Olen aina ajatellut, että haluan kaksi tai kolme lasta. Tämä esikoinen oli todella toivottu ja odotettu. Alku on on ollut hieman hankalaa ja voikin sanoa, että poika on aika vaativa tapaus. Päivät ovat olleet selviytymistä ja joka ilta huokaisen helpotuksesta kun taas yksi päivä takana. Olemmekin alkaneet miettiä josko poika jää ainoaksi lapseksi. Ainut asia mikä puoltaa toista lasta on, että haluaisin lapselle sisaruksen hänen itsensä vuoksi. En ole kuitenkaan valmis tähän rumbaan heti uudelleen. Te joilla on vaativa esikoinen, kultaako aika muistot? Vai onko teillä jäänyt lapsiluku yhteen sen vuoksi? Miten uskaltaa yrittää toista lasta? Rakastan poikaani ylikaiken ja uskon, että rakastaisin myös hänen sisartaan. Mutta jatkuva väsymys ja ongelmat saavat ajatuksen toisesta lapsesta väistymään.
Vaativa esikoinen
kiikunjakaakun
301087
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 30
Vanhimmat
Aika kultaa muistot :) Heti kun vaativa esikoinen lopetti 24/7 huutonsa siinä 7kk ikäisenä olin uudestaan raskaana.
Ikäeroa siis siskoksilla 1,5 vuotta. Ainakin meidän vaativasta vauvasta on tullut erittäin itsenäinen ja päättäväinen lapsi.
Ja hyvällä tuurilla, kuten meille kävi, toisesta lapsesta tuli helpompi tapaus. Oikeastaan luulisin, että jos lapset olisivat tulleet toisinpäin, olisin ollut väsyneempi ja ihmeissäni tämmöisen kiukkupussin kanssa.
Ensimmäinen näytti "helvetin", toinen näytti miten ihanaa vauva-aika voi oikeasti olla. Mutta hetkeäkään en kummankaan vauva-ajasta vaihtaisi pois. Kumpikin opetti niin paljon.
Kyllä se kuultaa... Toisilla nopeammin, toisilla hitaammin.
Meillä meni lähes kaksi vuotta toipumiseen, mutta nyt odotellaan uutta tänttärää elämäämme. Ja tämä "vaativa" esikoisemme on ihanan omapäinen selviytyjä, jonka tiedän pärjäävän ihan missä vain. Toivotaan, että kakkonen on hieman itsenäisempi tapaus tai edes nukkuisi paremmin kuin siskonsa. Mutta jos ei niin eletään se läpi sitten kerran vielä...
Meidän vaativa esikoinen ihan piirun verran vaille 1v. ja seuraava lapsi jo tulossa.
Että näin hyvin aika kultaa muistot...
Näin kuukausien päästä hankalat ensimmäiset 6kk tuntuvat jo lyhyiltä...vaikka muistan hyvin tuon iltafiiliksen: huh, taas yksi päivä selvitty.
Mekin haluttiin sisarus lapselle ja itse ajattelin tuon pienen ikäeron niin päin että jos tästä vauvavaiheesta menee enemmän aikaa, en enää olekaan niin innokas luopumaan lisääntyneestä omasta ajasta ja paremmin nukutuista öistä. Eli samaan syssyyn vaan, alku on varmaan todella väsyttävää kahden pienen kanssa, mutta niin moni sanoo että 2-3 vuoden päästä helpottaa radikaalisti kun lapsista on toisilleen seuraa.
lapsen ehtii hyvin tehdä vaikka 5:den tai 10:nen vuoden päästä (tai ikääsi en kylläkään tiedä). Sitten kun teistä itsestä siltä tuntuu!
Nauttikaa nyt esikoisestanne ja antakaa ajan kulua. Minun vanhimmalla ja nuorimmalla sisaruksellani on ikäeroa 15 vuotta ja ihanan rakkaita ja läheisiä ollaan kaikkien sisarusten kesken :)
Itsellä samat mietteet. Meillä molemmilla miehen kanssa on sisaruksia ja hyvät ja läheiset välit kaikkiin. Tuntuisi pahalta, että omalla lapsella ei olisi samanlaista rikkautta ja "turvaverkostoa" elämässään. Mutta miten ihmeessä minä jaksan hoitaa kaksi pientä, jos yhdenkin kanssa löysi itsensä välillä sohvalta poraamasta, etten jaksa kävellä hoitopöydälle asti ja vaihtaa vaippaa.
Itse mietin eniten sitä, että miten kahden pienen kanssa pärjää, siis saa kaikki arjen rutiinit sujumaan siten, ettei esikoinen jää tyystin oman onnensa nojaan. Ja itsekin olisi kiva päästä joskus pesulle ja syödä ateriansa lämpimänä. (Vaikka kyllähän kylmäkin ruoka vatsan täyttää! ;) Mies on yrittäjä ja esikoisen syntymän kanssa samaan aikaan sattui sellainen työsuma, ettei isukkia paljon kotona näkynyt ensimmäiseen puoleen vuoteen, joka tietysti oli se raskain vaihe vauvan kanssa. Mitä jos seuraavan lapsenkin kanssa käy samoin? Esikoinen asui tiiviisti rinnalla ja ensimmäiset kuukaudet häntä sai kanniskella illat ja yöt. Jos kakkosen kanssa on sama meininki, tulee aika tiukka tinki.
Ehkä on vaan parempi unohtaa haaveet vähintään siitä pienestä ikäerosta. Pelkäänpä vaan, että jos pääsen kunnolla parempien yöunien makuun, en enää uudestaan halua luopua niistä.
