Olen käynyt yhdessä tapaamisessa n. puoli vuotta, alle. Minulla on ongelmia kiintymisen kanssa ja kiinnyn erityisen helposti opettajiin, valmentajiin joilta rupean hakemaan huomiota hinnalla millä hyvänsä. Siis oikeasti hinnalla millä hyvänsä:
- Juominen kouluun (Tapahtunut kerran)
- Pelleily tunnilla (Monesti)
- Viiltely opettajan edessä (Kerran)
- Itkeminen (Monesti)
- Halaaminen (Muutamasti)
No aluksi melkein kaikki tapaamiskerrat olivat hiljaisia, mutta pikku hiljaa kerroin enemmän jne. Mutta huomasin myös että kiintyminen oli jo tapahtunut (jutussa on mukana kaksi naista) toiseen. Aina kun silmiin katsoi, tai katsoi vaan niin itkuhan siinä tuli. Lisäksi toivoin jatkuvasti hänen apuaan, holhoustaan, vanhempi-suhdetta. Hän on (olisi) äiti, minä olen (olisin) lapsi. Hänen tapaaminen on pakkomielle, minulla. Huumetta. Pelkäsin aina sitä milloin he lähtisivät. Pian tuli lähete nuorisopoliklinikalle ja vastaus sieltä, tapaamisten aika olisi pian ohi.
Tiesin koko ajan että he olisivat lähdössä, mutta kysyin sitä viimeisellä kerralla. Vastaus oli myöntävä ja itkin enemmän kun olen IKINÄ, KOSKAAN, MILLOINKAAN itkenyt. Samalla itsemurhan riski kohosi varmaan 100 prosenttiin. Jäljellä on vielä yksi tapaaminen, mitä teen? En voi luopua heistä. EN VOI! Toinen on kuin äiti ja toista tarvitsen auttamaan. En ole ikinä ollut näin peloissani, suruissani, ja suunnitelmissa on juominen ja muuta ihan typerää. Vain siksi että he näkisivät.
- Juominen kouluun (Tapahtunut kerran)
- Pelleily tunnilla (Monesti)
- Viiltely opettajan edessä (Kerran)
- Itkeminen (Monesti)
- Halaaminen (Muutamasti)
No aluksi melkein kaikki tapaamiskerrat olivat hiljaisia, mutta pikku hiljaa kerroin enemmän jne. Mutta huomasin myös että kiintyminen oli jo tapahtunut (jutussa on mukana kaksi naista) toiseen. Aina kun silmiin katsoi, tai katsoi vaan niin itkuhan siinä tuli. Lisäksi toivoin jatkuvasti hänen apuaan, holhoustaan, vanhempi-suhdetta. Hän on (olisi) äiti, minä olen (olisin) lapsi. Hänen tapaaminen on pakkomielle, minulla. Huumetta. Pelkäsin aina sitä milloin he lähtisivät. Pian tuli lähete nuorisopoliklinikalle ja vastaus sieltä, tapaamisten aika olisi pian ohi.
Tiesin koko ajan että he olisivat lähdössä, mutta kysyin sitä viimeisellä kerralla. Vastaus oli myöntävä ja itkin enemmän kun olen IKINÄ, KOSKAAN, MILLOINKAAN itkenyt. Samalla itsemurhan riski kohosi varmaan 100 prosenttiin. Jäljellä on vielä yksi tapaaminen, mitä teen? En voi luopua heistä. EN VOI! Toinen on kuin äiti ja toista tarvitsen auttamaan. En ole ikinä ollut näin peloissani, suruissani, ja suunnitelmissa on juominen ja muuta ihan typerää. Vain siksi että he näkisivät.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.