Olisiko täällä masentuneiden ihmisten puolisoja? Ihmisiä, jotka olisivat halukkaita vaihtamaan kokemuksia kanssani?
Olen itse sairastanut vakavan masennuksen ja olen jossain määrin masentunut nytkin. Tiedän siis sinällään mistä sairaudessa on kyse. Kuitenkin mieheni masennus rasittaa parisuhdettamme ja perhettämme mielestäni liikaa. Tunnen olevani koko ajan jonkinlainen turvatyyny miehen ja lasten välissä. Mies ei ole väkivaltainen, mutta nipottaa lapsille älyttömistä pikkuasiaoista, ärjyy, rähisee ja suuttuu turhasta.
Lisäksi en koe saavani parisuhteestamme mitään. Henkinen yhteys puuttuu. Mies ei osaa puhua kenellekään - käy kerran viikossa terapiassa, mutta omien sanojensa mukaan ei puhu sielläkään. Tilanne on mennyt siihen, että minä en halua puhua. Yhteistä tekemistä voi olla, mutta tuntuu kuin toinen voisi yhtä hyvin olla kuussa.
Ajoittain pelkään, että molemmin puolin tunteet ovat kuolleet.
En haluaisi jättää miestäni. Haluaisin löytää sen onnen ja rakkauden, joka meillä oli, mutta... kuinka pitkään pitää sinnitellä? Missä kohtaa on pakko ajatella itseä ja lapsia?
Olen itse sairastanut vakavan masennuksen ja olen jossain määrin masentunut nytkin. Tiedän siis sinällään mistä sairaudessa on kyse. Kuitenkin mieheni masennus rasittaa parisuhdettamme ja perhettämme mielestäni liikaa. Tunnen olevani koko ajan jonkinlainen turvatyyny miehen ja lasten välissä. Mies ei ole väkivaltainen, mutta nipottaa lapsille älyttömistä pikkuasiaoista, ärjyy, rähisee ja suuttuu turhasta.
Lisäksi en koe saavani parisuhteestamme mitään. Henkinen yhteys puuttuu. Mies ei osaa puhua kenellekään - käy kerran viikossa terapiassa, mutta omien sanojensa mukaan ei puhu sielläkään. Tilanne on mennyt siihen, että minä en halua puhua. Yhteistä tekemistä voi olla, mutta tuntuu kuin toinen voisi yhtä hyvin olla kuussa.
Ajoittain pelkään, että molemmin puolin tunteet ovat kuolleet.
En haluaisi jättää miestäni. Haluaisin löytää sen onnen ja rakkauden, joka meillä oli, mutta... kuinka pitkään pitää sinnitellä? Missä kohtaa on pakko ajatella itseä ja lapsia?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Viestisi kuulostaa hyvinkin tutulta. Ensin muutama kysymys. Mikä on miehesi diagnoosi? Minkä asteen masennus? Milloin miehesi on jäänyt sairaslomalle?
Miehelläni oli keskivaikea masennus ja oli sairaslomalla noin vuoden verran. Sinä aikana yritin pitää kaikin tavoin perheen arjen kasassa ja katselin vierestä, miten kaamea tauti voi ollakaan kyseessä. Tosin meillä mieheni oli ihan hissukseen ja nukkui paljon. Tosin hän kyllä avoimesti kertoi sairastumisestaan läheisilleen. Terapia kesti kolme vuotta ja siitä hän oli jo kaksi vuotta työelämässäkin. Mietin usein samoja asioita, kuin mitä sinä nyt käyt läpi. En oikein osaa sanoa, että mikä minut piti kasassa tämän sairasloman aikana. Kenties se, että hoidin perheen askareet ja illalla kaaduin lopen väsyneenä sänkyyn. Lapset ihmettelivät sitä, että miksi iskä on niin poissaoleva, eikä jaksa heidän kanssaan touhuta. Kenties jaksoin mennä eteenpäin suuren tukijoukon kannustamana. Toki minullekin tuli jossain vaiheessa ajatus siitä, että jaksanko enää elää mieheni kanssa. Jokin omituinen taistelutahto vain vei minua eteenpäin. Yritä keskustella miehesi kanssa siitä, että mitä sinä ajattelet asioista. Ei hän siitä mene rikki, jos sanot, että jonkin asian on muututtava, muuten minä en jaksa...