Kiitoksia lohduttavista vastauksista. Muutamat viimepäivät ovat olleet erityisen raskaita ja ajatuskin pienestä ikäerosta on unohdettu. Annetaan ajan kulua ja toivotaan, että jossain vaiheessa helpottaa :)
itsellä 5kk ja vajaa 2-vuotiaat lapset ja meillä esikoinen oli vaativa, kuopus taas aika helppo :-). Aika kultaa muistot ja en kadu toista lasta tosiaankaan, mutta nyt jälkikäteen mietittynä olisin voinut odottaa vielä pari vuotta ennen toista. Mikäli haluaa itselleen ja parisuhteelle helpomman ja vähemmän raskaamman ikäeron, niin ei alle 3-vuotta! Ei kannata tehdä toista lasta vain sen takia, että "esikoinen saa sisaruksen", koska ei ole mitään takeita että lapset leikkivät keskenään vaikka ikäero olisikin pieni. Toisekseen, kahden pienen lapsen kanssa arki rasittaa voimavaroja ja parisuhdetta huomattavasti enemmän kuin yhden, joten ei kannata tehdä toista vain "tavan vuoksi jottei myöhemmin katuisi". Helppo tietysti sanoa vaikka 10 vuoden jälkeen, että nyt on helppoa, mutta ei se hirveästi auta jos esim. 3-5 vuotta ollut täyttä hampaiden kiristelyä, päivästä toiseen selviämistä, ei yhteistä aikaa jne.
Onhan se noinkin mutta aina ei ole sitä mahdollisuutta jäädä odottelemaan isompaa ikäeroa ja asioilla on muitakin puolia. Ei kukaan varmaan hanki toista lasta "tavan vuoksi".
Ei tosiaan ole takeita siitä että lapset leikkivät yhdessä yksin pienen ikäeron vuoksi, mutta onhan sekin jotain että kuopuksella on seurailtavaa isossa veljessä/siskossa, kuin että olisi aina vain se äidin seura. Esikoisen kanssahan usein on näin: äiti on se ohjelmapalvelu.
Meille tulee toinen pienellä ikäerolla ja siksi varmaan tahdon nähdä asian näin päin... :) Miehen kanssa ollaan psyykattu itseämme tulevaan ja sitä varsinkin olen ajatellut että kunpa osaisi olla armollisempi itseään kohtaan, mitä nykyaika ei useinkaan tunnu sallivan. Eli kuinka vaativia ihmiset onkaan itseään ja parisuhteitaan kohtaan, tuntuu että pitäisi olla reipas ja aikaansaava, parisuhde aina terässä jne. Raskas vauva-arki tuntuu sopivan huonosti tähän missä pitäisi äitiyslomallakin ehtiä ties mitä, jumpata itsensä timmiin kuntoon, hoitaa koti ja kasvattaa tasapainoinen lapsi, olla hyvä vaimo ja seksielämä kukoistaa..
Onneksi ollaan miehen kanssa äärirealisteja niin ehkä parisuhdekin selviää pienemmillä lommoilla lähiajoista...
Ihanaa lukea, että muillakin on samat mietteet.
Eilen juuri on meillä kyllä tehty päätös siitä, että tämä yksi jää ainoaksi, vaikka miten on mussukka, niin on tämä itselle vain niin turhauttavaa, että ei tähän vapaaehtoisesti toiste lähde.
Minun mieheni ei juuri tunteistaan helpolla juttele, mutta eilen hänkin sanoi surullisena, että miten masentavaa tämä onkaan kun kaikkemme pyritään tekemään ja mikä on kiitos...
Meillä tytär on nyt 11 kuukautinen, mitään vikaa ei ole, temperamentista vain neuvolassa puhuvat ja näkeehän tuon itsekin, että se kiukkuaa ihan vain tahtoaan. Yksi ilta mieheni lapselta pyysi, että voisitko olla edes viisi sekunttia aloillasi, olla vaille jotain ja lapsi pystyi olemaan 11 sekuntia (tiedän, ei ollut pyynnön takia, vaan pystyi keskittymään 11 sekunniksi makaamaan miehen rinnana päälle ja kuuntelemaan tasaisena tulevaa laskemista ja sitten oli vasta seuraavaa toimintaa vailla...). Jos tää menee kuukausien mukaan, niin voi sitä riemua kun lapsi on jo vaikka 20 kuukautinen ja pystyy keskittymään yhteen tekemiseen 20 sekunnin ajan. Silloin minä varmasti osaan jo ottaa tirsat siinä 20 sekunnissa...
Toista ei tule, olkoon vaikka minkälaisia hyviä puolia, ihan sen verran me koemme elämänlaatumme laskeneen lapsen myötä.
surullinen olo lapsesi puolesta..Ehkäpä oma asenteenne vaatisi korjausta.
Ei 11kk vauvalta voi pyytää keskittymistä yhteen tekemiseen niin että asettaa jotain aikamääreitä. Vauva vaatii huomiota silloinkin kun itse ei jaksaisi tai haluaisi vaan olla ja tehdä omia juttuja. Jos tätä ei hyväksy, silloin todella kannattaa jättää esikoinen ainoaksi lapseksi ja koittaa selviytyä jotenkin eteenpäin.
