Onko kenelläkään kokemuksia aiheesta? Minulla on hyvin traumaattinen lapsuus ja muistot piinaavat minua usein epämääräisenä pahana olona ja tuskana. Itselläni on kolme lasta ja tottakai mietin, kuinka kaikki vaikuttaa heihin.
Äitini ja isäni erosivat ollessani 8-vuotias, molemmat käyttivät paljon alkoholia, lisäksi äidilläni oli lääkeriippuvuus (jo n. 20-vuotiaasta) sekä mielenterveysongelma, todettu mm. epävakaa persoonallisuus, vaikea tapaus. Äiti oli psyykkisesti usein poissaoleva ja me lapset (4 kpl) keskityimme vain hengissä pysymiseen, mitään virikkeitä meillä ei enää ollut kun äitimme kunto lopulta petti kokonaan. Hän oli sairaalassa joitakin lyhyitä jaksoja mutta tuli aina "kesken" pois, ei suvainnut apua meille, esim. kodinhoitajia tms. koska oli niin epäluuloinen. Alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttö oli päivittäistä ja olimme käytännössä vailla huoltajaa useita vuosia. Hän kuoli 3 vuotta sitten lääkkeiden ja alkoholin aiheuttamaan myrkytykseen, isä kuoli humalassa autokolarissa 6 vuotta sitten. Kaipaan vertaistukea, löytyykö?
Äitini ja isäni erosivat ollessani 8-vuotias, molemmat käyttivät paljon alkoholia, lisäksi äidilläni oli lääkeriippuvuus (jo n. 20-vuotiaasta) sekä mielenterveysongelma, todettu mm. epävakaa persoonallisuus, vaikea tapaus. Äiti oli psyykkisesti usein poissaoleva ja me lapset (4 kpl) keskityimme vain hengissä pysymiseen, mitään virikkeitä meillä ei enää ollut kun äitimme kunto lopulta petti kokonaan. Hän oli sairaalassa joitakin lyhyitä jaksoja mutta tuli aina "kesken" pois, ei suvainnut apua meille, esim. kodinhoitajia tms. koska oli niin epäluuloinen. Alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttö oli päivittäistä ja olimme käytännössä vailla huoltajaa useita vuosia. Hän kuoli 3 vuotta sitten lääkkeiden ja alkoholin aiheuttamaan myrkytykseen, isä kuoli humalassa autokolarissa 6 vuotta sitten. Kaipaan vertaistukea, löytyykö?
Vastaukset 22
Vanhimmat
AAL-ryhmästä voisit saada apua. ´Kannatta kokeilla.
en osaa sanoa
moi. vertaistukea ilman alkoholi- tai muuta mömmö-ongelmaa ei tunnu löytyvän ainakaan ihan helpolla. itellä tosi hämärä lapsuus. mut apua olisin tarvinnut "avioeron" jälkeen (3 naperoo mullakin, vkl-faijana siis). itsekseen sompailux tää elämä on mennyt. välillä tasaisesti ylös ja sitten yhtä tasaisesti ylösalas :) se vanha "älä jää yksin"-totuus pitää kybällä paikkansa...olis vaan tajunnut...
Löytyy! Kammottavia muistoja itselläkin lapsuudesta, joten olisi tosi kiva jakaa kokemuksia vai pitäskö sanoa "purkaa omaa tilannettaan" :) Miten sinuun saa yhteyden? -likka 1980
Heippa, voitais vaihtaa sp-osoitteita. En nyt tänään enää jaksa perustaa tiliä, hotmail tai gmail ainakin voisi olla ok ja tietty s24:n sp-tili. Jos sinulla on sp-tili perustettuna, voisin kirjoittaa... Jos mitään ei kuulu sinusta, laitan itse tälle palstalle sp-osoitteen johon voit ottaa yhteyttä.
[email protected] on sp-osoitteeni. Odottelen viestejä!