Tsemppiä sinulle! Taakkasi on suuri kannettavaksi, mutta asioilla on jostain syystä tapana selviytyä...
Taisi tulla tästä jonkin verran epäjohdonmukaista tekstiä, mutta toivottavasti pystytte lukemaan.
Oma tyttöystäväni on masentunut, sanoisin maanis-depressiiviseksi. Luokittelisin pahimmat masennuspäivät keskivaikea-vaikeaksi psykoottiseksi masennukseksi. Itsekin olen ollut masentunut ennen tätä suhdetta, niin tiedän mielestäni melko hyvin mitä on olla masentunut.
Hankalinta ovat päivät, jolloin tyttöystävällä on huonopäivä. Hänen itseluottamuksensa on silloin nolla, hän ei pysty keskustelemaan asioista järkevästi ja loogisesti. Monesti noina päivinä ajaudutaan riitelemään aivan typeristä pikkuasioista. Silloin on kyllä parisuhde koetuksella.
Hän alkaa kaivelemaan negatiivisia asioita menneisyydestä ja sitä en saa pysäytettyä oikein mitenkään. Jos sattumoisin itsellänikin on päivä, etten jaksa myötäillä tarpeeksi hyvin, niin sitten alkaa monesti satelemaan iskua itselleni. Yritän parhaani mukaan pysyä tyynenä ja vastata loogisesti. Tämä monesti johtaa siihen, että hän aloittaa pistelevät kommentit, jotka satuttavat ainakin itseäni, kuten: "Hyvä on, hyvä on, olet oikeassa, olet aina oikeassa, niin kuin yleensäkin", "Hyvä on, en enää koskaan pyydä sua tekemään sitä ja sitä", jne.
Ja hän antaa ymmärtää, ettei selviä ilman minua, ainakin monesti ilmoittaa siitä, silloin kun on masentunut. Minun pitäisi antaa kaikki huomioni hänelle. Jos olen pakotettu tekemään jotain muuta tai vaikka menemään jonnekin ilman häntä, niin olen silloin pettänyt hänet, itsestäni tulee syyllinen, en välitä hänestä, en rakasta häntä yms. Tätä tapahtuu aivan liian usein.
Itse kaipaisin suhteeseen myötätuntoa ja ymmärtämistä, mutta itsestäni tuntuu, että en saa niitä, vaikka itse pyrin antamaan niitä. Monesti on olo, että tyttöystäväni imee itseni kuiviin henkisesti; annan mutten saa. Jos kehtaan pyytää näitä asioita, niin sitten tyttöystävä ottaa nokkiinsa hyvin pahasti, ja tappelu on taas valmis.
Ymmärrän toki, että masentuneena ei tunteet ja mieli pelaa kunnolla, mutta itse ollessani masentuneena pyrin siitä huolimatta ottamaan muut huomioon.
Itse haluaisin samaa tyttöystävältäni, mutta hän ei tunnu kykenevän, vajoaa omaan pimeyden syleilyyn, jossa on vain hän yksin, kurottaen käsiään sieltä minuun, että saisi kipulääkettä tuskaansa. Niin, itsestäni tuntuu myös monesti, että olen vain lääke, joka vaikuttaa vain hyvin väliaikaisesti, jota täytyy ottaa lisää seuraavana päivänä. Itse syytä se ei paranna, vaan vie kivun syrjemmälle hetkeksi.....