Toisaalta...ei vauvaakaan tarvitse olla koko ajan viihdyttämässä. Tehkää miehenne kanssa arkisia askareitanne ja vauva niitä seurailemaan. Kun tulee itkua, reagoitte vauvan tarpeisiin tilanteen mukaan: todelliseen hätään nopeasti, kyllästymisitkuun hitaammin. Kyllä minäkin jossain vaiheessa koin että elämänlaatu laskee jos vain keskittyy leikittämään vauvaa, eihän sitä vauvakaan jaksa eikä ole hyväkään tottua että kaikki pyörii hänen ympärillään. (Tilanne vain ajautui siihen kun vauva itki paljon ja yritin tehdä kaikkeni että olisi tyytyväinen.) Aloin tehdä kotitöitä, ommella, leipoa jne. niin että vauva oli mukana touhuissa ja kun kyllästyminen tai todellinen hätä tuli, reagoin tilanteen mukaan. Kaikki konkreettinen tekeminen, missä on todellista katsottavaa, kelpaa meidän neidille nykyisin oikein hyvin, sen sijaan ei hän jaksa pitkiä aikoja touhuilla omiaan jos äiti istuu tietokoneella ja ymmärrän hyvin. Silloin kun vauvamme (nyt 11kk) touhuaa omiaan, istun koneella tai luen jotain tms. ei-niin-konkreettista ja sitten kun kaivataan taas äitiä, leikitään, lauletaan tai tehdään yhdessä jotain konkreettista (vaikka äidin tilkkutöitä:äiti ompelee ja vauva "järjestelee" tilkkulaatikkoa).
Käytännön vinkkejä siihen?
Käytännön vinkkejä tähän "...ei vauvaakaan tarvitse olla koko ajan viihdyttämässä"?
Mitä siis tehdään vauvalle joka kiipeilee koko ajan jalkaa pitkin ja karjuu pääpunaisena, koska haluaa jatkuvaa viihdyttämistä?
" Tehkää miehenne kanssa arkisia askareitanne ja vauva niitä seurailemaan." Tehdään. Meillä on iso omakotitalo, jonka pihatyöt ja taloustyöt hoidetaan. Vinkkejä vain siihen, miten vauvan saisi seurailemaan? Vai tarkoittaako seurailu sitä, että vauva huutaa koko ajan jaloissa ja vaatii syliin?
Mä en koko ajan leikitä vauvaa, vain sen ajan jonka tahdon hänen olevan tyytyväinen, eli kaiken sen ajan kun ei ole itsellä muuta tekemistä tai lapsi nukkuu. Mä koen elämän laadun laskeneen siitä, että kärsin mm. nukahtamisvaikeuksista, koska olen kuunnellut pahimillaan useamman tunnin ajan karjumsita, eli elimistöni käy ylikierroksilla ja näin ollen unen saanti on mahdotonta. Myös parisuhteen kärsiminen on iso osa elämänlaadun laskemista, olenhan mieheni kanssa, koska viihdyn hänen kanssaan, mutta nyt kun on lapsi, niin en viihdy mieheni kanssa, sillä olemme molemmat koko ajan kuin perseelle ammuttuja karhuja, tiuskimme ja äksyämme toisilleemme, sillä lapselle emme äksyä ja johonkin turahutuminen on purettava.
Sä aloit siis tehdä kotitöitä. Onko muuta vinkkiä antaa, sillä mä en ole missään vaiheessa lopettanut kotitöiden tekemistä? En ole lopettanut omia harrastuksia, vaan vien niissä kiukkuavaa lasta sitkeästi mukanani. Jos lapsi saisi päättää, niin me olismme kotona tuosa olohuoneen lattialla kaikki illat ja leikkisimme koko ajan yhdessä vaihtuvia leikkejä.
Otetaan siis lapsestamme esimerkki, johon voitte antaa kauhean haastavien omien lapsien kasvattajina vinkkejä. Menemme vaipan vaihdolle. Lasken lapsen hoitoalustalle. On tyytyväinen kun lauleskelen samalla muutaman sekunttia, jonka jälkeen kyllästyy ja haluaa pois (ja kun haluaa jotain, se ei jää huomaamatta/kuulematta). Annan lelun käteen. Yleensä olemme saaneet vanhan vaipan pois siinä vaiheessa kun lapsi on jo kyllästynyt leluun. Enää puolet jäljellä ja käsissä lapsi joka huutaa ja yrittää rimpuilla muihin touhuihin. Bodyn alanapit laitetaan kiinni vauhdissa kauhean huudon saattelemana, sillä lapsi on siinä vaiheessa jo täysin raivossa.
Olen nopea vaipanvaihtaja, koska työskentelen erityislasten parissa, eli vaipanvaihto on hyvin tuttua. Nopeus ei kuitenkaan auta, sillä kukaan ei voi siinä kymmenessä sekunnissa, minkä lapsi jaksaa aloillaan olla, keretä vaihtaa vaippaa varsinkin jos on täytettä, eli pylly pitää pyyhkiä. Mobile hoitotason yllä on (soivaa mallia). Kuvia hoitason seinällä on, joita voisi katsella. Lelu, jonka annan vaihtelee. Huudon saa loppumaan vain yhdellä tapaa, eli kun vaippa on vaihdettu ja vaatteet päällä ja lapsi lasketaan muihin touhuihin, se loppuu kuin seinään. Mutta ilmeisesti on muitakin tapoja saada huuto loppumaan ja olet itsekäs jos pidät nuo tavat vain omana tietonasi...
Mä en ompele, mutta mä maalaan. Yleensä olen kerennyt sekoittaa ensimmäisen värin, kun lapsi on jo kyllästynyt touhuamaaan maalituubien parissa ja haluaa taas täydellisen huomioni. Tietokoneella olen yrittänyt istua lapsen kanssa joskus, kun on ollut töitä, jotka on hoidettava, aivan käsittämättömän kaameaa hommaa, vapaaehtoisesti en siihen lähde, työhuoneen alahyllyt on käyty läpi noin minuutissa ja sen jälkeen pitää neidille olla kehittämässä tekemistä seuraavaksi minuutiksi...