Minä olen joutunut kamppailemaan samojen asioiden kanssa koko ikäni. Olen yh ja alkoholistiäidin ainoa lapsi. Ei ollut myöskään mitään tukiverkostoa ympärillä joten elämä ollut taistelua selviämisestä. Olen pitänyt itsestäni huolen jo 5 vuotiaasta asti. 7-vuotiaana halusin kuolla. 12-vuotiaana aloitin itse alkoholin käytön. Olin eristäytyneisyyteni takia 1-3 luokalla koulukiusattu. OLin hyvin hiljainen ja eristäytynyt lapsi. Paikkakunnanvaihdos 10-vuotiaana auttoi koulun suhteen, ei kiusattu enää. Yritin puhua kauempana asuville sukulaisille, minua ei uskottu. Kävin itse sosiaalitoimistossa pyytämässä että pääsisin lastenkotiin. Ei uskottu eikä huolittu. Vaikka koulussa olin välillä mustelmilla ja reksille asiasta kerrottiin. Kaikki vain tuntui "ymmärtävän" äitiäni ja minunkin olisi pitänyt ymmärtää. KUKAAN EI HALUNNUT YMMÄRTÄÄ MINUA.
Minusta kasvoi sitoutumiskyvytön, tarkkaavaisuushäiriöinen, auktoritteettikamooinen mutta vastaavasti vahva ja ongelmanratkaisukykyinen persoona. Omatunto on myös jossainmäärin "yli"kehittynyt.
Kesti 40 vuotta ennenkuin olin käsitellyt kaikki traumat ja kykenin elämään eteenpäin.
Juu minä olen myös huomannut tuon jotta ei ihmiset halua puuttua koko ongelmaan. Vielä tänäänkin, jos yritän purkaa asiaa sukulaisteni kanssa, minulle sanotaan jotta asian pitää antaa olla. Ja vanhempiaan pitää kunnioittaa, niinhän se iso kirjakin sanoo... Uskon jotta suurin syy vaikenemiseen heillä on se, että he eivät halua ottaa vieläkään mitään vastuuta vaan edelleen pesevät kätensä tilanteesta, kuten silloinkin. Tällaista tarinaa kun saa vieläkin osakseen niin ei se oikein hyvältä maistu. Meille ei ole olemassa mitään vertaistukea. Kuitenkin uskon että meitä on paljon. Jostain syystä meidät on taitavasti vaiennettu niin hiljaisiksi, ettei meillä ole voimia perätä oikeuksiamme. Niin, oikeasti- en uskalla, en pysty enkä halua hankkiutua terapiaan. Kukaan ei ole koskaan välittänyt minusta eikä asioistani, en voi uskoa jotta ketään kiinnostaisi.
Eipä ole neuvoni kummoinenkaan, mutta monet itkut olen salaa perheeltäni itkenyt lukiessani ARTHUR JANOV: HUUTO SISIMMÄSTÄ. Jotenkin on ehkä oloani helpottanut.
Kiitos neuvosta, hankin tuon kirjan käsiini.
Tässä on yksi.
Miten on oletko käynyt terapiassa mahdollisesti?
Itselläni se on ollut yksi tärkeimpiä asioita, jotta olen päässyt eteenpäin.
En halua sen enempää eritellä omia kokemuksia tällä hetkellä ja tässä palstalla.
Moikka,
Itse painin läheisenä saman tapaisten asioiden kanssa, ja totta on ettei vertaistukea tunnu saavan mistään. Jo itsestäni tuntuu kestämättömältä tämä tilanne, mutta se miltä tuntuu häneltä, kellä traumaattisia kokemuksia on, niin on varmasti hurjan paljon pahempi tilanne! Aina vaan toitotetaan ammattiapua, mutta se on niin iso askel lähteä avaamaan niitä haavoja. Haluaisin auttaa, mutta miten, se onkin sitten suuri kysymys!!!
Meitä on..
Minua hakattiin, käytettiin kotiapulaisena, nuorempia sisaruksia vahdin yöt läpi jo yhdeksänvuotiaana.. Kukaan ei uskonut, kun kulissit olivat niin pystyssä. Ei ennen kuin yhdelle opettajalle kerroin 12-vuotiaana että tapan itseni jos kotiin pitää mennä. Äitini on narsisti ja kärsii ilmeisesti (ei ole koskaan tutkittu) jonkinlaisista persoonallisuus- tai mielialahäiriöistä. Isäpuoli ei koskaan välittänyt minusta.