Jatkuu->
Hänellä oma kontrolli elämäänsä lipsuu pahasti, kun tulee masennuskausia, jolloin yritän auttaa häntä ja välillä joudun yrittää komennella jopa häntä (vaikka en pidä muiden komentelemisesta), että hän ei aivan läskiksi heittäisi kaikkea. Tämä siksi, koska välitän hänestä, haluan hänen parastaan. Tästä taas saan kuulla, että teen vaatimuksia hänelle, eikä hän tee vaatimuksia itselleni... NIin, juuri, juu. Hän vain tapaa masentuneena unohtamaan asioita ja laittamaan sanoja suuhuni. Johtaen siihen, että ajaudun puolustamaan itseäni ja taas on sota valmis.
Harmittaa ja ihmetyttää miten tämä parisuhde meni tälläiseen tilaan. Pari aikaisempaa suhdetta yritin elää masentuneiden tyttöystävien kanssa, ja ei niistä mitään tullut, vielä, kun itsekin olin masentunut. Siihen päälle tyttöystävät vielä pettivätkin. Niiden suhteiden jälkeen päätin, että seuraavalla kerralla olen tarkempi kenen kanssa aloitan seurustelun, en varsinkaan masentuneen kanssa.
Tyttö johon tutustuin, oli empaattinen, hellä, mukava, kaipasi läheisyyttäni, jollain tavalla ihanan hauras, ei masennuksen oireita. Tuntui siihen mennessä parhaimmalta itselleni sopivalta kumppanilta. Ojasta allikkoon, parin kuukauden jälkeen alkoivat tihenevät itkemiset ja ahdistustilat, päälle vielä psykoottisia oireita.
Ainakin pari kertaa parin vuoden aikana olen ollut todella lähellä lähteä kävelemään suhteesta. Näinä kertoina taisteltiin sanallisesti todella kovaa, ja molemmat itkivät, itse en ole koskaan aikaisemmin itkenyt niin paljoa.
Tässä sitä kuitenkin ollaan vieläkin riippumassa hirressä. En pystynyt lähtemään, hän aneli niin paljon ja kertaalleen oli vielä hypätä korkean kerrostalon ikkunasta alas... Olisi varmasti hypännyt, jos en olisi luvannut jäädä.
Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Viimeinen vuosi ollut eteenpäinmenoa, masennuskaudet vähentyneet jonkin verran, ja mikä parasta, ei ole enää ollut psykoottisia oireita. Olen onnistunut ohjaamaan häntä syömään ravitsevammin, tarkkailemaan hieman mieltään ja harrastamaan edes hieman liikuntaa.
Näistä huolimatta vaikeaa on. Itselleni on ajan mittaan syntynyt eräänlainen suojakuori. Suljen tunteet, kun alkaa satamaan paskaa niskaan. Ei mitenkään paras mahdollinen ratkaisu, mutta siten pysyn itse järjissäni. Saan kuulla tämän vuoksi, että olen kylmä ja tunteeton, että olin ennen paljon mukavampi, annoin enemmän läheisyyttä yms.
Pulmallista, pulmallista. Välillä tuntuu, että sittenkin parasta olisi elää erillään, molemmille. Olen liian pehmeä, haluan uskoa, että asiat muuttuvat paremmiksi. Haluan auttaa. Tiedä sitten, omapa valintani, kun haluan valita tuskaisan tien ja taistella vaikeuksia vastaan.
Jaksamisia vaan teillekin, joilla masennusriivaa parisuhdetta. Toivottavasti aurinko paistaa vielä!
itse kärsin vaikeasta masennuksesta...ei ole helppoa olla tämmöisen kanssa parisuhteessa ja sen ymmärrän itsekkin. Miksipä jonkun toisen pitäisi jaksaa kun ei itsekkään voi sietää itseään... :( silloin kun mulla todella huono kausi, en edes oleta että puolisoni jaksaisi minua katsoa, vaikka itse hän kovasti haluaisi olla tukena, mutta ikävä kyllä se ei auta.
Neuvoisin siis kaikkia masentuneiden puolisoita ottamaan oman elämänsä, te ette ole niitä sairaita, teillä on oikeus olla ja elää! Eikä se tarkoita hylkäämistä tms. Ette te jaksa jos päivästä toiseen vaan katsotte sitä sairasta. Sairastutte itsekkin.