Tiedän temperamantin olevan vain hyväksi. Pyrin rohkaisemaan oman tahdon esittämistä, jotta ei jää hiljaiseksi omien halujensa suhteen myöhemminkään, kun on jo oppinut jotain maailmasta. Televisioita en tule koskaan jättämään katsomaan itsekseen, vaikka siihen joskus jaksaisikin keskittyä pidemmäksikin aikaa, eli tiedän kyllä kasvatuspsykoligiset näkökulmat asioihin ja en valita, sillä tiedän lapsen tulevan pärjäämään hyvin elämässään näillä ominaisuuksillaa kun vain rohkaistaan jatkamaan, mutta sitä ihmettelen kuinka tästä ajasta voisi saada myös vanhemmille nautittavaa... Tiedän pääseväni helpommalla jatkossa, kun ei tarvitse kasvattaa lasta haluamaan asioita ja ilmaisemaan omaa tahtoaan, vaan osaa sen hyvin luontevasti ilman opettamista, mutta siis ihmettelen kuinka helvetissä kukaan kestää pääehjänä tällaisestä lapsuusaikaa? Itselle aivan ehdoton on työ: pääsen viikonlopuiksi töihin tuulettamaan päätäni, mitäs jos sitä mahdollisuutta ei olisikaan....
Väsyneenä on varmaan noin sarkastinen mutta en ota siitä nokkiini.
Tässä jatkovinkkini, myös (erityis)lapsia hoitaneelta: anna sitten huutaa jalassa kiinni. Jos vauva ei ole sairas, tiettävästi ei satu mihinkään eikä ole todellista hätää (eli vaikka kaatunut pahasti ja pää kolahtanut kunnolla lattiaan), teet hommasi ja "sopivan" ajan kuluttua reagoit hänen tarpeisiinsa. Mikä on sopiva aika, riippuu lapsen iästä.
Vaipanvaihto on sitten mitä on. Kuulostaa että teillä on jo kaikki mahdolliset viihdykkeet käytössä, ei niitä sitten. Huuto lakkaa kun lasket lapsen touhuihinsa. Ok, näin sitten on, hyväksy se.
En minäkään lopettanut kotitöitä, jos kommentistani sai sen käsityksen, vaan tein niitä hätäpäissäni juosten sen ajan kun lapsi nukkui päiväunia (pahimmillaan vain parit-kolmet puolen tunnin mittaiset). Kunnes päätin että nyt loppu juokseminen ja vauva katsoo kun teen kotityöt. Itki tai ei. Tottakai alussa kuuntelin itkua vain lyhyen aikaa, sitten reagoin. Mutta vähitellen aikaa sai pidennettyä ja reagoin aina silloin kun itkussa tuli pieni tauko. Jos ei tullut, järjestin sen jotenkin - eli vauvan näkökulmasta yritin opettaa että huomion saa myös olemalla hiljaa, ei huutamalla pää punaisena. Ja homman päätteeksi tein numeron siitä että NYT on valmista. Eli siedätystä siihen ettei äidin/isän hommat pääty kun lapsi haluaa,vaan silloin kun homma on valmis. Koska maailma on vaan sellainen ettei tarpeet täyty heti kun niin haluaa. Kysyit seurailun opettamisesta: lapsi aitiopaikalle syöttötuoliin, rattaisiin tms. mistä todella näkee tehtävän asian. Ei sieltä lattialta lahkeessa roikkuessa näe mitään. Näin meillä siivotaan, laitetaan ruokaa, leivotaan. Astianpesukonetta lapsemme tyhjentää jo äidin kanssa eli istuu syöttötuolissaan ja laittaa aterimia laatikkoon isojen kehujen saattelemana.
Tarkoitus ei ollut aiheuttaa pahaa mieltä kommentilla, mutta en voi vaan ymmärtää kuinka joku oikeasti olettaa että voi pyytää 11kk ikäistä olemaan pyytämättä jotain "viiden sekunnin ajan". No, hänhän oli 11 sek. eli paljon enemmän kuin pyysitte. Kenen on siis ongelma.
Niin ja se vinkki miten elämänlaadun saa pysymään miellyttävällä tasolla, kun jaloissa on koko ajan huutava lapsi?
Vai meinasitko,että joku pystyy pysymään onnellisena vaikka kuulee koko ajan korvissaan päätähuimaavaa huutoa?
Sitähän kait lähdit minulle kertomaan, että elämänlaadun ei tarvitse laskea, vaikka lapsi vatii kokoaikaisesti huomiota. Tiedän tuosta omasta lapsesta, että hiljenemään sen saa tasan sillä hetkellä kun se saa tahtonsa läpi. Oma elämänlaatu ei ole tietenkään hyvä, jos lapsen saa tuolla keinoin pysymään tyytyväisenä, sillä sehän merkitsee, etten tee yhtään mitään muuta kuin viihdytän lasta. Ja sitähän en tee, vaan teen hommiani, harrastan jne. Ongelmani on se, että elämänlaatu kärsii siitä, että kuuntelen koko aikaista kiukkuamista kun teen jotain.