Vielä kerran kirjoitan. Löysin vanhan muistiinpanoni, joka on saattanut auttaa minua elämäni varrella. Ja se kuuluu näin: " Kun alan ajatella tavoitettani (= oman sisäisen tuskani kohtaaminen) väistämättä toteutuvaksi, ryhtyy mieli itsestään tuottamaan sopivia keinoja toteuttaa tätä tavoitetta."
En muista, olenko itse näin hyvän terapian keksinyt vai jostain lainannut, mutta olen kohdannut lapsuuteni tuskaa, jota kyyneleet ovat tänään lievittäneet.
Jep, mä olen uhkapelihimosta kärsineen isän ja läheisriippuvaisen äidin tytär. Ihan karsea kulissilapsuus takana, mitään tukia tai terapiaa ei koskaan. Paljon on ollut tekemistä tulla omaksi itsekseni, mutta nyt 36-vuotiaana olen jo mielestäni melko pitkällä. Olis kiva jakaa kokemuksia kyllä.
Jätä sp-osoitteesi jos uskallat... tai seuraa yllä olevia viestejä, jätän oman osoitteeni surumuru2:lle kunhan perustan tilin.
Voi ressukka. Sinulla on ollut tosi kurjaa. Ihana, että olet selvinnyt noin hyvin. Toivon, että jaksat hoitaa itseäsi ja edelleen lapsiasi. Onneksi et käyttäne itse sitä alkoholia nykyään.
Nauti lastesi seurasta nyt ja ole heille hyvä äiti. Se korvautuu sinulle moninverroin vuosien varrella. Lapset ovat lahjoista suurimpia ihmiselle.
Yritä nollata tai ainakin häivyttää jonnekin taustalle ne ikävät vuotesi. Hakeudu terapiaan jos on tarvetta ja seurustele tervehenkisten aikuisten kanssa aina kun on mahdollista. Kyllä vertaistukea varmasti löytyy ympäriltä. Empaattisia ihmisiä on vielä olemassa.
Jos läheisten keskuudessa ei löydy ymmärtäjää ja ammattiavun haku vaikkapa papilta tai terveyskeskuksen psykologin kautta tuntuu ylivoimaiselta, uskon että täälläkin löytyy ihmisiä, jotka ovat kykeneviä opastamaan eteenpäin.
Eikös omalla nimimerkillään kirjoittaville voi lähettää viestiä?
Olen samojen asioiden kanssa taistellut. Nyt olen keski-ikäinen ja äitini vanhus. Palataan aina samaan rinkiin ja samat pahat muistot tulevat esiin iljettävinä ja katkeroitumiseen saakka johtavina. Ei tarvitse hyvin kauan keskustella äidin kanssa. Terapiaan on tyttäreni suositellut, mutta luulen että en pääse taakastani ennen kuin vuosien terapian jälkeen. Mietin, kannattaako enää. Tyttäreni on vetänyt minut vereslihalle joskus, siis sen takia, kuinka sokea olenkaan ollut äitinä. Olen varmaan tietämättäni jakanut tuota taakkaa eteenpäin. Lähinnä äitini luonne on mielenterveysongelmineen ollut narsistinen näin jälkeenpäin ajatellen, varmaankin.
-Isän skitsofrenia
-Äidin neuroottisuus
-Koulukiusaus
-Oman seksuaalisuuden mitätöinti
seurustelun aloittamisen jälkeen (äidin puolelta)
-Omien ajatusten mitätöinti
(vanhempien puolelta)
Hoh, hoijaa...en jaksa edes kertoa mitä kaikkea
olen saanut kokea :(
Nostan aiheen, odottelen viestejä!
haluaisin tietää miten minä (dissosiaatiohäiriö) saisin selville traumani ja alkaisin elää?