sosiaalisia taitoja... Tämä psyk.sairaanhoitajani toitottaa vain, että itsetuntoa täytyisi parantaa, mutta enhän minä siihen yksin pysty. Olen tämän ongelmani tiedostanut jo varmaan viisi vuotta sitten ja siitä lähtien koittanut parantaa itsetuntoa, mutta ei se vain itsekseen onnistu..
Anteeksi pitkästä viestistä, joka ei tainnut edes tuoda vastausta kysymykseesi. Teki vain mieli päästä purkamaan, kun kerran huomasin jollakin muullakin täysin saman ongelman olevan. :-)
Kyllä tuo ihan sosiaalisten tilanteiden pelolta kuulostaa. Itse olen jo 31-vuotias mies, mutta vieläkin nuo pelot osaksi vaivaavat. Nuorempana, varsinkin koulussa, minulla oli juuri tuollaista "poseeraamis-ajattelua" eli piti yrittää olla tietyssä asennossa tai liikuttaa jäseniä "hallitusti" tai muuten ajattelin näyttäväni rumalta ja pelkäsin sairaalloisesti mitä muut ajattelivat. Esiintyä en vieläkään halua, mutta kyllä elämä opettaa ja suurin osa peloista lievittyy ajan kanssa. Tautiin ei ole olemassa mitään ihmepilleriä, joka poistaisi pelot (tai no olenhan sellaisiakin käyttänyt, mutta niissä vain oli se huono puoli, että työpaikka meni, jouduin laitosvieroitukseen ja sen jälkeen pelot olivatkin pahempia pitkän aikaa).