Ymmärrän kyllä täysin, että haluat pitää yllä syystä tai toisesta mielikuvaa, että lapsien kanssa eläminen on ihanaa, siksi olet kärkäs saamaan hiljaiseksi ihmiset jotka sanovat, että lapset eivät suinkaan aina ole kaikille vain positiivinen asia, vaan niihin liittyy myös paskoja fiiliksiä, jopa niin paljon, että täysin rehellisesti voi myöntää, että lapsettomana oli huomattavasti onnellisempi omassa elämässään. Mutta jos sinä itse et koe niin, että olit lapsettomana onnellisempi, niin mikä siinä niin kovasti ahdistaa jos joku muu kokee? Jos joku muu on tehnyt paskojen kokemustensa valossa päätöksen, että lapsia ei tule enää yhtään huusholliin?
aika sentään eikö jo lapsesi takia olisi parempi että saisit negatiiviset ajatukset pois.Kyllähän lapsi sen vaistoaa jos ei ole haluttu,ehkäpä siitä syystä raivoaa..Ja kyllä lapsen kanssa elämä on ihanaa,parempaa ei voisi olla.Sanoisin edelleen että suurin ongelma on oma asenteesi,eiköhän suurella osalla lapsista tule jossain vaiheessa puntissa roikkumista ja raivareita vaipan vaihdossa.Itse siirryin vaihtamaan vaippaa sylissä siinä vaiheessa kun pötköttely hoitopöydällä ei kiinnosta.
Nyt menit tulkinnoissasi metsään mutta ok, hyväksyn sen että haluat nähdä asiat mustavalkoisesti. Ja nythän on niin että teille tuli maailman vaativin lapsi, ja kukaan muu ei kokenut ikinä samaa & tämän takia ette voi enää nauttia elämästänne. Piste.
En todellakaan halua ylläpitää mielikuvaa vauvaelämän mustavalkoisesta ihanuudesta, siksi olen kirjoitellut näille palstoille realistisia kokemuksia meidän arjestamme, synnytyksestä ja odotuksesta. Jostain syystä sinun on vaikea ottaa vastaan muita näkökulmia kuin omasi - siitähän syytät minua.
Kyllä, olin joissain tilanteissa lapsettomana onnellisempi, mutta on myös tilanteita, joiden vuoksi valitsisin tämän lapsen, kaiken kokemani negatiivisenkin jälkeen. Maailma ei ole niin mustavalkoinen joko-tai. Lapsenne takia toivon että tuntemukset joista kirjoitat on jonkun todella epätoivoisen hetken purkaus, eikä jatkuvasti vallitseva olotila. Psykiatrisella puolella hoidetaan myös niitä jotka "pilasivat vanhempiensa elämän". Kammottavinta on kuunnella niitä vanhempia, jotka toistelevat lapsen olleen "ihan kauhea" jo vauvasta saakka. No mitä kasvava lapsi voi sitten muuta tehdä, kuin toteuttaa vanhempiensa ennustuksen.
Niin ja vinkkini siihen elämänlaatuun: tarkoitin että ehkä se huutava lapsi voisi pikkuhiljaa siedättyä siihen, että tarpeidentyydytys kestää jonkun aikaa ja sitten sitä aikaa voi pidentää. Eli saat tehdä kauemmin asioita ilman huutoa...ja sitten elämänlaatu lisääntyy. Ei se tapahdu yhdessä yössä eikä kahdessa,meillä asiaa treenattu noin 7kk ja nyt voin sanoa että elämänlaatu on kohonnut siitä mitä se ekat kuukaudet oli. Mutta eihän sinun tarvitse tätä kokeilla, oli vain ehdotus. Jatkakaa vaan samaan malliin, kasvaa se lapsi niinkin.
Niin, ehdottomasti lapsen kannalta olisi parmpi, että äiti tuntisi olonsa onnelliseksi! Eli se elämänlaatu olisi äidinkin mielestä hyvää...
Annatko jo vinkkiä siihen miten käytännössä otetaan negatiiviset ajatukset pois, jos jaloissa on koko ajan huutava ja vaativa lapsi?
Mä tiedän miljoona asiaa jotka voivat olla parempaa kuin jalassa itkemässä roikkuva lapsi. Yhtenä esimerkkinä siitä voisi olla vaikka makaaminen kokovartalokipsissä kuukauden ajan sairaalassa.
Vaipanvaihto oli yhtenä esimerkkinä siitä, kuinka lapsi ei keskity asiaan hetken vertaa, eli oli lapsi sylissä, hoitotasolla tai seisomassa pöytää vasten, se ei kykene olemaan sitä puoltaminuuttia aloillaan, minkä homman suorittaminen vaatisi. Ja kun se ei pääse lähtemään muihin touhuihin, seurauksena on korvia huumaava huuto.
Negatiiviset ajatukset saisi pois, sillä että tuo lapsi alkaisi helpommaksi. Mutta niin kauan kun se ei ala, niin muita vinkkejä otetaan vastaan. Laulamisen tiedän ja sitä käytän. Eli vaippaa vaihtaessa, pukiessa tai muussa missä lapsi joutuu olemaan aloillaan tai kun teen esim. ruokaa ja lapsi huutaa jalassa roikkuen, laulan aina, jotten lähtisi mukaan karjumiseen ja mieli pysyy tyynenä, mutta ei se onnelliseksi tee oloa, vaikka vähän tyynnyttää mieltä sillä hetkellä...
Lapsi on muuten haluttu, rakastettu, toivottu, ihana jne siitähän ei ole kyse, vaan kyse on siitä miten ihmeessä olonsa voisi tuntea onnelliseksi (jopa niin paljon, että voisi joskus ajatella toista) kun lapsi on vaativa...
Mä en ihan usko tuota, että vain meille on sattunut vaativa vauva, sillä tutkimukset osoittavat, että suuri osa suomalaisista tuntee, että elämänlaatu laskee lapsen tulemisen myötä. Kun lssta on haluttu ja toivottu ja resurssit ovat kunnossa tehdä lapsi, niin sitähän luulisi, että kun suurin osa suomen lapsista syntyy juuri tuollaisina (haluttuina, toivottuina ja resurseiltaan hyviin oloihin) , joten voisi olettaa,että vanhemmat ovat onnellisia, sillä heidän toiveensahan on täyttynyt. Mutta tutkimus osoittaa, että lapset tekevätkin ihmiset vähemmän onnelliseksi...
