Itsetunto, kateus, uusioperhe

Mielestäni se on oikein, että yrität peittää ne kateuden tunteet joita tunnet miehesi tytärtä kohtaan. Ei se ole tytön vika, että hän on viehättävämpi tai sosiaalisempi kuin sinun tyttäresi.
Toivon että teet kaikkesi, ettei tytärpuolesi huomaa tunnettasi. Olen itse kokenut sen millaista on kun äitipuoli pitää minua eri arvoisena kuin omia lapsiaan, ja salaa iloitsee jos minulla menee huonosti.
Enkä itsekään ole ollut se luokan nätein tyttö, jonka perään pojat kuolaavat, vaan olen saanut myös kokea sen millaista on olla kaveriporukassa, jossa kaikille muille kavereille löytyy kemuissa tanssiseuraa, mutta minä jään yksin katselemaan. Pojat tulevat juttelemaan minulle vain kysyäkseen jotain nätistä kaveristani.

En kyllä jaksa ymmärtää miten aikuinen ihminen voi kokea noin.
Ei kai se ole miehesi tyttären vika jos hänestä pidetään ja hänellä on sosialista elämää.
Aikuista hyvä nainen !

Ei tunteita voi ohjeilla sanomalla "aikuistu hyvä nainen" itselleen. Tunteet eivät aina kuuntele järkipuhetta. En näytä tunteitani tytärpuolelleni (TIETENKÄÄN), koska en tosiaankaan halua olla paha tai ilkeä hänelle!!!
Kysymys on siis siitä, että miten tämä myrkyttävä kateuden tunne häviäisi kokonaan niin, ettei sitä sisimmässään kokisi? vai olenko vain liian REHELLINEN itselleni, kun uskallan todeta sen olemassaolon?
Lisäksi: miten autan/kannustan omaa tytärtäni, joka ei ainakaan millään tavalla ilmaise olevansa kateellinen siskopuolelleen, mutta joka selvästi pikku hiljaa menettää itseluottamustaan (eli kasvaako hänestä tämän tilanteen johdosta heikko itsetuntoinen aikuinen)? Miten voin kääntää tämän tilanteen positiiviseksi voimavaraksi meille kaikille?
Perheeseemme kuuluu lisäksi mieheni 19 ja 20 v pojat (asuvat opiskelun vuoksi muualla) ja oma 17 v poikani.

Monesti se häpeä ja tieto tehneensä väärin, edesauttaa tuota tunnetta. Jos pysyy kaidalla tiellä, eikä aiheuta toisille huolta ja murhetta, ei tarvi tuntea syyllisyttä.
Mutta on oikein että kuulet omantunnon koputuksen, siitä se lähtee ja kun vielä pyydät anteeksi heiltä, olet alussa hyvään omaan elämään.

Nyt en kyllä ymmärrä, että keneltä ja MITÄ minun pitäisi pyytää anteeksi? :D Ei tunteitani muut tiedä. En ole niiden antanut näkyä.
Jos alan anteeksi pyytelemään, auttaisiko se esim. omaa tytärtäni matkalla aikuisuuteen?
Kiitos kuitenkin mielipiteestä ;)

Omassa tyttäressäsi on varmaan hyviä puolia, joita voit rohkaista häntä kehittämään. Ellet näe niitä, on syytä huoleen.
Eihän kauneus voi olla ainoa ihmisen mitta. Vai onko se sitä sinulle?

