Moi.. Oon 10 vuotias tyttö ja mulla on mun mielestä masennus. Mutta äiti eikä veli eikä varsinkaan iskä usko tätä. Oon ihan loppu tähän huonoon itsetuntoon, itkemiseen, itsemurhatoiveajatteluun, huonoon ruokahaluun ja unettomiin öihin. Kukaan ei tajuu mua enkä usko että kenellekään voi enää puhuakaan.
En ees viitti, äitille ku kerroin se sano etten enää saa puhuu tollasia ja iskä on ite mielenterveysongelmainen ja sillä on samat sanat ku äitillä. Veljen tyttöystävä on masentunu ja se veli sano ettei haluu kuulla enää yhtää koko sanaa. veli on siis 15. En jaksa, ei oo kavereita koulussa ku vaa 1 ja ei sekää kuuntele koska sitä ei kiinnosta. Vapaa-ajalla ei oo kavereita kun vaa 2 joille en viitti kertoo tätä. En tiiä mitä teen koska en enää jaksa. Koulussa on vaikee keskittyy mut koulun yritän pitää tasasena kun se on ainoo missä saan olla ettei joudu olla kotona. Mut älkää käsittäkö väärin, ei mulla oo kotona paha olla, mut se on ihan sama missä oon, mut koulussa ei tarvii puhuu kenellekkään yhtään mitään. Siel koulussa välillä isommat varastelee pipoa ja huutelee, ja ne on jotai 2 metrisii idioottei joita pelkään. Jos kertoisin opelle, joutuisin varmaa enemmän hankaluuksiin. Sit koulussa kans oon hiljaa enkä kerro masennuksest opelle koska en haluu puhuu sille. Oon sen kaa hyvis väleis kyl mut se on mies ja se on vähän niinku... Tyhmää jos kertoisin sille ku vanhemmatkaa ei usko. Sitten jos mä opelle kertoisin ni se ois kyl hyvä koska sit ne ymmärtäis miks on vaikee keskittyy. Mut en kerro. Koulupsykologi on menny toiseen kouluun ja terveydenhoitajan kautta ei saa apua meijän koulus. En oikee keksi mitä teen..
Elämää kun ei oikein karkuun pääse.
En ees viitti, äitille ku kerroin se sano etten enää saa puhuu tollasia ja iskä on ite mielenterveysongelmainen ja sillä on samat sanat ku äitillä. Veljen tyttöystävä on masentunu ja se veli sano ettei haluu kuulla enää yhtää koko sanaa. veli on siis 15. En jaksa, ei oo kavereita koulussa ku vaa 1 ja ei sekää kuuntele koska sitä ei kiinnosta. Vapaa-ajalla ei oo kavereita kun vaa 2 joille en viitti kertoo tätä. En tiiä mitä teen koska en enää jaksa. Koulussa on vaikee keskittyy mut koulun yritän pitää tasasena kun se on ainoo missä saan olla ettei joudu olla kotona. Mut älkää käsittäkö väärin, ei mulla oo kotona paha olla, mut se on ihan sama missä oon, mut koulussa ei tarvii puhuu kenellekkään yhtään mitään. Siel koulussa välillä isommat varastelee pipoa ja huutelee, ja ne on jotai 2 metrisii idioottei joita pelkään. Jos kertoisin opelle, joutuisin varmaa enemmän hankaluuksiin. Sit koulussa kans oon hiljaa enkä kerro masennuksest opelle koska en haluu puhuu sille. Oon sen kaa hyvis väleis kyl mut se on mies ja se on vähän niinku... Tyhmää jos kertoisin sille ku vanhemmatkaa ei usko. Sitten jos mä opelle kertoisin ni se ois kyl hyvä koska sit ne ymmärtäis miks on vaikee keskittyy. Mut en kerro. Koulupsykologi on menny toiseen kouluun ja terveydenhoitajan kautta ei saa apua meijän koulus. En oikee keksi mitä teen..
Elämää kun ei oikein karkuun pääse.
Vastaukset 11
Vanhimmat
hei. surullista että vanhempasi eivät usko eivätkä näe pahaa oloasi. Koulussa pitäisi kyllä pystyä puhumaan jollekkin ihmiselle, oletko varma ettei siellä ole ketään mukavaa aikuista johpn luottaisisit tarpeeksi kertoaksesi hänelle tilanteesi? mikäli ei vai ole niin tuolla on nuorten puhelin numero
http://www.mll.fi/nuorille/lnpn/
ilmainen, siellä voit puhua aikuiselle järkevälle (toivottavasti) ihmiselle vaikka nimettömänä jos haluat.
tsenppiä =)
Ymmärrän tasan ettet kerro kaikille. Niin tekevät kaikki. Joillekin uskoutumisesta ei ole mitään hyötyä, päinvastoin. Kuulijakuntansa pitää valikoida. Luotettavuus on avainsana. Jos minun pitää sinua tuntematta jotain suositella, niin voin vain kehottaa kokeilemaan niitä aikuisia ympärilläsi jotka vaikuttavat kohtuullisen luotettavilta, tai sitten tosiaan jotain nuorten puhelinta. Osaavat ainakin ohjata eteenpäin kun kysyy mitä nyt kannattaisi tehdä. Ehkä lopulta löytyy joku joka osaa auttaa sinua näkemään ongelmasi.