Anna jokin näkökulma, niin siten katsotaan saako siitä irti jotain meidän tilanteeseemme. Se että sanot, että elämä on ihanaa ja alat onnelliseksi kun alat ommella, ei ihan sellaiseksi käy, koska se ei vie perusongelmaa, eli koko ajan vaatimassa olevaa lasta mihinkään.
"Lapsenne takia toivon että tuntemukset joista kirjoitat on jonkun todella epätoivoisen hetken purkaus, eikä jatkuvasti vallitseva olotila"
juu, ei meillä ole tätä lasta ollut vasta kuin 11 kuukautta, eli ei pidemmältä ajalta.
"Kyllä, olin joissain tilanteissa lapsettomana onnellisempi, mutta on myös tilanteita, joiden vuoksi valitsisin tämän lapsen, kaiken kokemani negatiivisenkin jälkeen"
Ja minä olin lähes kaikissa tialnteissa lapsettomana onnellisempi, mutta myös minä en missään nimessä lapsesta luopuisi tai valitsisi toista lasta jos niitä olisi kaupanhyllyltä mahdollista valita.
Ja vinkkisi olis varmaan hyvä, jos tykkäisin kuunnella lapsen huutoa tai jos en välittäisi mitään lapsen perusturvallisuuden tunteen luomisesta... Eli meillä lapsen itkuun reakoidaan, jotta hänelle kehittyy tunne siitä, että hän on tärkeä ja noteerattava yksilö... Eli mennään yksi kehitysvaihe kerrallaan ja pettymyksiin siedättyminen ei ole vielä tämän ikäisen opettelussa... Mutta suottahan minä tuota sinulle kerron, kun psykiatrisesta kehityksestä minulle osasit kertoa...
Palaan siis kysymykseen: Miten olonsa voisi tuntea onnelliseksi, vaikka on vaativa lapsi?
Ai vielä tuosta, että psykiatrisella puolella hoidatte niitä joille on lapsesta asti kerrottu niiden olleen ihan kauheita...
Itse onneksi olen valinnut esikuvani kasvattajana tarkkaan ja hyvin, eli oman äitini ja pyrin vähintään samaan kuin hän. Äitini kertoi minulle vasta nyt yli kolmekymppisenä, kun seurasi meidän tyttären elämää, että olen itse ollut lapsena samanlainen vähemmän tyytyväinen lapsi, siihen asti olin elänyt vakaasti uskoen, että olen ollut yhtä herttainen aina...
täytyypä alkaa kertomaan omalle tyttärelle, että olepas nyt tyytyväinen edes pieni hetki, vaikkei ne lelut kädessä vaihdukaan mieluiseen tahtiin, kun joskus sinullakin varmasti on oikeasti syytä olla tyytymätön ja se on silloin kun sinulla on itsesi kaltainen jälkeläinen...
Voih...noinhan minä kirjoitinkin: elämä on ihanaa ja tule onnelliseksi ompelemalla :D
Kerroin esimerkin harrastuksesta jota olen soveltanut vauvaelämän pyörteisiin ja oletin että siitä voisit lähteä miettimään jotain omaa sovellusta vaikka siitä maalaamisesta. Sinikka Salo sanoi jossain haastattelussa että hän intohimoisena lukuharrastajana vaihtoi (lasten ollessa pieniä) romaanit ja elämänkerrat runoihin ja aforismeihin. Eli harrastuksista ym. omasta ei tarvitse luopua, mutta sitä voi joutua fiksaamaan sellaiseksi, että sen voi keskeyttää vaikka minuutin varoajalla ja toisaalta jatkaa nopeasti.
Ai jai, tuo perusturvallisuusheitto on aika hyvä piikki, ikäänkuin lapsen itkua kuuntelemalla ja omaa hommaa jatkamalla voisi sen tuhota tai kehittymisen estää. Perusturvallisuutta voi luoda myös olemalla läsnä, fyysisesti ja sanallisesti. Vai kirjoitinko että jätä lapsi yksin itkemään tuntikausiksi ja maalaa kaikessa rauhassa toisessa huoneessa??? Reagoin kyllä lapsen itkuun, mutten jättämällä omaa tekemistä heti kesken ja alkamalla heiluttelemaan helistintä, vaan juttelen, laulan, rauhoittelen lasta olemalla lähellä. Kerron vaikka mitä teen ja mitä tehdään seuraavaksi, näytän miten teen jonkun asian ja kerron siitä... Näin omaa tekemistä voi jatkaa ja tulla edes vähän onnellisemmaksi.
Viimeinen kysymyksesi on näköjään kompa, siihen kuuluu kait vastata että ei mitenkään. Että näin kävi teille miehenne kanssa ja tutkimuksetkin sen osoittaa että elämänlaatu laskee. Joten mitäs siinä sitten kyselet. Tulet onnelliseksi sitten joskus myöhemmin kun lapsesi ymmärtää antaa sinun olla rauhassa.
Ei niille ole lapsesta saakka välttämättä edes kerrottu heidän olevan kauheita, mutta vanhemmat ovat osoittaneet sen teoillaan, ilmeillään ym. tavoin.
Äitisi onkin ollut taitava kasvattaja, hän on kyennyt rajaamaan omat mahdolliset turhautumisensa, pettymyksensä ja kiukkunsa sinun kokemusmaailman ulkopuolelle. Hyvä juttu!
