Kärsin paniikkihäiriöstä, jonka onnistuin jotenkin selittää itselleni tänään.
Olen tuntenut hassua oloa jo jonkin aikaa, kipeyttä, mutta kuume ei vain nouse. Ja myös jotenkin tyyni olo on ollut jo jonkin aikaa. Äsken katsoin elokuvaa jonka aikana ahdistus kasvoi ja lopulta iski paniikki. Jos joku on nähnyt elokuvan nimeltä black swan niin tietää mitä siinä tapahtuu.
Olen aina miettinyt mistä johtuu jatkuva itse epäilyni, jotenkin olen sen aina tiennyt, mutten ole saanut konkreettisesti asiaa käsiteltyä sanoiksi. Isäni on pienen elämäni ajan haukkunut milloin miksikin, ja hänen auktoriteettinsä on aikalailla jyrännyt itsensä itseeni, siinä mielessä että hänen sanansa jaksavat vieläkin tuoda mieleeni tuntemuksia ja oloja joita ilman olisin varmasti ilman häntä. Hullu, tyhmä, vaiva, ilkeä, itsekäs, paha ihminen. Kaikki mitä tein oli pahaa, ja en vain itse sitä tajunnut. Uskoin häntä enemmän kuin itseäni. Ja ristiriitoja löytyi, kun muut ihmiset sanoivat minua aina mukavaksi, kohteliaaksi, ja erittäin hyvät tavat omaavaksi pojaksi, joka vain on outo. Olin laiska ja siksi en saanut ikinä mitään aikaiseksi isäni mielestä. Paha ihminen.
Nyt katsoin elokuvaa entisen tyttöystäväni kanssa, jonka hyvyys ja hellyys on ollut minulle jotain mahtavaa, mutten ole pystynyt kunnolla olemaan paikalla hänelle, vaikka olen kantanut hänet hänen vaikeuksiensa ylitse. Olen aivan puhki taisteluista, kun itselle ei tunnu löytyvän apua. Ehkä olisin valmis sitä jo ottamaankin, koska en enää jaksa.
Kaikki kasaantui ja lopulta tuli yli reunuksien, ja nyt olen jo rauhallisempi. Halusin kirjoittaa asian ylös näin ja jotenkin jättää taas tämän ahdistuksen taakseni. Onnea kaikille jotka yksin taistelevat kaikkea vastaan. Se on jotain mitä ei monikaan tunnu ymmärtävän.
Olen tuntenut hassua oloa jo jonkin aikaa, kipeyttä, mutta kuume ei vain nouse. Ja myös jotenkin tyyni olo on ollut jo jonkin aikaa. Äsken katsoin elokuvaa jonka aikana ahdistus kasvoi ja lopulta iski paniikki. Jos joku on nähnyt elokuvan nimeltä black swan niin tietää mitä siinä tapahtuu.
Olen aina miettinyt mistä johtuu jatkuva itse epäilyni, jotenkin olen sen aina tiennyt, mutten ole saanut konkreettisesti asiaa käsiteltyä sanoiksi. Isäni on pienen elämäni ajan haukkunut milloin miksikin, ja hänen auktoriteettinsä on aikalailla jyrännyt itsensä itseeni, siinä mielessä että hänen sanansa jaksavat vieläkin tuoda mieleeni tuntemuksia ja oloja joita ilman olisin varmasti ilman häntä. Hullu, tyhmä, vaiva, ilkeä, itsekäs, paha ihminen. Kaikki mitä tein oli pahaa, ja en vain itse sitä tajunnut. Uskoin häntä enemmän kuin itseäni. Ja ristiriitoja löytyi, kun muut ihmiset sanoivat minua aina mukavaksi, kohteliaaksi, ja erittäin hyvät tavat omaavaksi pojaksi, joka vain on outo. Olin laiska ja siksi en saanut ikinä mitään aikaiseksi isäni mielestä. Paha ihminen.
Nyt katsoin elokuvaa entisen tyttöystäväni kanssa, jonka hyvyys ja hellyys on ollut minulle jotain mahtavaa, mutten ole pystynyt kunnolla olemaan paikalla hänelle, vaikka olen kantanut hänet hänen vaikeuksiensa ylitse. Olen aivan puhki taisteluista, kun itselle ei tunnu löytyvän apua. Ehkä olisin valmis sitä jo ottamaankin, koska en enää jaksa.
Kaikki kasaantui ja lopulta tuli yli reunuksien, ja nyt olen jo rauhallisempi. Halusin kirjoittaa asian ylös näin ja jotenkin jättää taas tämän ahdistuksen taakseni. Onnea kaikille jotka yksin taistelevat kaikkea vastaan. Se on jotain mitä ei monikaan tunnu ymmärtävän.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.