Meillä on kovasti ikäeroa enkä sinun iässäsi ollut masentunut, joten en oikein osaa samaistua tilanteeseesi. Jos masennuksissamme kuitenkin on jotain yhtäläistä, on sinunkin omasi luultavasti myös voimavara. "Tunteet ovat meille merkkinä siitä että jotain on huonosti". Ikävät tunteet ovat hyviä. Ne varoittavat pahasta ja niitä pitää kuunnella. Esimerkiksi kipu kertoo että jotain paikkaa pitää nyt varoa. Tunteitasi ymmärtämällä hyödyt niistä, sillä tavalla negatiivisetkin tunteet ovat voimavara. Mieti mikä tai mitkä asiat sinua masentavat, ja koeta ymmärtää niitä. Tilanteesi voi olla sellainen, että et ehkä pysty välttämään masennusta aiheuttavia seikkoja juuri nyt, mutta kun alat ymmärtää tilannettasi, alat myöskin sopeutua siihen, ja masennus käy vähitellen tarpeettomammaksi.
Luota tunteisiisi, ne palvelevat sinua. Etenkin negatiiviset tunteet. Positiiviset tunteet ovat kyllä suurempi voimavara, mutta ne johtavat niin kovin herkästi harhaan, ja siksi niiden kanssa kannattaa olla nöyränä.
No täällä on ihmisiä jotka jaksaa kuunnella, ihan aikuisiakin. Esimerkiksi nyt me tiedetään että on ongelma ja voidaan miettiä. Älä ainakaan ajattele olevasi huono ihminen jos et jaksa ja tunnet olosi tuollaiseksi. Se ei ole totta. Se että mietit asiaa näin mielummin kun vaan alat uhoamaan on erittäin hyvä merkki, todella hyvä. Se ei itsessään auta yhtään, mutta on helpompi yrittää selvitellä asioita ihmisen kanssa joka haluaa tietää ongelmansa ja selvitellä niitä, kun sellainen joka teeskentelee että kaikki on "tosi hyvin" koko ajan.
Paras keino aina on olla avoin, oli tilanteesi mikä tahansa. Yksinkertaisin paras on vain sanoa opettajalle, ettet pärjää, koska (ja tähän oikea syy). Voidaan täällä vaikka selvitellä mikä sinua masentaa, koska masennus ei ole itsessään niinkään vain jokin tauti joka sattumalta iskee, se ei ole sellainen ollenkaan, vaan se on oire jostakin elämän ongelmasta, jostain asiasta mikä sinua on vaivannut. Ja masennus voi olla ihan normaalia, tai onkin, jokainen meistä masentuu joskus, joillakin ne ongelmat ovat vaan vähän vaikeampia selvittää ja keksiä. Kerro vaikka olostasi, ja siitä miltä mikäkin asia tuntuu, kuten kouluun meno aamulla, herääminen, ne illat ja yöt kun valvot niin mitä mietit, ja mitä haluaisit tehdä ja kenen kanssa jos saisit ihan tästä vain päättää, tulevaisuudessa ja ihan nyttenkin?
Mietitään yhdessä mikä se vaivaava asia tai ne asiat voisivat olla.
Uskon että ainut syy tähän on se että iskä, niinun kerroinkin on mielenterveysongelmainen. En kertonut kai kuitenkaan että ennen
kun minä äiti ja veli muutettiin uuteen asuntoon, se tuli kotiin aina kännissä ja huusi kaikkee tosi pahaa ja yritti tappaa yms. Muhun se ei kuitenkaa ikinä koskenukkaa... (en tiiä miks?)
Oon ehkä omasta mielestäni ollu rohkee kun yritin aina mennä väliin kun se uhkaili äitii. Mut se ei auttanu. Äiti etti asuntoo monta kuukautta ennekun löysi sen. Lähettiin sit heti seuraavana päivänä sinne, ja siitä on nyt noin puoltoista vuotta aikaa.
Me muutettiin vaa noin kilsan päähän et lapset voi tavata iskäänsä ja näin, eikä kouluu tarvinnut vaihtaa.
Nykyään oon melkeen joka päivä iskällä ja se on 51 vuotias. Mua jotenki aina pelottaa et se kuoleee ku sillä on joku juttu todettu sairaalas että jos se puhkee sen sisäl nii iskä kuolee. Itken aina iltasin syyllisyyttä ja jotain kumman tuskaa kun mua pelottaa.
