Minulla on yksi muutaman vuoden ikäinen lapsi. Erosin lapsen isästä reilu vuosi sitten. Lapsi näkee isäänsä viikottain, mutta ikävöi silti isäänsä usein. On sydäntä raastavaa katsoa, kun lapsella on ikävä varsinkin silloin kun lapsi on tullut takaisin kotiin. Vaikka ikävä unohtuukin pian, alan myös itse myötäikävöimään lapsen kanssa. Onko tämä ihan normaalia? Syyt lapsen isän kanssa eroon olivat selvät, vaikka joskus mietin, että asiat olisi voinut selvittääkin. Olen nyt uudessa suhteessa ja elämäni on erilaista. Silti joskus kaipaan sitä vanhaa elämää, jolloin olimme kokonainen perhe. Harmittaa edelleen, etten voinut tarjota lapselle ehjää perhettä. Isän kanssa tulemme lapsen asioiden hoitamisen suhteen hyvin toimeen mutta juuri muuten emme puhu mistään. Lapsi ei pidä uutta miestäni uutena isäpuolena ja on perheessä aina minun perääni enkä voi jättää lasta kahden pitkäksi aikaa uuden miehen kanssa, sillä ikävä iskee lapselle. Muuten lapseni on hyvin eloisa ja iloinen taapero, jolla kaikki asiat on kunnossa. Tämän uuden miehen kanssa meillä menee muuten hyvin, mutta suhteemme tuntuu muuttuneen enemmän kaverilliseksi, esimerkiksi fyysinen kontakti on vähentynyt huomattavasti. Annanko vain asian olla ja katson päivä kerrallaan mitä elämä tuo eteensä niinkuin olen tähänkin asti tehnyt?
Eroperhe/uusioperhe
Vaikeitamietteitä..
6129
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jos lapsella on isää ikävä, niin miksi hän vain "näkee isäänsä viikoittain"? Voisitteko harkita erilaista asumisjärjestystä, että lapsi asuisi enemmän isänsä luona?
Itse tunnen tapauksia, joissa vuoroviikkosysteemi on toiminut oikein hyvin. Lapsi saa pitää molemmat vanhempansa eikä kumpikaan jää etäiseksi.
Taaperoikäisen elämässä on rajuja muutoksia ensin isän ja äidin ero ja sitten olet tuonut lapsen elämään jo uuden puolisosi. Mitäpä ajattelit seuraavaksi tehdä?
En anna muuta neuvoa kun sen että ajattele käänteissäsi lasta myös. Sinä voit laittaa kuviot uusiksi ja vatvoa asioitasi ja suhteitasi kokoajan mutta älä heittele pientä lasta kuvioissa mukana varsinkaan jos et ole ihan varma mitä olet tekemässä ja päätökset ei välttämättä ole kovin kauaskantoisia. Siis vältä jatkuvia muutoksia ja mitä isompia sellaisia, sen varmemmin pitäisit pienen lapsen kuviot tuttuina ja turvallisina.
Itse painin parhaillaan eron ja 2v lapsen kanssa. Tekee pahaa muuttaa lapsen kanssa pois mutta olen päättänyt että kun pois muutetaan siinä sitten perustetaan äidin ja lapsen uusi koti ja tilanne pidetään sellaisena vuosia. Ei uutta puolisoa tai uusperhekuvioita vaikka "joku kiva" tulisikin vastaan. Haluan antaa lapselle aikaa tottua tilanteeseen ja "meidän kahden" perheeseen ja kotiin.
Aivan oikein! Lasta on mietittävä. Uusia kumppaneita ei saa tuoda pienten lasten (eikä vähän suurempienkaan) elämään heti eron jälkeen tuosta noin vain. Nyky-yhteiskunta on mennyt niin kummalliseksi, että harva enää oikeasti havahtuu miettimään lapsen parasta. Todellisuudessa se olisi aina ydinperhe, myötä- ja vastoinkäymisissä. Joskus ei kuitenkaan ole muuta vaihtoehtoa kuin ero. Mutta ei niitä uusia kumppaneita sitten kuvioihin samantien!!!
Minusta isän uudet suhteet ei kuulu lasten elämään millään muotoa. En voisi kuvitellakkaan, että meillä olisi ex miehen naiset rampanneet päivästä toiseen! Miksi ihmeessä? Ei mekään käydä niiden naisten kotona. En voisi kuvitellakkaan alistuvani siihen, että sinne me mentäisiin!! Huh huh
Puhuiko tässä kukaan mitään isän uusista suhteista?
Kyllähän minäkin tässä olin vakavasti sitä mieltä, ettei me ketään tartteta tähän elämään..Mutta niin vain toi tullessaan tuon miehen, johon rakastuin ja jonka kanssa elämä tuntui niin ihanalta..Aina olen joka asiassa ajatellut myös lasta..Ja tässäkin asiassa ajattelen juurikin lasta kun mielestäni meidän suhde ei toimi perheellisesti, tokihan se vie aikaa tottua perhe-elämään kun toisella ei ole lapsia, mutta tuntuu silti että on minä ja lapsi/ minä ja mies eikä me kaikki yhdessä..Miehen on ehkä vaikea ottaa isäpuolen roolia alkuun, mutta tuntuu ettei hän välillä jaksa edes yrittää..Tässä suhteessa on ehkä mentykin hiukan vauhdilla eteenpäin, toisaalta se harmittaa, mutta toisaalta taas näkee toisesta ne puolet, jotka ehkä olisi nähnyt vasta vuosien päästä jos ei olisi muutettu saman katon alle...En tosiaan tiedä mitä tässä asiassa pitäisi tehdä..Pidän kyllä miehestä, mutta ongelma on se, ettei meidän välillä enää kertakaikkiaan ole fyysistä kontaktia, jota suhteessa mielestäni pitäisi olla...Vaikeita asioitahan nämä ovat ja monta päivää olen tässä miettinyt, ettei meistä taida avioparia tulla koskaan..Harmittaa ja surettaa, enkä tiedä miten ottaisin asian puheeksi miehen kanssa..Vai pitäisikö vain odottaa että mies ottaa itse asian puheeksi..Tuntuu ettei hänkään niin onnellinen ole minun kanssani, jotenkin se ainainen hymy ja muu on hävinnyt, aamuisin hän ei puhu minulle, halitteluakaan ei ole enää lainkaan, ja mitä vielä..Kyllä me äiditkin tarvitsemme toisen aikuisen perheeseen, mutta minusta tuntuu, että tässä tilanteessa olisi ehkä parempi jatkaa elämää kaksin lapsen kanssa...? :(