Tämä on tällaista parista lauseesta johdettua keittiöpsykologiaa, mutta... Tulin kirjoitustasi lukiessani ajatelleeksi, että ehkä sinulla on liian kovat odotukset siitä, mitä vauvan kanssa pystyy tekemään. Tämä juontuen lähinnä tuosta mitä kerroit maalaamisestasi. Värejähän ei varmasti kannata muutaman minuutin takia ryhtyä edes sekoittamaan, joten oletuksena on, että edes jonkin aikaa saa keskittyä maalaamaan. En koe, että meillä olisi erityisen vaativa lapsi (ikää myös 11kk), mutta hyvällä tuurilla saan esim. ruokaa laittaessani kuorituksi muutaman perunan ilman keskeytyksiä. Vaikka lapsi ei roikkuisikaan lahkeessa huomiota vaatien, on häntä kuitenkin autettava milloin missäkin, lohduteltava jos muksahtaa kulkiessaan, haettava pois riskialttiista paikoista jne., tiedät kyllä... Ja kun lapsi huomaa aikuisen keskittyvän johonkin muuhun kuin lapseen itseensä, hän taatusti haluaa osansa huomiosta ja osallistua siihen mitä aikuinen tekee. Itse en siis edes yritä harrastaa mitään omaa lapsen hereillä- tai läsnäollessa, koska siinä turhautuisimme sekä minä että tyttö. Yritän tehdä vauvan kanssa vaikeat kotityöt ottaa vähän omaa aikaa tytön päiväunien aikaan. Tytön ollessa hereillä tietysti leikimmekin, mutta myös ulkoillaan pulkan tai rattaiden kanssa, käydään kaupassa ja kyläillään. Siinä pääsee itse ylös lattiatasosta ja toisaalta myös vähemmällä viihdyttämisellä, kun maisemanvaihdos ja uudet ihmiset tekevät osan työstä puolestani. Tämä ei tietenkään lievitä äidin stressiä, jos lapsi kiukkuaa ja huutaa myös rattaissa, autossa, kaupassa ja kylässä. Silloin tuntuu varmasti helpommalta olla kotona.
Onko sinun mahdollista päästä kodin ulkopuolisiin harrastuksiisi ilman lasta? On varmasti raskasta, jos se aika, jonka olisi tarkoitus olla sinun virkistykseksesi ja hengähdystauoksi kotiasioista kuluu sekin lasta viihdyttäessä ja paimentaessa.
On mahdollisuus ja käyn kodin ulkopuolella harrastuksissa ilman lasta kerran-pari viikossa. Ja lisäksi olen viikonloppuisin töissä, eli pidemmällä tauolla... Alkuun yritin tehdä alpsesta ahrastuskaveria ja raahasin mukana harrastuksiin, nyt on kyllä se havaittu toivottomaksi, eli kuten sanoit; haluan sen ajan vain itselleni, enkä viihdyttää kiukkuvaa lasta.
Oman ajan puutteesta en siis kärsi. Kärsin siitä, että en voi kokea nautittavaksi sitä aikaa kun olen lapsen kanssa, yksinkertaisesti siitä syystä, että ainainen äksyilyn kuunteleminen ei ole nautittavaa..
Joo mahdollisesti odotukset ovat liian suuret. Odotin näet, että lapsen kanssa voisi olla onnellinenkin, ihmeesti sellaista mielikuvaa hehkutetaan. Tiesin toki, että vanhemmuuteen kuuluu pettymyksiä, väsymystä jne. mutten tiennyt, että lapsi merkitsee ihan täydellistä omien tekemisten loppumista (siis ajalla jolloin on kahden lapsen kanssa) enkä sitä, että jos yrittää jotain tehdä, joutuu kokoaikisesti kuuntelemaan huutamista. Olen nähnyt muitakin lapsia aiemmin ja olen ollut käsityksessä, että ne ovat tyytyväisiä joskus edes pienen hetken, joten en uskonut elämää ihan tällaiseksi.
onnellisuus käsitystä on neuvolantäti laitanut miettimään. On totta, että lähtökohtaisesti en ole ihminen joka tulee onnelliseksi kun lapsi hymyilee, vaan minulle onnellisuutta on merkinnyt monet muut asiat. Tämän takiahan en tehnyt myöskään lasta nuorena, koska en ole mikään vauvakuumeinen perhekeskeinen ihminen. Minut tekee onnelliseksi sellaiset asiat joita lapsen kanssa on ei ehkä mahdotonta mutta vaikeaa saavuttaa. En siis lähtökohtaisestikaan hae mitään onnellisuuskokemuksia perhe-elämältä, mutta jos nyt haetaan edes sitä siedettävää tasoa, eli normaalia elämänlaatua. Nyt koen ehdottomasti, että elämänlaatu laskee , koska lapsi on jatkuvasti ei-tyytyväinen. Lapsi on kuitenkin erittäin rakas ja haluttu, joten haluamme tietenkin, että hän olisi onnellinen ja turhauttaa, kun selkeästikään ei ole vaikka mitä tekisimme.
tuosta jokapaikassa kiukkuamisesta: Stressaavinta siinä on se, että ei pääse yli toisten mielipiteiden, vaikka miten yrittäisi. Ystäville ja harrastustovereille olen selittänyt ja he ymmärtävät, että vaikka keskittyisin pelkästään lapsen viihdyttämiseen kokoaikaisesti se ei olisi silti tyytyväinen kuin aina pienen hetken, joten jos olemme tulleet nyt esimerkiksi lenkkeilemään, niin lenkkeillään ja yritetään olla välittämättä siitä, että yksi karjuu saamastaan vähemmästä huomiosta johtuen koko ajan. Mutta tiedäthän sinä nuo mummot, jotka katsovat "ai ai miten huudattaa lasta..."? joo ei pitäisi välittää, mutta välittää siitä silti. Onneksi yksi vakituisista lenkkeilytovereistani on neuvolassa työskentelevä th, joten hän osaa aina rohkaista oikealla tavoin tilanteissa... periksi en kuitenkaan aio antaa, vaikka lapsi olisikin onnellisimmillaan vain kotona ollessa, tässä asiassa ei periksi saa. Jos lopettaisin esimerkiksi lenkkeilyn, niin sittenhän vasta elämänlaatu laskisikin...