Ennen vihasin iskää ja nyt rakastan sitä ihan hirveesti? Syy on ehkä se ettei se enää käytä alkoholii niin kauheesti ainakaan mun kanssa ja ettei se polta tupakkaa enää :)
En kerro ainakaan nyt opelle koska meillä on sijainen kun ope on sairaslomalla 3 kk. :( Se sijainen on kyl ihan kummallinen :D
Kiva et on niitä jotka kuuntelee. Ja sori jos toi tuli yhteenpötköön kun ei huvita nyt alkaa muutteleen sitä. Mutta kyllä siitä selvän saa :)
Ihanainen AP :
elät kovin vaikeassa tilanteessa ongelmaisten vanhempiesi keskellä. Olen itsekin tullut vaikeasta perheestä. Olin nuorena todella masentunut ja huonovointinen.
Nyt kun mietin asiaa jälkikäteen, samalla kun niin sanotusti pelkäsin hakea apua, se oli kuitenkin se mitä eniten olisin odottanut. Että joku huomaa, välittää ja ymmärtää. Kuuntelee.
Jos vain jaksat, kerro asiastasi todellakin sille terkkarille. Saat apua varmasti. Yksin et jaksa kantaa vanhempiesi taakkaa, se on liian raskas eikä kuulu kannettavaksesi.
Monesti ongelmaiset vanhemmat eivät näe lastensa pahoinvointia.
Tavallaan jokainen voi niin huonosti ettei voi kun keskittyä omaan selviytymiseensä. Jos lapsi vain on hiljaa ja huomaamaton, vanhemmat henkäisevät helpotuksesta. Pahaa he eivät sairaudessaan tarkoita mutta eivät muutakaan osaa.
Olet yhtä rakastettava ja tärkeä kuin kaikki muutkin. Se, että vanhemmilla on ongelmia ei liity mitenkään sinuun. Tärkeää olisi pitää huolta omasta jaksamisestasi riitojen keskellä. Palat nopeasti loppuun keskellä näitä sotkuja.
Koetathan jaksaa hakea kuuntelevaa korvaa. Tänne voi aina myös palata kertomaan fiiliksistä.
Kerrothan miten kävi =)
Ihan ehdottomasti tarvitset apua nyt!Yksin et tuosta selviä.Käy koulussa terveydenhoitajalla tai koulukuraattorilla,kumman luokse vaan on helpompi mennä.Olet vielä elämäsi alussa ja kaikki on sinulle mahdollista,vaikkei sitä nyt uskoisikaan.
Toivon sinulle voimia jaksaa hakea apua!
Oon yrittänyt mut mä vaan jään pyörii siihen aulaan ympyrää ja kelaan et mitä sanon, teen tai muutenkaa miten mä voin sinne vaan MENNÄ.
Pelottaa aina jos joku tulee siihen aulaan nii pyörin vaa siin ...
Mut sit loppujen lopuks oon sillee: no ehkä mä en ny viel tänää....
EN SELVII TÄSTÄ!
hei kannattaa oikeasti jollekin luotettavalle aikuiselle kertoa. Olin itse 10 vuotta sitten aika samoissa tilanteissa kuin sinä ja kaduttaa, etten kertonut kellekään. Oon nyt aika kovasti masentunu, enkä tiedä miten tästä ylöspäin :( Olis ollu helpompi nuoruuskin, jos olisin pystynyt jollekin puhumaan.
No mä yritän, mutta oon just bestiksen kans riidois
nii ei oikee oo sopiva ajankohta.
Mut oon miettinyt että pitäskö vaan mennä sairaalaan
ja sanoa että oon miettiny itsemurhaa?
Ei ne ainakaa sillon jää sinne mitään jahkailemaan,
mut toisaalta terkkarillakin ois vaitiolovelvollisuus.
Ja meillä alko just terveystarkastukset ja meen sinne EKANA maanantaina.
Että jos uskaltais ni ois nyt viel iltaan asti miettimistä että mitä sanon,
mut jos en sano, se tarkottaa että taas mennään alemmas.
Ja edellinen kommentti laitto mut miettii et mitä järkee on tuhota elämäänsä, mä yritän nyt parhaani!
No eipä tänään ollutkaan terkkaria paikalla mutta oon valmis yrittämään, vaikka huomenna :)
Hyvä että näin hyvin osaat jo käsitellä asioita noin nuorena, itse en ollut samanmoinen, ei olisi tullut mieleenikään edes odottaa apua mistään.
Muistat vain, että jos se terkka ei kuuntele sua, tai joku muukaan lääkärissä ei kuuntele sua, niin koita olla välittämättä, koska sitäkin sattuu ettei lääkäreitä oiken tahdo kiinnostaa kovinkaan paljoa. Sitä sattuu aika usein, muista että sinulla on täällä nyt ainakin pohja josta ottaa aina tukea jos menee vaikeaksi, vaikka vuosienkin päästä.
Luulisin että kaikki menee ihan hyvin, mutta voi olla ihan hyvä varautua että terkkari onkin ihan ääliö. Kerrot kaiken avoimesti ja sanot, niin niistä sun ajatuksistas tulee sen jälkeen todellisia eikä niitä pääse niin helposti pakoon, vaan sitten ne on pakko hoitaa, ja se on hyvä ensiaskel.
Ilmoittele miten menee, täältä tulee apua jos on vaikeaa, meiltä kaikilta.