Ei kauneus ja sosiaalisuus ole todellakaan ihmisen mitta. On todella paljon muitakin ominaisuuksia. Usein vain nuorilla (varsinkin nykyään) sosiaalinen status muodostuu siitä, miten hän esim. menestyy koulussa, onko paljon ystäviä, onko hyvä harrastuksissaan - ja myös siitä löytääkö sen seurustelukumppanin ja ryhmäytyykö kaveriporukkaansa.
Omalla tyttärelläni on paljon hyviä luonteenpiirteitä, hän on mielestäni nätti, herkkä, rauhallinen, harkitseva ja luotettava ystävä kaveripiirissään. Aina olen hänelle näitä seikkoja korostanut, kehunut häntä ja kannustanut. Riittääkö se, kun kuitenkin selvästi näen hänen vertaavan itseään siskopuoleensa, jolla on aina ollut parempi koulumenestys, enemmän kavereita, nyt poikaystäväkin, paljon harrastuksia, joissa on menestynyt jne. Koskaan oma tyttäreni ei kuitenkaan ole näyttänyt KADEHTIVAN siskopuoltaan - tulevat mainiosti toimeen. Mutta miten tämä vaikuttaa itsetuntoon? Tyttäreni biologinen isä on edesmennyt 6 vuotta sitten ja omaa isäänsä hän kaipaa monesti vieläkin. Se on asia, jossa hän kokee aina olevansa VAILLA jotain sellaista, mitä useimmilla muilla nuorilla on yhä.
Haluan itsekin koko ajan kehittyä ihmisenä ja juuri siksi tuntuu niin pahalta, kun huomaa itsessään kateuden tunteen tytärpuolensa vuoksi :(

Inhimillisiähän noi kateuden tunteet on, mutta toivottavasti pääset noista jutuista yli. Saat jotenkin käsiteltyä ne. Esimerkiksi kiinnittämällä huomion siihen, miten pääsit yli silloin nuorena noista jutuista. Ja kyllähän sinullekin sitten niitä seurustelusuhteita sun muita tuli ja ilonaiheita. :) Käännä nokka pois siitä kateudesta ja keskity niihin hyviin asioihin, joiden avulla ehkä voit tukea tytärtäsi, joka kokee saman kuin sinä kokenut.

Ja tuo on aika yleistä, että teini-iässä sitä koetaan että ei olla tarpeeksi hyviä tai viehätetä tarpeeksi toista sukupuolta. Ja jos ei niitä, niin sitten on omia toisenlaisia murheita. Mutta ehkä se on hyvä käydä niitäkin läpi, kun harvemmin tämä elämä jatkuvaa ruusuilla tanssia on. Niiden piikkienkin yli on käveltävä ja varmasti tyttäresi teini-ikään mahtuu monta suurta ilonaihetta ja onnellisuutta. :) Se on saletti! Toivottavasti tyttäresi (ehkä sinun avullasi) löytää ne aiheet itsestään, joista olla ylpeä ja iloita. Älä anna vajota täysin sinne itsesääliin, tiedäthän sinä itsekin kokeneena, että kyllä itsestäsikin paljon hyvää ja viehättävää löytyy. Ja aina löytyy niitä kauniimpia ja rumempia.

Itsekin vielä yli 40v. muistan kyllä miltä tuntui olla 16v. hammasraudat suussa mahdollisimman luotaantyöntävän näköinen ja oloinen. Koulutkaverit seurustelivat, osa jopa kihloja suunnnitteli. Itse kateellisena sivullisena noita katselin ja kuuntelin.

Minulla oli kuitenkin harrastuksia, jotka todellisuudessa veivät, koulunkäynnin ohella, kaiken aikani. Enhän edes kulkenut missään kaveriporukoissa, missä olisin tavannut poikia. Ja jos olisinkin tavannut kivan pojan, niin kuin vuosien päästä tapahtuikin, eihän minulla olisi ollut aikaakaan seurustella. Harrastukset veivät niin paljon aikaa; myös viikonloppuisin.

Nyt kun katselen teini-ikäisiämme, niin ajattelen ja olen sanonutkin näille, että kyllä 16-vuotias vielä ehtii. Niin ehdin itsekin, ja niin ne ehtivät 2000-luvun nuoretkin seurustella vielä. Ja löytävät sen oikean ennemmin tai myöhemmin :)

Jos tyttäresi kaipaa jutteluseuraa, niin ole vain hänen tukeenaan, ymmärrä häntä, mutta samalla voit todeta että ei 16-vuotias "sinkku" ole mikään harvinaisuus. Varmasti hänelläkin on samanikäisiä ystäviä, joilla ei vielä seurustelukokemuksia ole.