Minusta on väärin että 11 kuukauden ikäisestä vauvasta sanotaan että se "huutaa, kiukkuaa, karjuu, raivoaa". Ei sen ikäinen tahallaan kiukkua sentään? Ei ole mistään uhmaiästä vielä kyse.
Ja siitä olen eri mieltä että "tutkimukset osoittavat, että suuri osa suomalaisista tuntee, että elämänlaatu laskee lapsen tulemisen myötä". Näin itsekin tuon tutkimustuloksen enkä sitä uskonut. Mitenköhän ovat tutkimuksen toteuttaneet? Mitähän siinä on kysytty?
Voi teidän lapsenne toki vaativa olla, sitä en kiellä. Mutta toivottavasti sitä ei olla hänen kuullensa sanottu. Uusimmassa Vauva-lehdessä oli näistä juttua.
Sitä et maininnut, rauhoittuuko lapsesi sylissä?
vaan osata kasvattaa lasta..Ei 11 kk ikäinen ole mikään miniaikuinen joka osaa keskittyä juuri äitinsä haluamiin juttuihin.Tolla asenteella kaikki vanhemmat olisi lataamossa.Tai sitten on kyse masennuksesta.Kai perusasiat on kunnossa,ulkoilut,ruokailut,nukkumiset?
Ei rauhoitu sylissä.
Rauhoittuu sylissä pieneksi hetkeksi.
Riippuu ihan mistä roikkuu. Mitä tekemistä sylissä on? jos on kirja, niin jaksaa ehkä parikymmentä sekunttia keskittyä siihen ennenkuin rimpuloi pois. Jos hyppyytetään, lennätetään tai nostellaan lasta "punttina" niin on tyytyväinen niin kauan kun jaksaa heitellä tai nostella. Jos sylissä ei ole mitään tekemistä, niin ei viihdy hetkeäkään. Paikasta a paikkaan b siirtymisen jaksaa olla sylissä, kun seuraa liikettä ja vaihtuvia maisemia.
" Mitenköhän ovat tutkimuksen toteuttaneet?"
Käsittääkseni kyseessä oli ihan kyselytutkimus, eli ovat kysyneet otokselta lapsiperheitä.
Tjaa... Sekin riippuu mistä roikkuu, siis se osaaminen...
valvira ei ainakaan ole ottanut osaamatomuuden takia oikeutta toimia ammatissaan pois...
Perusasiat ovat kunnossa.
Masennusta olen itsekinn epäillyt, testit ja lapsen käytös kertovat taas muuta...
Ehkäpä kyse onkin vaativasta lapsesta?
Tarkoitin sylittelyllä ihan vain sylissä pitämistä, en sylissä leikkimistä tai hyppyyttämistä. Vaan hellyyttä, halimista, lähellä olemista. Se on yksi lapsen perustarpeista siinä missä uni ja ravintokin. Minulla on ihan sellainen perusvauva, joka pysyy aika helposti tyytyväisenä kunhan nuo kaikki perustarpeet on tyydytetty, mutta todellakin jos päivän aikana tulee liian pitkä jakso ilman että pääsee äidin syliin, kyllä hänkin alkaa kitistä ja valittaa ja tulee hyvinkin levottomaksi, mikään ns. viihdytys ei silloin tehoa ja sitä voi jatkua vaikka kuinka pitkään. Ja siihen ei auta muu kuin että ottaa hetkeksi syliin ja on ihan siinä vain. Viiden minuutin läheisyystankkaus useinkin riittää (ihan kunnon halausotteessa, masut vastakkain, lapsi kiinni itsessä, samalla voi kävellä tai tehdä vaikka ruokaa kunhan lapsi on kunnolla siinä sylissä). Sen jälkeen taas kiinnostaa lelutkin.
Niin ja siitä tutkimuksesta, tarkoitin kyllä että mitenköhän ovat kysymykset asetelleet kun tuollaiseen lopputulokseen ovat tulleet.
Joo, tuollein ei sylissä viihdy. Joskus kiipeää sohvalla könytessään syliin ja siinä pystyy olemaan aloillaan jopa sen 11 sekunttiakin, kun korva kiinni rinnassa kuuntelee laskemista.
Tässä nyt yhden onnellisuus mitariston mitattavat aiheet. Tämän mittariston on luonut ns onnellisuus professori (eli suomen kuuluisin onnellisuus tutkija). Varmaan jokin tämän tyyppinen on ollut myös kyseisen tutkimuksen taustalla..
1. Mieliala
2. Onnellisuus
3. Optimismi ja toiveikkuus
4. Rakkauden kokeminen
5. Tyytyväisyys toimeentuloon
6. Tyytyväisyys sukupuolielämään
7. Tyytyväisyys työhön
8. Turvallisuus
Eli vastaajat vastaavat mittasteikolla esimerkiksi miten onnelliseksi itse kokevat itsensä, kuinka optimistisesti suhtautuvat tulevaisuuteen, miten tyytyväisiä ovat toimeentuloon jne.